Voces Intimae

Edellinen

Tauko paikalla(an)

Vihdoin sain olosuhteiden pakosta rauhoituttua koneen ääreen kertomaan kuulumisiani.

Olen opiskellut nyt vajaan kuukauden kirkkomusiikkia Oulun seudun ammattikorkeakoulussa. Lyhyesti sanottuna on ollut antoisaa, yllättävän uuvuttavaa, sekavaa, mahtavia ja rasittavia tuttavuuksia, ihmeellistä itseensä tutustumista ja tappavaa arkea.
Eilen tulimme muutaman päivän retkeltä Posion Lapiosalmelta. Olo on edelleen uupunut, vaikka matka olikin virkistävä. Viikonloppu on tervetullut vieras (tai tuttu, kai).
En tiedä onko kirkkomusiikki lopullinen päämääräni, mutta kutsumus musiikin pariin minulla on joten täällä aion kuitenkin sinnitellä (eikä toistaiseksi ole ollut ihan niin masentavaa, kuin verbin valinta ehkä antaa ymmärtää).

Päivän haiku:

Olo on tyhjä.
Voin kuitenkin iloita
täynnä minua.


(K)ouluun

Hiukan ristiriitaisin tuntein olen nyt siis lähdössä takaisin pohjoiseen. Pääsen opiskelemaan, alakin on kiinnostava, mutta taakse jäävät (ainakin väliaikaisesti) parhaat ystävät, sekä tietysti poikaystävä. Ja Helsinki ylipäätään, joskaan se ei varsinaisesti kotikaupungilta ole tuntunutkaan, tarjonnut silti mahdollisuuksia vaikka mihin.
Kaoottinen olo, aika näyttää miten asiat asettuvat. Vaikka toki itsekin yritän vaikuttaa.

Uusi elämänvaihe ei ole uusi elämä, kyllä tämä tästä :)

Päivän haiku:

Menen, en luovu.
Elän minua varten,
teidän kanssanne.


Etenemisiä

Tuntuu kuin olisin kirjoittanut tästä aiemminkin.
Yllätin itseni väsyneenä illalla, siinä yhdentoista aikaan, ja meninkin sitten kiltisti nukkumaan. Kuinka ollakaan, heräsin sitten aamulla ennen kellons.. AAMULLA? Kellohan on kolme! Yleensä harmittaa se, jos herää vaikka kymmenen minuuttia ennen kuin kello soi, mutta että viisi ja puoli tuntia. Kunnon kansalaisen tavoin koetin toki nukahtaa onnellisesti, mutta ei siitä mitään tullut, nälkäkin kalvoi. Tuskallisen pyörimisen jälkeen nousin ylös, ja nyt kirjoitan tätä hyvin- vaan en ylensyöneenä, ja jos nyt en pirteänä niin ainakin kiistatta unettomana.

Viikko sitten kävin viettämässä Oulussa kaksi tuntia. Pikkusiskoni oli tulossa lomalle Vantaalle, ja halusi junaan seuraa, jännitti. Lomapassin hankittuani matka oli tulevien, tarpeellisten ohessa käytännössä ilmainen, joten täytin mielelläni veljellisen velvollisuuteni. Viiden tunnin päästä lähdemme taas kohti pohjoista, tosin tällä kertaa minulla on myös oma motiivini matkustamiseen. Epäonnistuneiden yhteishakujen jälkeen olin jo luovuttaa, mutta päätin sitten osallistua täydennyshakuun. Tiistai ratkaisee sen, opiskelenko syksyllä kirkkomusiikkia. Toivottavasti opiskelen.

Torstai-iltana tapahtui kummia. Edellisenä iltana olin ystävättäreni (joka on myös kumppanini ystävätär, kuten muutkin tässä esiintulevat, olen siis hänen kauttaan ystävystynyt heihin) kanssa ulkoilemassa, ja aistin hänestä jotain uutta, ehkä vaivaantunuttakin. Torstaina hän sitten pyysi minua uudelleen ulos, halusi keskustella vielä "muutamasta asiasta". Olin toki tähän valmis, aavistelin, että se liittyy ehkä hänen ja minun suhteeseeni, olemme olleet tiiviisti yhdessä ja mietin olinko antanut vääriä viestejä, vääränlaista toivoa. Aluksi keskustelimmekin väleistämme, mutta lähes salakavalasti puheenaihe muuttui. Kun tajusin kupletin juonen, olin sekä pelästynyt, että helpottunut. Kiertelimme aikamme, mutta lopulta kerroin seurustelustamme ja homoudesta. Hän ei vaikuttanut yllättyneeltä. Keskustelimme pitkään kiitettävän asiallisesti. Hän aikoi kertoa myös kahdelle muulle ydinjoukkiomme jäsenelle. Lupasin tehdä niin. Salailu oli näiltä osin ohi, mistä olin kovin helpottunut. Monta kertaa olin halunnut huutaa totuuden, ja kuitenkin vaiennut, ehkä suojellakseni poikaystävääni, joka on ollut kovin varovainen asian suhteen. Pelkäsin hänen reaktiotaan, mutta ajattelin, että totuus on tärkeämpi.

