ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


novellit ja tarinat runot runot suomeksi runot muilla kielillä humoristiset runot vino aivopuolisko sähköinen glbt-kirjasto kuvia ja artikkeleita tapahtumista

Sateenkaaren pojat

J-P Lehto • 18.04.2004 17:47 LUKUNURKKA: NOVELLIT JA TARINAT
Hiekka vaan pölisi, kun Timppa kaarsi mopollaan koulun takapihan parkkipaikalle. Poika laski jalkansa maahan, seisten pyöränsä päällä hajareisin, sininen Suzuki tyhjäkäynnillä. Kuin mikäkin James Dean, ajattelin. Tummat lyhyet hiukset paljastuivat aamuauringon säteille, Timon riisuessa kypäränsä. Kundilla oli yllään viime jouluna lahjaksi antamani fleece-takki.

Minä seisoin pihan reunassa kiipeilytelineen kupeessa, ehkä jopa hieman kapinallisenkin näköisenä Timoa tuijottaen käteni syvällä farkkujen taskuissa. Tunsin kuohuntaa sisälläni. Timo näytti huomanneen minut, joten käänsin nopeasti katseeni poispäin ja teeskentelin kuuntelevani mielenkiinnolla lähellä seisovan pikkulikkalauman kikatusta siitä, ketä leffatähteä kukin ihailee eniten.

Timo asteli verkkaisesti luokseni telineille ja istahti penkin toiseen päähän, laskien reppunsa asfaltille. Sanaakaan sanomatta nousin ja suuntasin askeleeni kohti koulun ovea, suomatta katsettakaan Timolle. Kuulin pojan huudahtavan jotain mulle ja lähtevän perääni. Käsi kosketti takaapäin olkaani ja ääni, jossa oli hieman pahoitteleva sävy, vai oliko se vain jotain mitä toivoin kuulevani, sanoi nimeni; "Jarno hei, mikä sua vaivaa! Mä luulin sun ymmärtäneen..."

Tuohtuneena käännähdin kannoillani ja melkein kasvot kiinni Timpan kasvoissa sain pukahdettua; "Ymmärtäneen mitä! Sulle taitaa olla helpompi unohtaa se, mitä illalla tapahtui! Oikeastaan mulle on ihan sama vaikka sä tekisit mitä sen typerän ämmän kanssa! Teeskentele vaan kuule ihan rauhassa, ainoastaan mä tiedän sun lisäksi miten asiat oikeasti on!"

Riuhtaisin itseni irti minua kiinni pitelevästä kädestä ja kiiruhdin portaat ylös, melkein teilaten matkalla luokkaan biologian opettaja Nyyssösen.
"Noh, noh, poika! Mihin tuollainen kiire!" Nyyssönen ärähti.
Siitä välittämättä pinkaisin luokkaan, ajatellen huojentuneena, ettei meillä onneksi olisi tänään yhteisiä tunteja Timon kanssa. Juuri sillä hetkellä en olisi kestänyt olla samassa luokassa minuuttiakaan sen itsekkään juntin kanssa. Koko oppitunti menisi ihan päin persettä, kun mä vaan haikeana tuijottaisin kundin suloista niskaa. Miten noin tunteettomalla jätkällä voikin olla noin söpö niska! Ja sen takapuoli! Oh my God!!!

Eipä silti, etteikö koko poika päästä varpaisiin saakka olisi ollut söpö. Timo oli just sen näköinen kaveri, jota tytöt mielellään katseli. Tumma ja tulinen kundi, jolla ei olisi ollut naisseurasta puutetta. Siis ei olisi ollut, jos Timoa tytöt olisivat kiinnostaneet vähänkin enemmän.
Usein ihmettelin itsekseni, kuinka olimme olleet jo niinkin kauan parhaita frendejä, vaikka olimme niin erilaisia. Lopulta silti niin samankaltaisia. Mä olin aina ollut se tunteellisempi osapuoli. Ja se meistä, joka puki ajatukset sanoiksi. Timolle itsensä ilmaiseminen, varsinkin sanallisesti, oli aina ollut hieman vaikeampaa. Se oli kuitenkin aina keksinyt kaikki parhaimmat jutut. Kuten sen vanhan hylätyn kalastusmajan, lähellä Timon vanhempien kesämökkiä Kangasniemellä, jossa skideinä olimme leikkineet lukemattomina kesinä. Olimme joskus hieman vanhempina olleet yötäkin siellä, makuupussien kanssa. Joskus soudeltiin, jopa keskellä yötä, veneellä pitkin Puulaveden selkiä, keskiyön auringon värjätessä horisontin.
Ne olivat olleet mahtavia vuosia. Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen, niin on juuri pitkän yhteisen historiamme ansiota, että meillä oli niin hyvä perusta ystävyydellämme, jolle rakentaa jotain syvempää. Tosin mitään niin hienoa ja kestävää ei maailmasta löydykään kuin vuosia kestänyt ystävyys, joka aivan kuin varkain jossain vaiheessa syvenee kiintymykseksi toiseen, luottamukseksi, ehkäpä jopa rakkaudeksikin.

Itse asiassa olimme tunteneet toisemme jo jostain kolmen vanhoista saakka. Kun Timon perhe oli muuttanut Vaasasta naapureiksemme, olimme ystävystyneet lähes välittömästi. Oliko siitä jo todella peräti 16 vuotta! Jos siinä ajassa ei kasva toiseen kiinni, niin johan on ihme! Ja mitä kaikkea olimmekaan vuosien varrella yhdessä kokeneet! Meillä oli ollut "jättekivaa", kuten Timo asian suomenruotsalaisittain ilmaisi. Olin opettanut Timolle suomea, koska poika oli kasvanut perheessä, jossa valtakielenä oli ollut isän puhuma ruotsi. Joten jo päiväkotiin mennessämme Timppa osasi suomea tyydyttävästi ja oppi koko ajan lisää kuunnellessaan muita. Nykyään Timon äänestä ei ollut enää tuskin lainkaan kuultavissa ruotsalaista korostusta. Kukaan ei olisi enää arvannut sen olevan suomenruotsalaisesta perheestä.

Olin saanut istua luokassa jo aimo tovin itsekseni, kunnes muut vasta saapuivat, tuoleja ja pulpetteja kolistellen. Havahduin ajatuksistani kuitenkin vasta, kun psykan maikka paiskaisi oven perässään kiinni ja huudahti jotain siitä mitä hyvä herrasväki tekeekään, kun arvon opettaja astuu luokkaan. Mutisimme huomenet, ja maikka näytti edes hieman tyytyväisemmältä. Joskin se näytti aina jossain määrin tyytymättömältä. Joko johonkin oppilaaseen, koko luokkaan, tai joskus ehkäpä rehtori Lampeen. Ellei mikään varsinaisesti vaivannut, niin sitten vika oli koko valtion johdossa, joka mitä pikimmiten tulisi vaihtaa. Siitä se aina vaan jaksoi marmattaa yhä uudestaan ja uudestaan. Miksi ei ollut opettamisen sijaan ryhtynyt poliitikoksi, väärä uranvalinta tuskin oli kenenkään muun vika kuin omansa.

