• Hulivilipoika

”Paina vaan niin kuin kuokalla Jussikin aikoinaan” – Tom of Finlandin perussuomalaiset miehet

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/02/paina-vaan-niin-kuin-kuokalla-jussikin.html (kuvat ja trailerit täällä)

Miksi ihmeessä Tom of Finlandia on viime vuosina rummutettu ja ryöstöviljelty niin paljon? Mistä johtuu, että aikanaan vaivihkaa kädestä käteen kulkenut alakulttuuriporno leviää nyt kassan kautta ympäri maata essuina, julisteina, kalentereina, lautasliinoina, paitoina, patalappuina, petivaatteina, postimerkkeinä, pyyhkeinä, sammutuspeitteinä ja sateenvarjoina?

Tähän pureudun seuraavaksi tarkastelemalla Tomin miehiä suomalaisen miehen perikuvina. Samalla arvioin uutta Tom of Finland -elokuvaa ja -musikaalia.

Touko ja Tove

Kolme vuotta sitten alkanut Tom of Finland -invaasio on yltynyt sellaisiin mittoihin, että homoikoni Touko Laaksosen isokärsäiset satuhahmot kilpailevat jo elintilasta lesboikoni Tove Janssonin isokuonoisten satuhahmojen kanssa. Janssonin muumien vetovoimaa tosin on vielä helppo ymmärtää, sillä fanitus on siirtynyt kuin luonnostaan vanhemmilta lapsille ja sukupolvelta toiselle Janssonin tuotannon ehtymättömän viehätyksen sekä yhtä ehtymättömän tuotteistuksen ansiosta.

Touko Laaksosen nahkamiesten vetovoima on sekin kestänyt vuosikymmeniä, mutta perintö on levinnyt lähinnä ”isukeilta” pojille ja lopulta myös taidemuseoihin, joissa homma on sentään vielä jotenkin pysynyt turvallisissa kehyksissä neljän seinän sisällä. Vaan ei enää. Nyt Tomin miesten kanssa maataan, niiden etumukseen pyyhitään suita ja niitä nautitaan päiväkahvilla kiitos Robert Pauligin Tom of Finland -kahvin (”dominated by Mexican flavors and nuanced with an intriguing nutty tone”). Tuliko maidolla vai ilman?

”Miksi Tom of Finland on Suomi 100 -vuotena juhlittu koko kansan sankari”, kysytään myös Ylen Kioski-ohjelman nokkelassa videossa. Siinä kysymykseen vastataan tarkastelemalla aihetta kysyntänäkökulmasta, eli Touko Laaksosen taiteen tärkeimpien kohdeyleisöjen kautta (homot ja koko HLBTIQ-yhteisö, heteronaiset, saliselfiemiehet sekä viidentenä kaikki ihmisoikeuksien puolustajat).

Itseäni kiinnostaa kuitenkin kysynnän sijasta enemmän tarjontanäkökulma – se, miksi Tom of Finlandia niin aktiivisesti vyörytetään juuri nyt?

Persuilusta perseilyyn

Touko Laaksosen piirtämien mieshahmojen julkinen esiinmarssi on ollut alusta, eli Postin vuonna 2014 lanseeraamista Tom of Finland -merkeistä, lähtien kaupallisten toimijoiden vastuulla. Postin perään tuli Finlayson, ja sen perään taas on tullut suuri joukko muruja noppivia hännystelijöitä. Näin on käynyt osittain siksi, että homous on trendikästä. Kaupalliset toimijat elävät trendeistä ja haluavat varsinkin tässä tapauksessa brändätä itseään moderneina ja avarakatseisina toimijoina.

Osa sateenkaariväestä pitänee tätä samanlaisena (s)eksploitaationa kuin mistä saamenpukua hyödyntäviä taiteilijoita on syytetty. Itse en ajattele näin, koska Tomin tuotteistamiseen on alusta asti liittynyt vahva ihmisoikeusnäkökulma ja ilmeisen määrätietoinen pyrkimys tuulettaa Suomen asenneilmastoa ja kirkastaa siinä samassa maabrändiä.

