Vamos a la playa

Vaikka tänä kesänä kunnon rantapäivät ovatkin olleet harvinaista herkkua niin siitä huolimatta rantaelämän viettäminen säilyy ikuisesti yhtenä rakkaimmista harrastuksistani. Monet ovat ihmetelleet miksi.

Olisin luultavasti koukussa aurinkoon vaikka joutuisin viettämään koko elämäni keskellä kuivaa autiomaata. En tiedä onko kyse endorfiineistä vai d-vitamiinin puutteesta mutta raukea lämpö saa minut välittömästi rentoutumaan vähän samalla tavoin kuin saunominen tai sopiva määrä alkoholia. Ihoni olisi luultavasti paremmassa kunnossa ilman selkeitä aurinkovaurioita, mutta samalla olisin väsyneempi ja vieläkin tyytymättömämpi elämääni.

Rantaelämällä on myös ihan oma symbolinen arvonsa. Itse koen varsinkin pitkät, loputtoman tuntuiset hiekkarannat jonkinlaisina vapauden viimeisinä linnakkeina. Lämpimissä maissa ne ovatkin enemmän ihmisten olohuoneita kuin varsinaisia uimarantoja. Vähän samalla tavalla kuin isot vihreät puistot joissa on mukava viettää aikaa tarkkaillen ihmisiä ja ohikulkevaa elämää. Ne ovat paikkoja joissa elämän jokainen sekunti ei vielä tallennu valvontakameralle.

En ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Hietsun tapaisiin siistien kaupunkilaisten hiekkalaatikoihin. Niissä joko kauniit tai komeat ihmiset patsastelevat navasta polviin asti ulottuvissa värikkäissä univormuissaan, pysyvät yhdessä paikassa tuntikausia ja käyttäytyvät sivistyneesti. Parempi tunnelma löytyy lähiöistä missä muotoseikoilla ei enää ole niin väliä. Kaikkein onnekkaimmat voivat tietysti aina hypätä lentokoneeseen ja hakeutua sivistyneeksi väitetyn maailman laidalle.

Olen viettänyt sen verran paljon aikaa rannoilla että pystyn melko nopeasti pika-analysoimaan aika monen paikan sen rantaelämän perusteella. Haukilahden alueen asukkaista saa hyvän kuvan pistäytymällä Melstenissä. Hyvin hoidetun ja etäisen oloiset varakkaat ihmiset makaamassa paikallaan design-uikkareissaan. Kivenlahdessa ja Vuosaaressa hiekka pölyää, kaljatölkit napsahtelevat auki ja v-alkuiset suomalaiset kirosanat osataan rodusta ja kielestä riippumatta. Adrianmeren la bella figura, pakkomielle näyttää hyvältä. Siniset aurinkovarjot suorassa rivissä kuten niiden alla olevat ihmisetkin.

En kaipaa myöskään neitseellisiä rantoja, minulla ei ole varaa muttei edes halua lentää sataa tuhatta kilometriä päästäkseni omalle autiolle trooppiselle saarelleni. Vaikka en ymmärräkään ihmisiä enkä heidän motiivejaan niin siitä huolimatta katselen heitä kuin teatteriesitystä. Tämän oudon lajin käyttäytymistä seuratessa ja keskusteluja kuunnellessa voin turvallisen etäisyyden päästä tutkailla normaalien ihmisten maailmaa, jota en kovin hyvin tunne.

Olen kuitenkin myös lihaa ja verta, joten en voi sulkea pois tällaisen tirkistelyn seksuaalista elementtiä. Uimarannat ovat täynnä vähäpukeisia ihmisiä ja heidän ihailuunsa kukaan ei tarvitse mitään erityistä lupaa. Se on erittäin terapeuttinen lähtökohta ottaen huomioon että vallalla oleva länsimainen seksuaalimoraali ei salli mitään hyväksytystä hetero- tai homoseksuaalisuudesta poikkeavaa. Rannalla jokainen voi tiettyyn rajaan asti rauhassa tarkastella ketä huvittaa ilman että siihen täytyy erikseen anoa lupaa. Nykymaailmassa se tuntuu aikamoiselta luksukselta.

Parhaimmat rantamuistoni ovat peräisin lämpimistä vähemmän kontrolloiduista maista, joissa jokainen rantapäivä voi ihan oikeasti olla seikkailu. Ihmiset voivat käyttäytyä täysin absurdeilla yllättävillä tavoilla. Jostain puskasta voi hypätä tyyppi heiluttelemaan vehkeitään, huonolla säkällä joku voi käydä kimppuusi veitsen kanssa. Olen muutaman kerran joutunut ryöstetyksi, yhtenä vuonna matka jatkui suoraan leikkauspöydälle. En nauti vaaroista, mutta ymmärrän että elämä ei ole aina reilua ja lopulta se joka tapauksessa päättyy huonosti.

Itse asiassa monet elämäni tärkeimmistä ihmisistä ovat löytyneet rannoilta. Ilman heitä olisin ollut vielä paljon yksinäisempi ja ulkopuolisempi. Jostain syystä pystyn tarvittaessa helpommin lähestymään ihmisiä rannalla kuin vaikkapa baarissa. Aurinkoisessa kesäsäässä meren ympäröimänä useimmat ihmiset ovat ainakin hetken melko hyvällä tuulella. Baarissa kaljatuopin äärellä on jotenkin luonnollisempaa muistella oman elämän synkempiä puolia. Ainakin jos istuu yksin.

Rantaelämän ei todellakaan tarvitse olla pelkästään kliseistä makaamista pyyhkeen päällä aamusta iltaan odottaen ihon palamista. Väitänkin että aika monet sisällä piilossa katseilta tapahtuvat asiat voidaan kesällä sään salliessa siirtää ulos värittämään harmaata ja ilotonta katukuvaa. Jopa näin keskellä kesää pääkaupunkiseutu näyttää keskustan ulkopuolella kummallisen autiolta ja tyhjältä. Kaikilla täällä ei todellakaan ole mökkiä. Jokaisen lähistöllä olisi vaikka kuinka mainioita paikkoja piknikeille ja erilaisille yhteisille puuhille. Eikä tarvitse edes tunkea itseään joka kerta Espan puistoon vaan muuallakin voi elää ulkona.

Toki lämmöstä riippuvaisena itsekin ymmärrän ettei toppatakki päällä aina jaksa juoda kuoharia ja napostella oliiveja. Mutta sitä suuremmalla syyllä lyhyt ja turhauttavan viileä kesä pitäisi hyödyntää viimeiseen pisaraan asti. Hyvä ystäväni on nimennyt Kivenlahden amfin kauniin merellisen oleskelualueen Taivaallisen rauhan aukioksi ihmisten vähyyden vuoksi. Tuntuu siltä kuin suomalaiset kehdosta hautaan käyttäisivät nykyään kaiken vapaa-aikansa facebookin päivittämiseen ja xboxilla pelaamiseen. Itse taidan valita tänäänkin kirpeän kuulaana sunnuntaina päämäärättömän oleskelemisen ulkosalla.