Vaivoin sain edes osan ajatuksistani siirrettyä tunnin aiheeseen, joka oli jotain psykologiaa ihmismielen ja unien salaisuuksista.
Aika ´goofyä´ sinänsä. Tiesin kyllä itse aivan varmasti mistä mä uneni näin ja miten todenmukaisiksi ne olivat päässeet kehittymään. Niin monena yönä olin herännyt levottomasta unesta hiestä märkänä, mielessä vain yksi asia ja yksi ainoa ihminen.
Miten se jätkänketale pystyikin muka unohtamaan mitä eilisiltana oli tapahtunut, kun olimme olleet kaksistaan Timon kotona saunassa, ja mihin pari olutta ja levoton olo olivat viimein johtaneet. Ehkä se vihdoin oli ollut sitä jotain, mistä molemmat olimme vuosia haaveilleet.
En tosin ole aivan varma, mitä Timpan päässä silloin oli tapahtunut, mutta itse ainakin olin ollut varma siitä, mitä mä halusin.
Halusin Timoa. Enemmän kuin koskaan aiemmin mitään muuta tässä fuc.... maailmassa. Ja kun Timon voimakkaat kädet olivat koskettaneet mun paljasta ihoani, olin ollut melkein menettää järkeni. Emme tosin olleet päässeet yhtä kiihkeää suudelmaa ja muutamia hellänrajuja hyväilyjä pidemmälle, kun Timon niin sanottu likkakaveri oli soittanut ovikelloa.
Hetkessä Timo muuttui mua kohtaan kylmäkiskoiseksi, ja jätkälle tuli karmea kiire saada mut ulos kämpästä.
Lähes puolialastomana ja puolihumalassa, olin seissyt hölmistyneenä porraskäytävässä useita vartteja, pää pyörällä siitä mitä juuri oli tapahtunut, tai pikemminkin siitä, mitä oli jäänyt tapahtumatta. Ja varma oli, että tuona hetkenä mulla oli käynyt mielessä erinäisiä murhanhimoisia ajatuksia.
Kuulin myöhemmin, että Timo oli selittänyt Susannalle, joka oli se bimbo blondi, jonka kanssa poika niin sanotusti "seurusteli" (teeskenteli kunnon heteroa), meidän vaan saunoneen ja ottaneen vähän kaljaa ja kuinka ollakaan, Jarnolle tuli yhtäkkiä kiire sairasta äitimuoria katsomaan!
Aikamoinen hätävalhe sinänsä, huomioonottaen se, että äitini oli kuollut syöpään mun ollessa vasta skidi. Luulen Susankin tienneen sen. Luultavasti se oli jo aiemminkin epäillyt meidän välillä olleen jotain, ellei se aivan idiootti ollut.
Voi helvetti mikä pelkuri jätkäksi! Joskus mietinkin, mitä mä siinä kundissa oikein näin, kunnes se taas osoitti mulle huomiotaan. Eikä mitään ihan tavallista huomiota. Ei epäilystäkään, siinä oli jotain enemmän. Olimme molemmat varmasti huomanneet sen jännitteen, joka vallitsi välillämme lähes aina yhdessä ollessamme. Varsinkin silloin kun olimme kahdestaan vaikka mun luonani läksyjä tekemässä. Ja kun se hymyili mulle ja kosketti kuin epähuomiossa ohi mennessään mun hiuksiani, maailma hymyili mulle!!!
Ne pitkät sanattomat hetket, katseet ja hellän lämpimät kosketukset olivat saattaa mut vielä hulluuden partaalle, ellei jotain enempää tulisi pian tapahtumaan.
Eihän me koskaan oltu menty kosketuksia pidemmälle, ennen tuota hullua iltaa. Eikä kukaan, ainakaan vielä tähän saakka, ollut epäillyt kumpaakaan meistä homoksi. Emme olleet vielä antaneet siihen kenellekään aihetta. Tuskinpa olimme sitä itsekään tienneet vielä aiemmin.
Sen verran olin asioista perillä, vaikka kaikki muu olikin peittynyt sumuun. Tunteeni Timoa kohtaan, ne olivat niin vahvat ja lämpöiset, etten enää pitkään pystyisi niitä salaamaan, kunnes jossain vaiheessa paljastaisin itseni muille ja Timolle, palavan rakkauteni kohteelle.
Kunpa vain olisin jo aiemmin saanut tietää myös Timon tunteiden olleen vähintäänkin yhtä lämpimät, kuin mitä mä tunsin sitä kohtaan. Vähät siitä, vaikka koko paikkakunta saisikin tietää meistä. Sillä ei olisi ollut enää mitään väliä, jos vain saisin tuntea toisen pojan kosketuksen, Timon läheisyyden ja rakkauden kietovan minut samettiin, kuljettavan kauas pois, johonkin missä rakkaudettomuudella ja ennakkoluuloilla ei olisi sijaa. Paikkaan, jossa ilkeämielisten ja kateellisten ihmisten sanat eivät voisi loukata herkkää sielua. "All you need is love", kuten Beatles lauloi.
"If you do not have anything at all, but you are loved by someone, you have everything you will ever need."
Toisinaan huomasin toivovani, kunpa kaikki voisi olla välillämme vielä niin kuin vuosia sitten oli ollut, kun istuimme Timon kanssa ongella joen rannassa, omenoita syöden ja niityllä juosten. Tai kun olimme käyneet ratsastamassa mun setäni hevostalleilla Hausjärvellä. Silloin kaikki oli ollut vielä niin yksinkertaista. Kaukana aikuisuus ja aikuisten murheet, huolet ja vastuu. Kunnes murrosiässä, tietyt tunteet olivat nousseet pintaan orastavan miehuuden voittaessa poikuuden...ne hormonit. Timon mielestä eilisiltana ei varmaankaan ollut tapahtunut yhtään mitään ja sekin vähä, mitä oli tapahtunut, mun tulisi ilmeisesti unohtaa. Oltiin vaan oltu hieman kännissä ja molemmat "sillä tuulella". Mitäköhän se Timon, "sillä tuulella" tarkoitti!
Omalta kohdaltani tiesin tunteeni ja niiden kohteen olevan Timo, mutta itse rakkauteni kohde tuntui olevan hieman tuuliajolla. Kuinka mä voisin auttaa poikaa tajuamaan oman parhaansa ja todellisuuden. Vai oliko se sittenkin vain omaa todellisuuttani. Kuvittelinko mä vain, vai oliko meidän välillä todella jotain ystävyyttä syvempää?
Asioiden oikea laita ei selviäisi, ennen kuin olisin puhunut asian halki jätkän kanssa. En vain ollut siihen valmis, pelkäsin säikäyttäväni Timon tiehensä vuodatuksellani.
Voi hevosen häntäpää, että elämä osasi olla hankalaa!
Kuka osaisi kertoa, mitä tehdä tajutessaan rakastuneensa parhaaseen ystäväänsä, toiseen poikaan.
Ennen tätä en ollut itse edes tiedostanut homouttani. Tytöt eivät tosin koskaan olleet kiinnostaneetkaan mua seksuaalisesti, mutten ollut osannut nimetä tilannetta ennen eilisiltaa.
Kun Timo oli seissyt edessäni koko komeudessaan, vettä valuvana, jäntevä poikamainen vartalo aivan alastomana, niin himottavana. Olin vihdoin tajunnut omalta kohdaltani tilanteen polttavan luonteen. Tunteet, jotka olivat hetkessä nousseet pintaan alitajuntani syövereistä, olivat saaneet minut vihdoin ansaansa ja tilanteeseen, josta ei enää olisi pakotietä.