Kaiken ankean persuilun vastapainoksi on toisin sanoen alettu perseillä, ja tämän antijytkyn vetojuhdaksi on valjastettu maailman tunnetuimman suomalaistaiteilijan tuotanto, jota ei kotimaassa ole tässä mittakaavassa aiemmin tunnettu, saati juhlittu. Kaupallisuuden, ihmisoikeustyön ja maabrändäyksen liitto huipentuu Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvassa, jonka yhteistyökumppanina on Amnesty International ja joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien virallista ohjelmaa.

Suurikuokkaisia Jusseja

Suomen sadasta itsenäisestä vuodesta yli puolet elettiin siten, että homoseksuaaliset teot olivat laissa kiellettyjä. Vielä sitkeämmin ovat kuitenkin eläneet käsitykset siitä, millainen käytös suomalaiselle miehelle on sallittua seksuaalisuudesta riippumatta. Lopputuloksena on ollut se, että suomalainen mies on totuttu näkemään ahdasmielisenä jurottajana, jonka pitäisi ottaa oppia vaikka niistä iloisista ja puheliaista (joskin umpihomoista) ruotsalaisista, mutta ”pitää” silti itsensä miehenä.

Touko Laaksosen mieskuvat ovat tähän maailmanaikaan kaupallisesti ja ideologisesti käyttökelpoisia, koska ne päivittävät suomalaisen miehen kuvaa juuri toivottuun suuntaan: kohti avarakatseisuutta ja iloisuutta. Laaksosen fantasiahahmojen kansallinen syleily on myös melko vaaratonta, koska ne paitsi uudistavat sisunmakuista Suomi-kuvaa myös uusintavat eli ylläpitävät sitä.

Tomin miehet ovat yhtä kovia kuin mielikuvamme loputtoman sitkeästä suomalaisesta miehestä, joka otti kerran mittaa mahdottomasta vastustajasta ja kesti sen, vaikka takkiin tuli. Ihan niin kuin Tompan miehet, jotka antavat mahdottoman suuren valloittajan tunkeutua alueilleen ja kestävät sen aina hymyssä suin. He kestävät sen, koska suomalainen mies kestää ja kärsii kaiken – riippumatta siitä, kuinka suuri kuokka Jussilla sattuu olemaan. Seuraava!

Vai luuletteko, että Tom of Finland olisi nyt joka kahvi- ja lakanapaketissa, jos hän olisi piirtänyt hinteliä neitihomoja, jotka käyttivät mokkakenkiä ja turkooseja samettihuopahattuja? Noita ”sipsuttelevia kikattajia”, joita Touko Laaksonen ei itse voinut sietää, koska hänen aikanaan moiset olivat vallitseva homomiehen malli. Laaksonenkin ajatteli aikansa, että hänen pitäisi olla tuollainen, kunnes hän löysi Tähtitorninmäeltä tarpeessa olevia tosimiehiä. Juuri niitä, joista myös hänen tuotantonsa tunnetaan. [Ks. myös jutut ”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin.]

Vaarallista kokea

Ylätasolla Touko Laaksosen tuotanto viestii ilman muuta Tom of Finland -elokuvan tavoin ”vapaudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta” sekä oikeudesta olla sellainen kuin on. Samalla se kuitenkin viestii siitä, että kaikki – ihan mikä tahansa – käy, kunhan mies ei ole ”sipsutteleva kikattaja”.

Minusta juuri tämä on avain siihen, miksi kaupallinen ja sittemmin myös virallinen Suomi on niin avosylin ottanut Tom of Finlandin vastaan. Tomin kuvat ovat seksuaalisesta vallankumouksellisuudestaan huolimatta samalla vanhoillisia ja siten myös helpommin myytäviä ja sulatettavia. Tomin mies on aina mies eikä mikään marjanpoimija.