Kaikki meni hyvin, hän ei pahastunut ainakaan näkyvästi. Perjantaiaamuna alkoikin sitten ankara tekstiviestittely. Päätimme kokoontua illalla. Keskustelimme viidestään kaikesta siitä mitä olemme kokeneet, miten olemme heitä petkuttaneet, miltä heistä tuntuu, miltä meistä tuntuu, mitä ja millaisia homot ovat, mikä on uskomme tila, tunnemmeko syyllisyyttä ja mistä... aiheet eivät loppuneet kesken, enkä usko että asia on loppuunkäsitelty. Ei tarvitse ollakaan.

Seuraavana aamuna päällimmäinen tunne oli syyllisyys. Tuska siitä, että tiesin olleeni äärimmäisen epärehellinen. Tuska myös siitä, että läheiseni kärsivät ratkaisustani hyljätä uskonyhteisö. (Tämän syyt ovat syvemmällä ja tapahtunut jo kauan sitten, en kuitenkaan ole sitä kovin suoraselkäisesti tuonut ilmi vaan antanut ihmisten olettaa mitä olettavat.) Ilmaisin kuitenkin, että olen tehnyt sydämessäni oikein.

Näkyvän ristiriitaiset tunteeni ja niiden purkautuminen, sekä tapahtumien myötä kenties kaikkiin meihin astunut uudenlainen avoimuus johti siihen, että saimme käyntiin myös eräänlaisen parisuhteen kehityskeskustelun. Koen, että se pelasti paljon. Olen kokenut olevani huono keskustelija. Olen myös pelännyt avoimuutta, kokenut olevani paljas ja haavoittuvainen. Olen pelännyt sitä erityisesti sen ihmisen kanssa, joka on jatkuvasti läsnä elämässäni. Se on tuntunut pahalta, kuoreni on ollut jatkuvasti liian paksu. Toivon ja uskon, että onnistun näidenkin muutoksen aikojen myötä sitä viilaamaan ohuemmaksi. Tai miksen tekisi siihen suorastaan reikää.

Olen helpottunut siitä, että uusia keskusteluyhteyksiä ja -tasoja on syntynyt, osittain minun ja erityisesti ystävättäremme rohkeuden, mutta kenties myös asioiden vääjäämättömän etenemisen ansiosta. Koen että tästä on helppo jatkaa elämää eteenpäin, helpompi kuin tähän asti. Avoimuus ja rehellisyys kantaa nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin kuin salailu ja varmistelu. Jos se rikkoo, se rikkoo sisältä lahonneen.

Päivän haiku:

Myötäinen tuuli
ottaa selkään. Puukottaa
paiseet puhtaiksi.


Kiperää

"Kämppikseni" veli tuli suht yllättäen yöpymään asuntoomme, vaikkei "kämppikseni" edes ole täällä. Toki hän ilmoitti veljensä tulosta, mutta silti. Jollekin toiselle helppoa, minulle kaamea tilanne. Onneksi vieras tuli vasta niin myöhään, ettemme ehtineet juuri kohteliaisuuksia pidemmälle. Hiukan oltiin jo lipsumassa "mistä tunnette/tunsitte toisenne" -linjalle, mutta ajankohta sai vallan. Taisin kyllä epäsosiaalisuuden puuskassani ajaa vähemmän tulenaratkin keskustelunaiheet melko tehokkaasti alas. "Kämppikseni" raotelkoon itse soveliasuuden uutimia, mikäli niikseen tulee, häntä koskeville tahoille vaikenen kuin muuri.

Näin unta, että olin yläasteella, ainakin samassa rakennuksessa. Moninaisten vaiheiden jälkeen sain kuulla olevani paikalla siksi, että sosiaaliviranomaiset aikovat haastatella minua, sen jälkeen poliisit. No, lopulta minut kuulutettiinkin erääseen luokkaan. Pseudoystävällinen täti sanoi, että äidiltäni on tullut useita huolestuneita puheluita. Huomasin jättäneeni tavaroitani käytävään ja lähdin hakemaan niitä. Valitettavasti heräsin, ennen kuin ehdin takaisin tätien pakinoille.
- - -
Olisi ollut suunnattoman kiinnostavaa tietää, mistä asioista äitini (poistunut täältä jo vuosia sitten) oli noin huolestunut (omassa alitajunnassani!)

päivän haiku:

Earl Grey höyryää
Wagner-kahvimukissa.
Dataan pimeessä.