Timolle tilanteessa ei varmaan ollut ollut mitään muuta kuin laukeamisen tarve, luulen. Mutta minulle siinä ainakin oli ollut niin paljon enemmän...
Halusin Timon rakastavan mua, pitävän mua hyvänä.
Halusin Timon rakastelevan mua.
Halusin rakastella Timoa.
Halusin nukahtaa Timon voimakkaassa syleilyssä ja herätä siitä samasta paikasta aamun kirkkauteen.
Halusin niin paljon, ehkä liikaakin.
Miksi oikein kidutinkaan itseäni tällaisilla ajatuksilla, kun tiesin sen olevan lopullisesti saavuttamattomissa oleva unelma. Vain toiveajattelua. Vai oliko se? Olinkohan mä ihan outo tyyppi, haaveilla nyt parhaasta kaveristaan tällaista. Ja vieläpä toisesta kundista. Olihan koulussakin toki ollut puhetta homoseksuaalisuudesta, ainakin biologian "seksivalistuksen" tunneilla. Tosin aika pikaisesti maikka oli sen läpi käynyt. Oli vain korvat tulipunaisina todennut että:
"Jaahas! Onhan niitä näitä seksuaalisia vähemmistöjäkin olemassa, mutta jos joku niistä halusi lisää tietää, ottakoon yhteyttä Setaan. Ei koulu ollut oikea paikka tällaisen luonnonvastaisuuden opettamiselle!" Jotain siihen malliin. Biologian opettaja oli itse ollut näitä vanhan koulukunnan kasvatteja, eikä tajunnut miten ajankohtainen aihe homoseksuaalisuus ja seksuaalisuus yleensä, olisi ollut murrosikäisille nuorille, juuri seksuaalisesti heränneille.
Tiesin siitä lisäksi myös sen verran, kuin mitä olin lukenut ja nähnyt leffoissa ja tv-sarjoissa. Oltiinhan me kerran Timpan kanssa löydetty vanhan makasiinin ullakolta lehtiä, joissa oli yllätykseksemme ollut vain alastomia miehiä toistensa kanssa, tekemässä vaikka mitä hurjaa. Oli ollut hurjan jännää ja jopa kiihottavaakin nähdä jotain sellaista. Muistan, kuinka olimme huomanneet meillä molemmilla stondanneen ekaa kertaa oikein kunnolla. Yllättävän uuden tilanteen edessä, pienestä nolostuksesta huolimatta, olo oli tuntunut ihmeen hyvältä, ja sanoisinko jopa hieman miehekkäältäkin. Siitäkin huolimatta, että molempien stondiksen oli aiheuttanut alastomien miesten kuvien, homopornon näkeminen. Sen muistaen olin varma, ettei Timonkaan seksuaalinen suuntautuminen voisi olla aivan sitä, mitä hän halusi muiden uskovan itsestään. Luultavasti voimakkaan isänsä paineen alla, Timo ei uskaltanut olla oma itsensä. Ei uskaltanut olla rehellinen edes itselleen. Jotenkin minun vaan oli niin helppo nähdä pojan itselleen kehittämän kuoren läpi.

Hieman vanhempina, muutamia vuosia myöhemmin, olimme olleet kerran saunassa Timpan kotona kaksin, ja kun molemmilla oli jostain syystä, jota emme silloin vielä olleet aivan tajunneet, alkanut seistä, olimme hyväilleet varovasti toisiamme. Ne olivat ne kaikkein mieleen painuneimmat muistot, joiden tiesin melko varmasti myös kummittelevan Timonkin seksuaalisesti ylistimuloituneissa aivoissa.
Vaan mitä pitäisi kundin tehdä, kun koko yhteiskunta odottaa sulta ehdotonta heteroseksuaalisuutta ja yrittää painaa sut omaan muottiinsa. Kaikilla tosi kundeilla piti tietenkin olla tyttöystävä! Sehän nyt oli itsestään selvää. Ja jollei ollut, kaikki olivat kyselemässä, mummoja ja naapurintätejä myöten, että; "Ketäs tyttöä se Jarno-poju katteli koulussa sillä silmällä?"
Olisi ne varmaan pahemman kerran järkyttyneet ja hornaisseet pullakahvit väärään henkeen, kun olisit siniset silmät suurina ja enkelimäisellä äänellä kertonut, että;
"Ehei, täti rakas! Viis tytöistä! Mä tykkään kuule pojista joilla on nätti tiukka pylly, ja lyhyt tukka!"
Heh! Olisi siinä ollut suvulle, naapurustolle ja koulupsykiatrille sulateltavaa ainakin hetkeksi!