Dome Karukosken elokuvassa tämä vallankumouksellisuuden ja vanhoillisuuden vuorottelu näkyy siten, että pornoa kyllä kuvataan, mutta miestenvälinen tunteilu ja hempeily on pidetty tiukasti aisoissa. Osittain tämä selittyy ajankuvalla, mutta mikään ei mielestäni selitä sitä, miksi Toukon ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Velin suhteen kuvauksesta jää tyystin uupumaan paljas ja pidäkkeetön intohimo. Nyt vallitsevaksi mielikuvaksi jää väkivaltaiseen ratsiaan päättyvä hätäinen peppupano puuta vasten. Mikä esti kuvaamasta hellää rakastelua neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa, jonne yhteiskunnan kontrollikoneisto ei ainakaan Tomin ja Velin tapauksessa ulottunut?

Tätä omituista pidättyvyyttä selittää mielestäni vain se, että pidäkkeettömän rakkauden kuvaamisessa tuli henkinen ja kaupallinen raja vastaan – sama raja, jota Tom of Finlandin pidäkkeettömissä pornokuvissa ei koskaan ylitetä. Se raja, jota ”tosimiehen” ei pitäisi ylittää, koska vaarana on henkinen luisuminen ”sipsutteluun ja kikatteluun”.

Ehkä yhä vain on niin, että vallankumouksellisinta ei suinkaan ole näyttää toista miestä paljaalta panevaa piirroshahmoa, vaan toista miestä paljaasti rakastava ja rakasteleva ja siten henkisesti aseettomaksi riisuttu mies. Tai toisen miehen menetystä sureva mies. Nythän elokuvassa ei käsitellä mitenkään surua, jota Touko Laaksonen varmasti koki Velin kuoltua.

Sen ymmärrän, että Touko oli sotakuolemien traumatisoima ja että hän ei halunnut puhua tunteistaan siskolleen Kaijalle. Mutta mikä esti kuvaamasta hänen yksityistä suruaan, joka väistämättä seuraa lähes 30 vuotta kestäneen suhteen päättymisestä? Oliko sekin liian paljasta? Koska suru ei voi päättyä ratsiaan ja yhteiskunnan väliintuloon, se on tavallaan yhtä vaarallista kuin ratsiaton rakastelu.

Elokuva ja musikaali

Vaikka kritisoin Dome Karukosken elokuvaa, en pidä sitä huonona. Se jätti toivomisen varaa, mutta myös täytti toiveita. Erityisen hienosti oli kuvattu se, miten Touko Laaksosen taide syntyi sodan tuhosta ja kuolemasta. Kaatuneiden sotilaiden rivistöistä nousi Tomin tuotannon kulttihahmo Kake, joka oli takuuvarmasti kuolematon ja jolla oli aika pirun komea tykki. Sydäntä sykähdyttivät myös kangaskaupassa vietetyt ”häät”. Lopuksi Toukon ja Velin yhteisen kodin uudet keltaiset ikkunaverhot olivat auki maailmaan, jossa Touko Laaksosen tuotanto ruokki ja heijasteli 1970-luvun emansipoituneiden homojen vaalimaa macho-kulttia. Tämä voimaantuminen välittyi elokuvasta hyvin.

Haluan vilpittömästi, että elokuva menestyy, koska tiedän Dome Karukosken olleen mahdottoman tehtävän edessä. Elokuvan tekeminen Tom of Finlandista on kuin Raamatun filmatisointi – tosiuskovaisia on mahdoton miellyttää. Tämän sai tuta myös Roland Emmerich, jonka nostattava ja historiallisesti tarkka Stonewall-elokuva (2015) sai jo pelkän trailerin perusteella täystyrmäyksen, koska sitä pidettiin huterin perustein transfobisena.

Karukosken tapauksessa olisi helppo haksahtaa ajattelemaan, että heteromies ei tajuu. Taiteilijan työnä on kuitenkin muiden nahkoihin meneminen ja itselle usein vieraan todellisuuden kuvaaminen. Siinä voi onnistua tai epäonnistua, mutta tuskin kukaan vaatisi, että natsielokuvan ohjaajan pitäisi itsekin olla natsi. Sitä paitsi Roland Emmerich tuntui saavan turpaan lähinnä siksi, että hän on valkoinen homomies eikä musta transihminen.

