Rakkaus ja totuus

Otsikon kahdesta teemasta ja varsinkin niiden suhteesta olen kirjoittanut paljon tällä sivustolla viimeisten yhdeksän vuoden aikana.

Mietin tässä toissapäivänä, mitä tarkoittaa vihollistensa r a k a s t a m i n e n. Rakkaus on kovin vaikea määriteltäväksi. Yksi on sitä mieltä, että rakkaus toteutuu totuudessa, toinen, että se vain joko on tai ei, kolmas, että se on velvollisuus kaikkia kohtaan.
Ainahan voin rukoilla vihollisteni - ketkä he sitten ikinä ovatkaan??? - puolesta. Mitä silloin rukoilen? Onko itseasiassa rukoileminen se, mitä minun tulee t e h d ä?
Jeesus kuoli ristillä monien puolesta. Se oli suurin rakkaudenteko koskaan. En mitenkään osaa kiistää sitä, että kuoleminen toisen/toisten puolesta olisi valtava rakkauden teko. Kyseessä on varmasti äärimmäinen teko. Se kuitenkin näyttää, mihin suuntaan rakkaus kulkee - se kulkee lähimmäisen suuntaan, ei omaan suuntaan.

Oma totuus ei voi ohjata rakkauden tekoja. Jos nyt kuitenkin saisin jumalallisen ilmoituksen, että homous (tai mikä tahansa muu) on syntistä ja siten vältettävää, niin seuraisin tätä totuutta. Rakkaus tunkeutuisi elämääni, koska en voisi olla huomioimatta sitä.

Rakkaus on totuutta. Ehkä on totta ajatella, että voisin itse menettää elämäni ja joku toinen voisi saada siten elämän...

Rakkaus yhdistää, ei rajaudu vain reviireittäin. Se on jotain, mitä tietyt teot ovat. Sitä ei vain ole, vaan rakkaus on luomista. Tämä luominen synnyttää rakkauden kulttuuria. Se on aivan kuin kristinusko - ilman tekoja (so. ylläpitoa) ei ole rakkautta. Ihminen vaipuu ilman hengen tekoja luonnon varaan ja se merkitsee rakkauden häviämistä.