Haaveeni keskeytti kellon sointi. Tunti oli jo päättynyt, enkä ollut kuullut sanaakaan opetuksesta.
Keräsin tavarani ja valmistauduin nousemaan, kun äkkiä tajusin Susannan seisovan pulpettini vieressä. Kohotin katseeni tytön tulta kipinöiviin silmiin ja hetkessä tajusin mistä oli kyse. Susa raivosi lähes täyttä kurkkua, naama ja silmät sinipunaisina, itkuun purskahtamaisillaan. Hetken jo kuvittelin sen mätkäisevän mua olkalaukullaan päin näköä, mutta sen sijaan sainkin kuulla kunniani. Kaiken sen, mitä mä sen mielestä sillä hetkellä ansaitsin:
"Senkin saatanan hinttari!!! Jätätkös mun poikakaverini rauhaan, vai haluatko koko koulun saavan tietää millainen pervo sä oikeasti olet! Voit vaan kuule kuvitella, miten tän koulun juoruämmät ja sun luokkakaverit herkuttelee tiedolla siitä,
että meidänkin koulussa on semmoinen pehmopoju, taka-aumanikkari,
kuin Saarisen Jarno!!!"
Hieman järkyttyneenä siitä mitä olin kuullut, tartuin Susannaa käsipuolesta ja kiskoin märisevän likan sivummalle.
"Mitä sä oikein luulet että illalla tapahtui??? Mitä Timo sulle kertoi!!??? Vai näitkö sä muka jotain?"
Tivasin tytöltä, jonka poskia koristivat kyynelten mukana valuva silmämeikki.
"Vai näinkö mä!? Eiköhän se ollut aika selvästi nähtävillä teidän molempien kasvoilta!!! Luuletko sä mua ihan idiootiksi!!! Kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet mun Timpastani!! Se ei ole ainakaan mikään ´banaanipoika´, minunhan se parhaiten pitäisi tietää!!!"
"Mitä sä horiset!!! Sä et kuule tiedä yhtään mitään todellisesta elämästä, senkin tyhmä blondi! Olen mä sentään tuntenut Timpan kauemmin kuin sä koskaan! Etkä sä Timoa omista! Ei kukaan voi toista omistaa. Mä sentään välitän Timosta, toisin kuin eräs itsekäs pilalle hemmoteltu pikkusielu! Ja pidä hiljaisempaa ääntä, ei koko koulun tarvitse kuulla!!!"
Ärähdin mä parkuvalle likalle. Ja huomasin osuneeni arkaan paikkaan.
"Kyllä mä näin että sä lähentelit Timoa, senkin...senkin homo!" Susa parkui entistäkin pahemmalla äänellä. Se ei varmaan tiennyt pahempaa haukkumasanaa kuin ´homo´.
"Vai niin sä kuvittelet! Mä vähät välitän siitä mitä sä luulet! Ja mitä minuun tulee, tätä ´keskustelua´ ei koskaan käyty!"
Mä tiuskaisin kyllästyneenä, ja lähdin menemään. Mitäpä mun tulisi katkeran muijan mölinöistä välittää, ajattelin. Sitä paitsi eihän likat edes ylipäätään kiinnostaneet mua enempää kuin ystävinä. Ja Susa oli mulle kaikkea muuta kuin ystävä. Pahin mahdollinen hankaluuksien aiheuttaja mun ja Timpan välillä. Ja vielä löyhäpäinen juoruämmäkin. Jos Susanna kerran tietää tai epäilee mua homoksi, sen tietäisi jo alle viikossa koko hemmetin koulu ja paikkakunta! Oven suussa kuulin Susan vielä huutavan perääni jotain sellaista, kuin;
" Saatanan hintti!!!"
Ja perään valtava kyyneltulva.
Harmistuneena äskeisestä ja varmana siitä, että joku oli kuullut ´keskustelun´, joka oli käyty melko kiihkeään sävyyn, ihmettelin mitä Timo näki tuossa likassa ja yleensäkin naisissa. Kävin aika kuumana ja ajattelin jo etsiä Timo-retaleen käsiini selvittämään muutaman asian, kun tajusin kaikkien käytävässä olijoiden tuijottavan jotain virnistellen ja naureskellen.
Voi hepo, ajattelin, ne kaikki olivat kuulleet Susan rääkynän ja sen aiheuttaneen arkaluontoisen sananvaihdon.
Mutta olin onneksi väärässä. Eivät ne mua tuijottaneet, vaikka siltä se olikin ensin näyttänyt.
Kääntyessäni ympäri, näin kaikkien mielenkiinnon kohteen. Käytävän seinää koristi valtava spraymaalaus joka kertoi:
"Virrankosken Vittu - Ei enää sakkolihaa"
Ja perässä vaaleanpunainen piirros, joka kaikesta päätellen esitti Susannaa alastomana. Aika poikkitaiteellista, sanoisin! Ja hieman ilkeämielistäkin. Oli helppo arvata ketkä koulumme älypäät olivat olleet näin ylevällä asialla. Reksiltä ei varmaan kovin montaa kymmentä minuuttia menisi syyllisiä etsiessä. Ja kun syylliset vielä olivat niin tyhmiä, että olivat jääneet paikalle omaa taideteostaan ihailemaan ja vastaanottamaan suosionosoituksia.

Susan sukunimihän oli Virrankoski, paikallisen pankin konttorin johtajan tytär. Ehkä just sen takia sille aina vittuiltiinkin. Eipä silti, ei se itsekään liiemmin asiaa helpottanut, käyttäytyi aina vaan entistä diivailevammin. Tyttö oli juuri viikko sitten täyttänyt 18. Siitä johdosta spraymaalaus oli koulun seinään ilmestynytkin. Jonkinlainen synttärilahja...
Ajattelin likan saavan nyt kunnon opetuksen siitä, ettei isi eikä isin paksu lompakko ollut aina pelastamassa. Jotkin asiat vaan täytyi itse ansaita. Tiedän varsin hyvin, mitä elämä voi pahimmillaan joskus olla. Mulle ei koskaan ollut mikään tullut helpolla. Ja Timoa paremmin ei kukaan muu ollut koskaan mua ymmärtänyt. Tunsin poikaa kohti niin lämpimästi, että ajattelin meidän olevan jopa sielunveljiä, "soul mates".
Rehtori, Arvo Lampi, sieltä jo tulla kolisteli pitkin käytävää, arvatenkin jonkun siivoojattaren hälyttämänä ja pankinjohtajan valtuuttamana, etsimään ja rankaisemaan syyllistä vähintäänkin ruoskaniskuin.
Tajusin hetkessä Susan raivon kohdistuneen muhun siksi,
ettei se hemmoteltu poispilattu likkaparka voinut muuten purkaa tunteitaan. Mua ehkä jopa hetken verran hieman säälittikin Susan tilanne. Epäilen Susan todella kerinneen tajuta mitä illalla Timpan kämpillä oli ollut meneillään, kun se oli tullut kundikaverikseen luullutta Timppaa katsomaan. Ehkä se oli peloissaan siitä, että Timppa jättäisi sen ja vieläpä toisen kundin vuoksi. Ja jos Timo oli epähuomiossa sanonut Susalle mun tulevan sen luo sinä iltana saunomaan, niin likan aivoissa oli herännyt kauhukuva siitä, kuinka mä, likainen pikku homo viettelisin sen kundikamun. Sen pieniin aivoihin ei tainnut millään mahtua sellainen juttu, kuin mitä jos sen rakas jätkäkamu tykkäsikin enemmän toisista pojista kuin siitä.