Sateenkaarikansa on niin monimuotoinen, että sen vaatimuksia ei kukaan voi täyttää, eikä Karukoski ole taiteilijana myöskään velvollinen niitä täyttämään. Vaikka hän on tehnyt elokuvan meistä, hänellä ei ole ollut velvollisuutta tehdä sitä meille. Tom of Finland -elokuvan kohderyhmänä ovatkin tuotantoyhtiön mukaan heteronaiset, ja ainakin kohderyhmään kuuluvaan ystävääni se upposi erittäin hyvin.

Homoyleisöä palvelee paremmin Turun kaupunginteatterin törkeän hauska Tom of Finland -musikaali. Siinäkin Toukon ja Velin rakkaussuhteen kuvaus jää kumisemaan tyhjyyttään, mutta kokonaisuutena musikaali onnistuu elokuvaa monisyisemmin kuvaamaan homokieltolain aikaista suomalaista yhteiskuntaa.

Elokuva sortuu alleviivaamiseen ja mustavalkoisuuteen luomalla mielikuvaa siitä, että jokainen yritys olla homo päätyi joko väkivaltaiseen ratsiaan, vankilaan tai mielisairaalaan. Moni joutuikin maksamaan rakkaudestaan kestämättömän inhimillisen hinnan, ja jokainen homo eli kieltolain aikana varmasti tietynlaisessa pelossa ja vaarassa. Ylikorostamalla tätä elokuva kuitenkin sivuuttaa sen voiman, joka alakulttuurin suhdeverkostoissa ja salatuissa rakkaussuhteissa kaikesta huolimatta piili. Se voima ei suinkaan rajoittunut vain kädestä käteen levinneisiin Touko Laaksosen pornopiirroksiin, kuten elokuva viestii.

Musikaali onnistuu tämän ajan kuvaamisessa paremmin, koska se ei alleviivaa, vaan pikemmin karnevalisoi ja hämärtää rajoja. Esimerkkinä tästä on musikaalin homofobinen kyttä, joka itse kamppailee samasukupuolisen halun kanssa. Tai mummo, joka Tomin miehiä katsellessaan alkaa muistella, miten vaarilla oli yhtä komea sauva. Elettiin sitä ennenkin.

Suurmiehiä ja sipsuttelijoita

Olen suomalaisena homomiehenä äärettömän ylpeä siitä, että Tomppa on meidän. Touko Laaksosella taas oli taiteilijana täysi oikeus piirtää mieleisiään miehiä ja edistää haluamaansa mieskuvaa, eikä hän ole vastuussa siitä, mihin tarkoituksiin hänen tuotantoaan milloinkin käytetään.

Viime vuosien Tom of Finland -rummutuksesta ajattelen, että oli jo aika, että maabrändiimme penetroitui Mannerheimin rinnalle joukko muita kaikin puolin kovia suurmiehiä, jotka hekin nauttivat ratsastamisesta. Neitihomona toivon silti, että suomalaisen miehen kuvaan mahtuisi jatkossa myös yhä enemmän niitä, jotka uskaltavat tarvittaessa sipsutella rajojen yli pelkäämättä siitä mahdollisesti aiheutuvaa tuomiota ja häpeää.

Sillä häpeää ne Tompankin miehet uhmasivat lihaksikkailla vartaloillaan ja ylivertaisella miehisyydellään. Homouden häpeää ja naisellisuuden häpeää. Heidän edustamansa miehisyys oli kovan työn ja jatkuvien ponnistelujen takana.

Josko joku tulevaisuuden Touko Laaksonen piirtäisi kuvia isäkroppaisista miehistä, jotka eivät kuolemakseen pelkää sipsuttelua ja kikattelua ja yritä niin väkisin pitää itseään miehinä. Miehiä, jotka eivät pelkää kokea – rakastaa tai surra. Ne ne vasta olisivat vallankumouksellisia kuvia, mutta patalappuja ja petivaatteita niistä on turha odottaa.

4 kommenttia

SaintJudy

19.2.2017 13:00

Joku piirtää jo... NY klubipiireistä ammentava kuvittaja ja taiteilija John Toth piirtää muskeleita dragissä. Ääripäistä toiseen.

http://theworldofjohntoth.blogspot.fi/

Roland Emmerich:n Stonewall lynkattiin syystäkin ei ainoastaan transfobisena vaan myös white-washing (valkopesu?).