Muiston pysyvyys

Heräsin valitettavasti juuri yö- (eli niitä vastaavilta vuorokauden antoisimmilta) unilta. Harmittaa suunnattomasti. Näin aivan upeaa unta, jossa jokainen osa-alue oli kohdallaan. Se ei edes loppunut kesken, vaan haihtui pikkuhiljaa sopivan seesteisessä kohdassa. Harmittaa siis se, ettei tuollaista muistoa voi tallettaa sellaisenaan, menettämättä mitään, sekä se, ettei todellisuudessa voi olla mitään tuon kaltaista. Nyt se vain lähtee pois, vähitellen.
(Pidän kyllä satunnaista unipäiväkirjaa, mutten halua yrittää raapia tätä vajavaisesti kasaan.)

Uusintojen toivossa.


Unta ja unelmia

Tää on niiiin tätä. Sunnuntaina nousin vuoteesta 21:30. Pidin sitä niin typeränä, että päätin korjata tilanteen, kahvittelin aamuyöstä, pää tyhjänä sinnittelin iltapäivän tuskaisimmat tunnit ja - kas, illalla ei väsyttänytkään. Sain itseni nukkumaan niinkin aikaisin kuin yhdeltä. Aioin nukkua kymmeneen saakka, toivoin asian korjaantuvan ja NYT HERÄSIN nerokkaasti kuudelta aamulla en niinkään pirteänä, mutta kiistämättömän unettomana. Jonkin aikaa pyörin vuoteessa, mutta jos en saa unta, en saa unta. Täällä siis.

Olen ollut pian kaksi viikkoa yksin kämpillä. Oma rauha on ollut todella nautinnollista, mutta samalla huomaa, miten epämääräinen saatan olla omillani monessakin suhteessa. Toisaalta nautin siitäkin, hiukan absurdilla tavalla.

Nälkä alkaa hiipiä sisään, ja epätoivo... kai mun *pitäisi* vielä nukkua. Ehh..

Päivän haiku:

Saavuttaminen
vaatii yrittämistä.
Vaan mihin pyrin?


Yesterday....

...all my troubles seemed so far away.

27.5.2007

Rakas päiväkirja,
olin tänään Ullan kanssa Tuomarinkylän hevosfestivaaleilla. Näimme rotuesittelyn, varuste-esittelyn, koulu- ja esteratsastusnäytöksen, laukkakilpailun, hevosjalkapalloa, unkarilaisia hevospaimenia ja paljon muuta. Hevoset oli ihania. Haluaisin (huom ehkä) oman friisiläisen, mutta äidin mielestä meille ei voi ottaa. Oli siellä myös paljon koiria ja lapsia ja ruokaa.

Illalla kävimme "meidän jengillä" urheilemassa. (Eihän päivis haittaa, jos sanon meidän jengi kun en jaksa kirjoittaa kaikkien nimiä?) Siellä oli paljon ulkomaalaisia. Ensin pelasimme palloa. Sitten tuli niin kuuma että menimme uimaan. Ulkomaalaiset tuli meidän perässä, vaikkei niillä ollut uimavaatteita. Ne oli hyvännäköisiä monet. Heiteltiin vielä "prisbiitä" tai jotain sellaista mutta alkoi sataa niin lähdettiin kohta pois. Ja oli sielläkin evästä, mutta vain hedelmiä ja juotavaa.

Jouduttiin vielä pyöräilemään Patolasta meille, ei onneksi satanut. Sitten katsottiin päivällä otettuja kuvia ja yksi video, mikä oli hauska. Vietettiin myös vähän yksiä synttäreitä. Tuli ukkonen ja katsottiin parvekkeelle, paitsi tytöt sisällä melkein koko ajan. Sitten ne lähti ja menin nukkumaan melkein heti.

Moikka moi Päiväkirja eli päivis


Jänskää

Oon kohta lähdössä pohjoisen junaan, maanantaina on näytön paikka siellä sitten. Viikonloppua juhlin siis perhepiirissä. Suht itsevarma olo, ja muutenkin mieliala on ollut viime aikoina ihan hyvä, ainakin alkuvuoteen verrattuna.

Ulkona on jo melkein kesä. Saa nähdä mitä Oulu sanoo.
Aurinko paistaa.


Hehk

Pitipä näemmä sittenkin näin pian palaamani hehkuttamaan. Sain toisenkin kaivatun pääsykoekutsun, ja siitä innostuneena panin heti harjoitukset pystyyn. Kaikki meni ihan mahtavasti, ja oli niin hyvä mieli, että laulelin hilpeän ylimääräisen numeron (trillin esiharjoitus).
Olin jo henkisesti valmistautunut muuttoon opiskelupaikan perässä, mutta nyt tilanne ei olekaan niin uhkaava. Hienoa.

Nyt ei henki kulje tämän enempää.

Edellinen