Susa raukka oli vaan niin mahdottoman huolissaan oman ja perheensä imagon puolesta. Mitä se tekisi jos sen kundi olisikin homo, ja mitä muut siitä ajattelisivat. Luulin tietäväni miltä tytöstä saattoi tuntua. Muut ehkäpä ajattelisivat ilkeämielisesti Susan olleen niin huono sänkyhommissa, että Timo katsoi parhaaksi vaihtaa jätkiin. Ja että Susan kanssa oleminen ´ajoi´ Timon homoksi! Sinänsä aika tyhmää. Mutta mitä kaikkea jätetyksi tulemisen pelko saakaan aikaan ihmisissä. Ja hassuinta olikin se, että jos Timpan oli ollut pakko valita joku likka kulissiksi, niin miksi just Susa. Eikö joku ´kiltimpi´ olisi kelvannut? Ehkä just siksi, että hyvännäköisenä kundina Timppa olisi saanut kenet tahansa. Ja siksi, että Susannalla oli jo aikamoinen maine ´panomattona´. Se oli kai ollut kovin hyväkin ´alibi´ homojuoruja vastaan. Tosin ei niitä oltu vielä tähän asti levitelty kenestäkään. Ainakaan meistä. Olimme aina kulkeneet porukan mukana, eikä kenelläkään ollut edes pienintäkään epäilyksen aihetta meistä. Ehkä juuri siksi, ettemme olleet itsekään olleet tietoisia omasta "erilaisesta seksuaalisuudestamme", ainakaan ennen näitä kahta päivää, jolloin erilliset elämämme olivat kuroutuneet yhteen, yhteisen nimittäjän johdosta. Ja se "nimittäjä" oli tietenkin se, että noina päivinä tajusimme vihdoin rakkautemme ja mielenkiintomme kohteen olleen pojat ja varsinkin toinen toisemme. No Susa joutui tahtomattaankin aikamoiseen välikäteen mun ja Timon suhteiden selvittelyssä.
Joopa joo, varsinainen ´homohöynä´ koko likka!!!

Seuraavalla tunnilla olikin matikkaa ja se kaamea rintava Maija Karakorpi. ´Muuli´, tai ´Korppi´, kuten olimme sen nimenneet.
No kuitenkin, tunti oli juuri niin tappavan tylsä kuin olin osannut odottaakin. Juuri ja juuri sain taas koottua itseni tekemään edes osan tehtävistä joten kuten opea tyydyttävään muotoon. Eipä tarvinnut ´korpin´ ruveta raakkumaan ainakaan mulle, päivä näet tuntui olevan pilalla muutenkin. Ajatukset risteili päässäni edes takaisin ja vastaamattomat kysymykset kaipasivat kipeästi ratkaisuaan.

Vasta nyt huomasin, etten ollut nähnyt Timoa sitten aamun tapahtumien. Epäilin sen jopa lintsanneen loppupäivän tunneilta, kunnes ruokajonossa seistessäni tunsin outoa kihelmöintiä takaraivossani. Joku tuijotti mua salin nurkasta. Kaadoin melkein takanani seisovan jätkän tarjottimen sen syliin käännähtäessäni ympäri. Kundi raivosi mulle jotain käsittämätöntä hetken ajan, kunnes rauhoittui ja valtasi mun paikkani jonossa. Vähät mä siitä...

Katseeni kohtasi Timon katseen, ja sydämeni jätti yhden, ellei useammankin lyönnin väliin. Timo istui ruokasalin kauimmaisessa nurkkauksessa aivan ikkunan vieressä ja aurinko kultasi pojan tumman kuvajaisen. Kuin enkeli, ajattelin. Tuijotimme toisiamme usean sekunnin ajan, hievahtamatta. Se aika tosin tuntui tunneilta. Noiden sekuntien aikana ehdin painaa Timon kuvan syvälle sydämeni sisäpinnalle...siellä se olisi tallessa, aina.
Vaikka tulisin menettämään Timon, ensirakkaus tulisi aina säilymään yhtenä nuoruuteni parhaista muistoista.
Havahduin rajuun tönäisyyn ja heti sen perään kuuluneeseen ärtyisästi lausahdettuun
"Ala jo vetää siitä!!"
tölväisyyn.
Lapoin jotain lautaselleni ja ehdin jo ajatella istumaan kiiruhtaessani, oliko äsken näkemäni Timo ollut vain unikuva, kunnes tuttu hahmo ilmestyi näköpiiriini.
Timppa seisoi hetken aikaa pöydän toisella puolella mua tutkivasti katsellen. Hieman hämmentyneenä tietämättä mitä ajatella ja peloissani siitä, mitä kohta tapahtuisi, teeskentelin tutkivani lautasen antimia haarukalla, vaikka todellisuudessa ruokahaluni oli tiessään. Timo istuutui mua vastapäätä mitään sanomatta. Söimme molemmat hiljaisuuden vallitessa välillämme. Ruokala tosin oli täynnä mölinää ja ruokailuvälineiden kilinää. Mutta sillä hetkellä minusta tuntui kuin olisimme olleet siinä kaksin Timon kanssa. Kaksin koko maailmassa. Varoin vilkaisemastakaan poikaan, vaikka tunsin koko ajan kuinka Timppa vilkuili mua levottomasti.
Vaikka lautasemme olivatkin jo tyhjät, istuimme edelleen aloillamme, kunnes ruokasali oli jo autio. Nyt olimme todella kaksin, mitä nyt keittiön väki hääri salin toisessa päässä.
Kohotin katseeni lautasesta Timon suloisiin poikamaisiin, hymyileviin kasvoihin. Yllättyneenä tuijotin pojan aurinkoisia kasvoja, sillä olin odottanut vähintäänkin nyrkkiä keskelle nöösiä ja muutama haukku vielä "homonrääpäleestä" perään. Taisin olla hieman hölmistyneen näköinen, sillä Timo alkoi nauraa mulle. Ja se oli musiikkia korvilleni. Milloin olinkaan viimeksi kuullut noin rakastettavaa ääntä!!!