Hulivilipoika

19.2.2017 17:22

Täytyypä tutustua tuohon taiteilijaan. Mutta Stonewallista olen ehdottomasti eri mieltä. Tästä erinomaisesta elokuvasta syntyvä kuva vastaa kuvaa, jonka saa laajimmasta mellakkoja koskevasta David Carterin tutkimuksesta. Baarissa tunnettiin nimenomaan sekalaisesta asiakaskunnastaan, eli kyseessä ei ollut mikään etnisten vähemmistöjen trans- tai dragbaari, kuten myytti kertoo. Elokuva kuvaa hyvin asiakaskunnan moninaisuutta, eikä sitä mitenkään syö se, että päähenkilö on valkoinen homopakolainen. Elokuva lytättiin trailerin perusteella, mitä pidän lähinnä surkuhupaisana. Ja sama jatkuu - Dustin Lance Black juuri kommentoi sitä siihen tyyliin, että en ole elokuvaa nähnyt, mutta kuulostaa kyllä huolestuttavalta tämä ohjaajan lähestymistapa. Siis lähestymistapa, joka vastaa faktoja, ei myyttejä siitä, kuka heitti ensimmäisenä lasin/kengän yms. poliiseja päin.

SaintJudy

20.2.2017 06:43

Stonewall baari tunnettiin, ja tunnetaan edelleen asiakaskunnastaan, joka ei sopinut aikanaan muualle. Stonewall oli etnisten vähemmistöjen ja dragqueenien ja transhenkilöiden paikka (trans käsitteenä ei ollut vielä tuolloin käytössä). Itseasiassa white wash ja transhenkilöiden "siivominen" kapinoista alkoi jo 1970-luvulla, jolloin homot emansipotuivat korostamalla maskuliinisuuttaan nahkarelein, ja feministilesbot pitivät drag queeneja naisia halventavina. Kuka heitti ensimmäisen kiven oli hyvin merkittävä, ja trailerissakin korostettu tapahtuma - tätä ei pidä mitenkään vähätellä tai lytätä mielipiteitä, jotka perustuvat pelkästään traileriin.

Hulivilipoika

23.2.2017 10:24

Elokuva antaa näkyvyyttä kaikelle tälle moninaisuudelle, ja se perustuu selvästi Carterin tutkimukseen, josta olen kirjoittanut aiemmin perusteellisen jutun blogiini: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/04/stonewall-katujen-kuningattarien-kapina.html. Heti, kun tarjolla on uudempaa ja tarkempaa tutkimustietoa, olen valmis tarkistamaan omaa kantaani. Toistaiseksi en ole nähnyt siihen perusteita.

Stonewall-elokuvan kohtalo on nähdäkseni tyypillinen some-lynkkaus, ja puheistasi syntyy mielikuva, että sinäkään et ole nähnyt itse elokuvaa. Sehän nimittäin jos jokin korostaa nimenomaan joukkovoimaa eikä yksittäisten ihmisten tekoja. Elokuva ei siis anna sitä kuvaa, että valkoinen poika yksin käynnistää kapinan, vaan että kapina oli syrjittyjen yhteinen ponnistus. Päinvastoin juuri muut kannustavat valkoista poikaa kapinaan ja ulos kuoresta ja kaapista.

Carter korostaa ylipäätään sitä, että kapina ei olisi ollut mahdollinen ilman kaikkien osapuolten vastarintaa. Yksittäiset vastarinnan ilmaukset olisivat toisin sanoen jääneet turhiksi, elleivät kaikki olisi jääneet itsepinteisesti baarin edustalle poliisien tultua ja palanneet sinne ilta toisenta perään. Siksi kapinan rajaaminen yksittäisten henkilöiden saavutukseksi on perusteetonta ja palvelee lähinnä kyseisten ryhmien kulloisiakin tavoitteita. Elokuva antaa hienon kuvan nimenomaan yhteisön vastarinnasta. Sen päähenkilönä oleva valkoinen homopakolainen oli osa Christopher Streetin kirjavaa katunuorisoa, joka pääsee kyllä koko kirjavuudessaan erinomaisen hyvin esiin.