Kun edellisen kerran kirjoitin arjen ahdistuksesta oli loskainen talvipäivä. Aikaa tästä on kulunut vuoden verran ja sinä aikana on mieli pieni muuttunut, vai onko?
Kerroin, kuinka oma pää ei tiennyt, missä mennään, pitäisikö olla ikäistensä oloinen ja tyylinen vai pitäisikö jättäytyä omaan omituiseen välivaiheeseen ja jatkaa eteenpäin sen suuremmin omaa elämää ja elintapaa muuttamatta.
Tämän vuoden kuluessa ylitin sen ehkä suurimman virstanpylvään ihmisen elämässä (tai ainakin naisten elämässä), täytin 30 vuotta. Itselleni tämä muutos ei ollut oikeastaan sen suurempi ”isku”, mutta eräille tuttavilleni se merkitsi maailman loppua. Koitin kysyä syytä sille, miksi se luku oli jotenkin niin maaginen, kukaan ei toistaiseksi ole pystynyt selittämään sitä minulle.
Vaatekaappiini on ilmestynyt lenkkareiden, farkkujen ja T-paitojen lisäksi ihan oikea puku kravaatteineen ja pikkukenkineen. Nytkö se siis alkaa ...
Nyt eletään lokakuuta vuonna 2003. Pitkälle venynyt syksy näyttää vasta nyt merkkejä siitä, että se talvi todellakin tulee. Kuljen työmatkani edelleen samalla junalla kuin ennenkin, joskin nyt 10 kilometriä pidemmälle ja minulla on paljon enemmän aikaa ajatella maailman kummallisuuksia ja tuijotella junan ikkunasta ulos. Musiikki kannettavassa soittimessani ei ole paljoakaan muuttunut, sama elektropoppi ja trance soi edelleen, jalassa on lenkkarit tai ”platform”-kengät, farkut ja päällä ”teinix”-villapaita. Kaksi vuotta elämästä ja lopulta kovin vähän muutoksia.
Työtehtävien osalta vastuuta on tullut lisää, ”joudun” nykyisin varautumaan myös pikalähtöihin ulkomaille töiden vuoksi. Kotona avopuolisoni hoitaa yhteistä lemmikkiä antaumuksella ja pitää huolen kodista kun olen poissa. Harrastukset ovat vieneet mennessään ja lähes kaikki vapaa-aika kuluu niiden parissa. Se oman ajan ”varaaminen” omiin menoihin on tullut konkreettiseksi osaksi normaalia arkea. Kännykät tulee suljettua kokonaan ja muutkin spontaanit yhteydenpitovälineet sammuvat nykyään varsin helposti. Sitä haluaa kaivaa itselleen oman privaatin tyhjiön tähän medioiden ja sähköisen kommunikoinnin kakofoniaan.
Kysyin viimeeksi itseltäni, ”Onx Kaikki ihan OK”. Nyt uskallan jo vastata sanomalla, ”paremmin kuin OK”. Olen ehkä päässyt yli oman epävarmuuteni, hyväksynyt itse elämäntyylini ja päässyt vaiheeseen, jossa pystyn elämään täysillä ja tuntemaan oloni jatkuvasti hyväksi. Niinhän se sanontakin menee: pystyt elämään täysillä vasta sitten, kun hyväksyt itse itsesi.
Mennyt kesä oli aikuisikäni parhaimpia. Se lienee yksi syys iihen, miksi en tunne syksyn olevan mitenkään inha tai paha asia. En ole koskaan ollut taipuvainen masennukseen ja yleensä suhtaudunkin lapsellisen epäuskoisesti kertomuksiin, miten ensimmäinen puusta tippuva keltainen lehti johtaa pilleripurkin avaamiseen ja elämiseen lääkehuuruissa seuraavat kuusi kuukautta. Me emme kaikki kestä arkista elämää, se lienee meidän oikeutemme.
Odotan kovasti lähestyvää Halloweeniä. Mielessäni on asuste ja naamio, jota olen muhitellut mielessäni useamman kuukauden. Syksyn muutkin tapahtumat ovat kovasti piristäneet muuten kovin työ-stressaantunutta mieltäni. Silti sanon lähes päivittäin poikaystävälleni, että olen rakastunut häneen jälleen kerran. Jokainen päivä tuo tullessaan tunteen, sen ensi-ihastumisen tunteen kun kaikki muu maailmassa on vain hämärää taustakohinaa ja se yksi henkilö edessäsi on parasta, mitä on koskaan tapahtunut. Saan yleensä vastaukseksi ”joopa joo”, mutta se ei haittaa, se on lopulta niin kovin lutuista :-)
Olemme jo suunnitelleet yhteistä talvilomamatkaa, pohjoiseen. Lähdemme ”anoppilaan” tammi- helmikuussa. Toivon kovasti, että silloin on oikein kova pakkanen, paljon lunta ja myräkkää. Muutenkin toivon, että tämä talvi noudattaisi tätä uutta, varsin hämärää sään sekoilua ja saisimme täällä Helsingissäkin nauttia tulipalopakkasista ja metrikinoksista.
Olen ehkä yksi oudoimmista tyypeistä maan päällä, mutta olkoot :-)