"Mikä nyt on noin hauskaa!?" Kysyin hölmönä.
Luulin kundin nauravan mulle pilkkaavasti, vaikken sellaista sävyä äänestä löytänytkään.
"Sun pitäis nähdä oma ilmees Jarno!!! Sähän oot kuin mikäkin jäykkis siinä!!!"
"Miten sä sitten odotat mun oikein käyttäytyvän ? Etkö sä muka muista eilisestä mitään?? "
Lausahdin ärtyneesti.
Oli hiukan outoa, että Timppa istui siinä vaan virnistelemässä, ottaen huomioon mihin hommat eilisiltana olivat päättyneet.
Ehkä se oli vaan niin peloissaan siitä, mitä tulisi kohta sanomaan, sillä se muuttaisi meidän elämämme lopullisesti...
Tuijotimme hetken verran toisiamme melko vakavina, kunnes Timo taas puhkesi puhumaan. Ja mitä se sitten sanoi, olin lievästi sanottuna yllättynyt. Itse asiassa melkein putosin tuolilta. Pieni maailmani heitti kuperkeikkaa. Sanat iskivät sydämeeni kuin salama kirkkaalta taivaalta, henkeni oli salpautua. En ollut osannut odottaa ratkaisua juuri tuona hetkenä ja siinä nimenomaisessa paikassa.
"Mä en oikein tiedä mitä mä sanoisin sulle. Jarno...oletko sä? ...hmm...homo...tykkäätkö sinäkin pojista?"
Olinkohan mä kuullut oikein?!
"Mitä sä tarkoitat? Timo? Ei kai? Miten niin oletko sinäkin?! Ethän sinä voi olla? "
Henkäisin syvään. Tapitin Timoa epäuskoisen näköisenä ja odotin lisää.
"Miten niin en voi olla?
Mä vaan sitä, että mä todella olen pelkuri ja raukka. Olen pelännyt myöntää sitä itsellenikin niin kovasti, että kun se mitä eilen vihdoin tapahtui...mieleni meni varmaan jollain tapaa hetkeksi sijoiltaan. Miten mä oikein loukkasinkaan sua illalla. En tiedä voitko sä ikinä antaa mulle anteeksi, vaikka sitä mä tässä vaan sulta pyydän. Haluan sun vain tietävän, kuinka mä pelkään sitä, jos joku vaikka saisi tietää. Nyt kun Susakin jo tajusi missä mennään. Mä tykkään susta Jarno, ihan oikeasti!...oletko sä vielä mun kamu? Jarno hei, please, sano että kaikki on okei!!!"
Timo sai kuin saikin vihdoin ja viimein sanottua kaiken sen, minkä olin halunnut kuulla jo vuosia sitten. Ja vieläpä aivan oikealla hetkellä. Ottaen huomioon edellisen illan tapahtumat, jotka olivat osaltaan vääjäämättä johtaneet meidät keskelle tätä hetkeä, elämämme käännekohtaa.

Siitä eteenpäin kaikki onkin jo historiaa. Mä sulin kuin vaha Timon edessä. En ollut osannut odottaa Timolta tätä. Koko kapinallinen naamioni varisi lattialle kuin kipsi. En voinut pidättää itkua, kätkin kasvoni käsiini ja annoin tulla. Kaikki padot tuntuivat nyt murtuvan, kun Timo oli tehnyt aloitteen parempaan suuntaan. Oli sillä sittenkin tunteet, ja onnekseni en ollut tulkinnut niitä väärin. Vollotin siinä koulun ruokalan pöydän ääressä, kuin mikäkin kakara karanneen ilmapallon perään. Sillä erolla, että tämä itku oli helpotuksen itkua. En epäillyt enää hetkeäkään Timon vaikuttimia. Sen verran aidoilta sen seuraavatkin sanat kuulostivat. Tiesin niiden tulevan suoraan pojan sydämestä.
"Jarno rakas. Älä itke! En mä halunnut sua järkyttää. Näin se vaan on. Tykkäätkö sä vielä musta?"
Se sai säikähtäneenä sanottua.
"Et sä mua järkyttänyt! Mä olen vaan niin onnellinen, että...!!!
Kyllä mä pojista tykkään, hitto vie!!! Mutta ennemmin kuin mistään muusta, mä tykkään susta! Ja olen aina tykännyt!"
Sain kyynelten lomasta soperrettua. Timo tuli viereeni ja tarttui käsivarteeni. Mä tarrauduin siihen kuin hukkuva ja painoin itkuiset kasvoni sen puseroon. Vahvat käsivarret kietoutuivat ympärilleni ja Timon suloinen pää painui mun olkaani vasten.
Se kuiskasi mun korvaani, ettei tarvitse enää Susastakaan huolia. Tänä aamuna, sen jälkeen kun olin räjähtänyt Timpalle pihalla, se oli mennyt ja pistänyt likan kanssa välit poikki. Susa oli kuulemma tivannut siltä siihen syytä, eikä ollut meinannut millään ottaa poikaa vakavasti. Timo oli vaan tokaissut ettei ole mitään syytä, ei vaan enää ollut mitään mieltä jatkaa. Timo kertoi myöhemmin kuinka Susa oli huutanut sen perään vielä jotain mitä ei kannata toistaa ja parkunut kovaan ääneen. Se oli tapahtunut siis juuri ennen, kuin Susa oli tullut riehumaan mulle Timon rauhaan jättämisestä ja haukkumaan mua vuorostaan homoksi. Ironista! Ainoa asia mistä olimme enää huolissamme, oli likan mielenterveys, vaan pelkomme osoittautui onneksi myöhemmin turhaksi. Ottaen huomioon Susannan suosion miesten keskuudessa. Seuraavalla viikolla näimmekin sen jo jonkun kehonrakentajakundin käsipuolessa kaupungilla niin tyypillisen blondin näköisenä että! Eikä likka ollut huomaavinaankaan meitä, eikä sitä seikkaa, että mekin kuljimme käsikädessä.

Siinä me kaksi sitten istuimme, pienen ikuisuuden ajan ruokalan penkillä, tiukassa syleilyssä ja tajusimme kuinka keittiön akat tuijotti meitä ovelta. Oli varmaan hirveä maailman kaatava ihme nähdä pojan suutelevan poikaa, sillä niin me pian teimme. Mistään muusta ja vähiten ympäristöstä välittämättä, painoin huuleni vasten Timon lämpimiä huulia. Eikä poika vastustellut vähääkään, vaan vastasi suudelmaani vähintäänkin yhtä intohimoisesti. Tunsimme kuin sähköiskun välillämme tuona hetkenä. Se oli tilanteen hätäisyydestä huolimatta ensisuudelmamme.
Eikä kummallakaan meistä ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tämän jälkeen seuraisi. Olimmehan olleet siihen valmiita jo vuosia sitten. Ja ainakin minä olin ollut siihen valmis jo edellisenä iltana.
Hetken kuluttua meidän oli kuitenkin pakko irrottautua toisistamme. Nousimme, veimme tarjottimet telineeseen ja virnistimme syvään kumartaen keittiön rouville ja nuorelle työharjoittelijakundille, jotka olivat silminnähden järkyttyneitä äskeisestä. Nauraen kävelimme käytävään käsikädessä ja edelleen ulos auringonpaisteeseen, kohti uutta, parempaa huomista.

.......

Mä olin asunut isänäitini huomassa jo siitä saakka, kun se oli saanut mun huoltajuuteni edesvastuuttomalta pojaltaan, isältäni,
jota en ollut nähnytkään viimeiseen kymmeneen vuoteen. Siitä lähtien, kun olin täyttänyt 16 vuotta, olin saanut asua mummon ison omakotitalon yläkertaa itsekseni. Siellä olikin kaikki mahdolliset mukavuudet, sillä isoäitini ei ollutkaan mikä tahansa turha vanha nainen, vaan hän oli perinyt talon ja huomattavan omaisuuden mieheltään, isänisältäni, joka oli ollut aikanaan merikapteeni. Mummo oli vielä siinä määrin reilu ja nuorekas ikäisekseen, että se piti mua jo aikuisena, eikä paljon puuttunut mun asioihini, eikä myöskään hössöttänyt turhia. Toki söimme ja juttelimme yhdessä ja autoin toki puutarhatöissä ynnä muissa "miestä" vaativissa tehtävissä.
Isoäitini tuskin olisi kovinkaan hirveää kohtausta saanut, jos olisi kuullut mun homoudestani, jonka tosin olin jo ollut aikeissa kertoa sille, ennen näitä tapahtumiakin.

Sinä iltana, kun kaikki välillämme oli nyt selvää, suunnistimmekin mun luokseni. Timon kotona emme olisi saaneet sen pikkuveljiltä missään rauhaa. Molemmat tiesimme mitä oli tulossa ja lievästä jännityksestä huolimatta, joka oli ilmeisen molemminpuolista, halusimme sitä todella.
Tahdoimme osoittaa toisillemme rakkautta, sillä oikealla tavalla.
Rankkasade yllätti meidät, kun ajoimme meille Timpan mopolla suoraan koulusta. Emme aivan ehtineet pihaan saakka, kun valtavat pisarat olivat kastelleet meidät. Timo näytti valtavan seksikkäältä ja niin suloiselta seistessään siinä litimärät vaatteet tiukkaan pojanpintaan liimautuen, tummat hiukset lähes sinisten silmien päällä roikkuen. Timo kosketti hellästi mun vaaleita hiuksiani ja sitten juoksimme pihan poikki kuistille. Mummo ei ollut kotona.
Nousimme portaat ylös mun kämppääni, ja tunsin kuinka Timo aivan kuin vahingossa kosketti pyllyäni astellessani sen edellä. Mua jännitti tuleva aivan sairaasti, ja niin ilmeisesti myös Timoa. Märkinä, vettä valuvina astuimme mun huoneistooni. Vedin Timpan kädestä sisälle ja suljin oven.
Pidin Timoa edelleen kädestä kiinni ja johdatin pojan kylppäriin.
Ukkonen jyrähti ja salama välähti aivan lähellä. Sähköt katkesivat. Hieman säikähtäneinä tartuimme toisiimme. Pian Timon kasvot vääntyivät kuitenkin suloiseen virnistykseen. Voi että se oli söpö seistessään siinä mun kylpyhuoneessani! Sanoin hakevani kynttilän ja pyysin Timoa heittämään märät vaatteet yltään sillä välin. Palatessani Timo seisoi siinä ikkunaa vasten aivan alastomana, henkeni oli salpautua. Ikkunasta tuli vain himmeää valon kajastusta, joten sytytin kynttilän ja asetin sen ikkunalle.
Alaston Timppa tuli aivan viereeni ja kuiskasi korvaani kuinka söpö mä olin ja kuinka kovasti se nyt halusi mua.
"Niin minäkin, kundi rakas!"
Kuiskasin takaisin pojalle, joka alkoi riisua märkiä vaatteita yltäni. Farkut lensi nurkkaan, ja siinä kohta olimme, kaksi nuorta kiinteää lämmintä pojan vartaloa kietoutuneena yhteen.
Timon kasvot työntyivät kohden omiani ja tunsin kuuman kiihkeän
hengityksen huulillani ja nenänpäässäni. Katsoimme toisiamme niin syvälle silmiin kuin saatoimme nähdä ja näimme niissä toisemme. Kaikki toiveemme olivat parhaillaan täyttymässä. Salamoiden välähdellessä ulkona, suutelimme toisiamme kiihkeästi. Ensisuudelmamme oli toki tapahtunut jo aiemmin päivällä, koulun ruokalassa, mutta vasta tänä hetkenä tunsin, kuinka ikään kuin heräsin vuosien horroksesta. Timon kuumat huulet ja lämmin vartalo sulatti ikiroutaan jäätyneen sydämeni. Olin jo luullut, etten koskaan voisi saada Timoa ja nyt me olimme tässä. Unelmani olivat käyneet todeksi ja vieläkin enemmän!
Tällä kertaa mikään tai kukaan ei häiritsisi meitä. Ainoastaan ukkonen dramaturgina, tässä elämää suuremassa näytelmässä.
Oli kuin luonto olisi yhtynyt mukaan tähän rakkauden leikkiin.
Kiedoin käteni Timon tiukkojen pojanpakaroiden ympäri ja tunsin kuinka poika teki mulle samoin. Silmissä kipunoi ja joka puolelta tuntui kihelmöivän, kaikki aistit olivat pinnassa. Iho aisti jokaisella solullaan toisen ihon läsnäolon ja jokaisen kosketuksen, hellän tai rajun. Olimme kiihkeitä ja estottomia, nyt, kun kaikki erottavat aidat väliltämme oli kaadettu.
Pojan märkä lämmin kieli tunkeutui suuhuni. Vastasin Timon suudelmaan omallani. Se oli todellista huumaa. Ja ensimmäinen yhteinen yö, yhteisessä sängyssä, saman peiton alla oli vasta edessä.
Kynttilän valossa, sateen ropistessa kattoon suutelimme toisiamme villisti ja hyväilimme samalla joka puolelta mihin voimakkaat kädet vain ylsivät.
Timon aisteja kiihottava tuoksu, nuorenmiehen voimakas halu oli tehdä minut hulluksi ja samoin oli käydä Timpallekin. Molemmilla stondasi räjähtämäisillään. Kielemme pelasivat villisti keskenään toistemme suussa, kosketellen hampaita.
Avasin silmäni ja katseemme lukkiutuivat.
"Tiedä todella kuinka paljon mä sua rakastankaan Jarno kulta!!!"
Timo kuiskasi hellän rajusti huokaisten.
"Tiedän mä. Sillä mä rakastan sua vähintäänkin yhtä paljon, mieheni!!!"
Mä henkäisin takaisin. Kuiskasin vielä lisäksi jotain siitä, kuinka paljon mä olin toivonut tämän tapahtuvan ja kuinka kauan olin jo Timoa halunnut.
Ne olivatkin lähes ainoat käsitettävät lauseet jotka vaihdoimme sinä iltana. Olimme lähes mykistyneitä onnesta ja huumasta.
Vain välillä huokaistut mielihyvän äännähdykset ja pojan vartalon kiemurtelut kertoivat siitä nautinnosta, jota molemmat koimme sinä iltana. Ja ainoa asia, josta olimme pahoillamme, oli se, ettei me oltu tajuttu tehdä tätä aiemmin! Molempien pieni sydän jyskytti täysillä rinnassa halkeamaisillaan. Kummallakaan meistä ei ollut enää epäilyksen häivääkään siitä, mitä toinen halusi, sillä nyt viimeistään se oli päivänselvää molemmille. Me halusimme toinen toisemme. Ja nyt viimeistään oli myös selvää se, että tulisimme toisemme myös saamaan. Ainakin kiihko, jolla molemmat olimme tässä hetkessä mukana ja kiinni toistemme syleilyssä oli sitä luokkaa.
Teimme sen kaiken yhä uudestaan sinä iltana ja yönä.
Ja koko yön, aamuun saakka, saimme nukkua toistemme syleilyssä. Ja se seuraava aamu oli molempien senastisen elämän kaunein aamu.
Timon aurinkoinen hymy, hieman pörröllään olleet hiukset ja raukeat silmät oli maailman ihanin näky tuona aamuna.
En voinut muuta kuin tiukentaa otettani pojan lämpimän vartalon ympärillä ja suudella sen poskea.
Hetken päästä, kun Timokin oli jo päässyt tähän maailmaan sieltä jostain seitsemännestä taivaastaan, suutelimme jälleen intohimoisesti. Kuiskaillen kaikenlaista hassua toisillemme.
Ensimmäinen asia, jonka muistan ensimmäisenä yhteisenä aamuna huomanneemme, toistemme jälkeen tietenkin, oli ikkunaverhojen lomasta näkynyt hehkuva sateenkaari. Sen toinen pää alkoi makuuhuoneemme ikkunan juuresta. Tiedäthän mitä sateenkaarista sanotaan. -- Sen toisesta päästä voit löytää jotain kultaista.


Tästä kaikesta on nyt jo vuosi aikaa, mutta silti ajatukseni aina välillä palaavat noihin kahteen päivään. Päiviin, jolloin kahden yhdeksäntoistavuotiaan elämä muuttui ratkaisevasti. Siitä olen onnellinen ja kiitollinen, että onnistuimme siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Vältimme lähes kaikki ongelmat, muuttamalla vähin äänin yhteiseen kämppään stadiin, mummoni kuoleman jälkeen. Isosiskoni peri mummon ja papan talon ja muutti sinne perheineen, miehensä, kahden lapsensa ja koiran kanssa asumaan. Olisi ollutkin todella häpeä myydä sellaisen historian omaava ja vieläpä papan omin käsin rakentama talo vieraille.

Vuosi sitten, lomamatkalla Saksassa, eksyimme Timon kanssa,
tietenkin muutamaan mielenkiintoiseen paikkaan Hampurin St. Paulissa ja Reeperbahnilla, mutta myös Hampurin Suomalaiseen Merimieskirkkoon. Sieltä löysin yllättäen isänisäni nimen muistolaattaan kirjattuna. Olin pakahtua ylpeydestä kantaessani isoisäni nimeä. Kyllä maailma on sittenkin pieni, käväisi mielessäni.

Tokihan meistä jonkin verran puhuttiin, ainakin entisellä kotipaikkakunnallamme, sen jälkeen kun ihmiset huomasivat mistä oli kyse ja mistä puusta meidät oli veistetty.
(Meidät oli ilmeisesti Timon kanssa veistetty kirjaimellisestikin samasta puunkappaleesta, niin hyvin me toimeen tultiin ja oltiin toisissamme kiinni.)
Tosin ei se meitä enää haitannut, kun olimme jo näinkin pitkälle päässeet. Olimmehan sen jo alun alkaenkin tienneet, etteivät kaikki osaa vielä nykyäänkään ottaa tällaista asiaa luonnollisena.
Olisimme olleet toistemme vuoksi valmiita jopa suurempiinkin uhrauksiin, kuin muuttoon.
Pian Helsinkiin muutettuamme, aloimme saada ystäviä muista saman kohtalon kokeneista jätkistä. Tutustuimme jopa toiseen poikapariinkin, joista molemmista tuli meille todella hyviä ystäviä.
En ole aivan varma tietääkö Timon kotiväki asiasta, on siitä varmaan puhetta ollut niiden perheen kesken, mutta ainakin mun isosiskoni tietää. Se on ollut meillä jopa kylässäkin ja ymmärtää meitä aivan ihanasti.

Niille homekorville, jotka eivät vielä tämänkään tarinan jälkeen näe, kuinka kaunista poikarakkaus ja rakkaus ylipäätään voi parhaimmillaan olla, kehotan itseensä menemistä ja syvää itsetutkiskelua. Kuinka kukaan inhimilliset tunteet omaava voi olla sokea tosirakkaudelle. Eiköhän jokainen mykisty viimeistään sen oikean edessä, jos ja kun on ollut tarpeeksi onnekas ja siunattu hänet löytääkseen. Eikä se tapahdu usein. Hyvä kun kerran ihmiselämän aikana. Rakkaus ei koputa oveen, eikä se kysy saako tulla. Se tulee, jos on tullakseen.
Mikään ei enää saisi estää onneamme, kun olimme sen kerran löytäneet!

Timo kertoi minulle tässä muutama päivä sitten, kuinka se aluksi oli ollut peloissaan siitä, että me paljastuttaisiin, mutta myöhemmin se oli pelännyt eniten sitä, että menettäisi mut. Mä kuulemma olin tärkein asia sen elämässä! Enää meillä ei olisi muuta aihetta pelkoon kuin elämä itse! Se suurin seikkailu kaikista.
Tämä on onnea parhaimmillaan!!! Sillä onko mitään ihanampaa tapaa aloittaa uusi päivä, kuin herätä rakkaimpansa syleilystä kuuman yhteisen yön jälkeen.


Katso myös nämä
 
   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy