Suomen kansallisteatterin suurella näyttömöllä saa kantaesityksen Pirkko Saision ooppera Homo! Saisio kirjoitti toukuussa ajatuksiaan oopperan syntyvaiheista.
Tämän uutisen kuvassa näyttelijät Johannes Holopainen ja Juha Muje.
(Kansallisteatterin kuvapankki)
Torontolainen arvioi tulevaa ensi-iltaa toisaalla Ranneliike.netissä. Linkki alla.
Seuraavassa Saision kirjoitus kokonaisuudessaan Suomen Kansallisteatterin luvalla.
Pirkko Saision anarkistinen musiikkifarssi
HOMO!
Sävellys Jussi Tuurna
”Yhteistyöni säveltäjä Jussi Tuurnan kanssa on kestänyt vuosisadan neljänneksen.
Se on pitänyt sisällään niin opetustyötä kuin kabareeta, pienimuotoista musiikkinäytelmää, laulukeikkaa, improvisaatiota, perinteistä näytelmää ja kokeellista laulu-tanssi-esitystä monenkokoisille näyttämöille sekä televisioon. Olimme keskustelleet ja polemisoineet yökaudet mahdollisuuksista yhdistää draamallista tekstiä ja musiikkia tavoilla, jotka poikkeaisivat musikaalin perinteisestä kohtaus - laulu -rakenteesta. Pitkäaikaiseksi haaveeksi oli noussut mahdollisuus tehdä homoaiheinen musiikkinäytelmä jollekin isolle näyttämölle.
Kansallisteatterin uuden johtajan Mika Myllyahon korviin aikeemme oli kantautunut jostakin kaupungilta. Myllyaho tilasi meiltä Kansallisen Suurelle näyttämölle näytelmän, joka kulki nimellä työnimellä Homo-ooppera. Sovittiin, että näytelmä luotaisi yksilötasolla Suomen homohistoriaa homoseksuaalisuuden rikos- ja sittemmin sairausluokituksen poistamisesta rekisteröitymisoikeuteen saakka.
Menin kotiin. Tilaus tuntui sekä haastavalta että jotenkin uuvuttavalta, ahtaalta.
Istuimme taas Jussin kanssa muutaman aamuyöhön vierähtäneen illan. Kronologisesti etenevä näytelmä kronologisesti edenneestä ihmisoikeustaistelun historiasta tarjosi roolihenkilöillekin epäkiitollisen gallerian: hyvät ja edistykselliset homot vastaan pahat ja taantumukselliset vastustajat.
Yöllisten keskustelujen keskeiseksi kysymykseksi nousi toistuvasti se, mitä sellaista voisi homoista kertoa, mitä yleisö ei jo esitykseen tullessaan tiedä. Pitkäaikaiseen parisuhteeseen ja harmoniseen perhe-elämään pyrkivän, esteettisesti suuntautuneen, menestyneen ja veronsa maksavan homon me tunnemme. Heteronormatiivista yhteiskuntakäsitystä vastustavaa ja siitä eroon pyrkivää, omaa homonormatiivista yhteiskuntaa tai yhteisöä haluavaa homoa emme tunne, tai minä en tuntenut, ennen kuin Jussin opastamana sellaiseen ajatusmaailmaan nettikeskusteluissa tutustuin. Homo-oopperan, tai myöhemmin HOMO!:n henkilögalleria alkoi laajentua, ja henkilöiden mukana aihekin.
TV2:n suuri homokeskustelu, toinen sellainen, käytiin samoihin aikoihin, kun kirjoitin näytelmää. Ensimmäiseen suoraan keskustelulähetykseen olin osallistunut itsekin, mutta se ei poikinut muuta kuin tappouhkauksia, kadulla tönimistä, muutaman kerran päälleni syljettiinkin, sekä vyöryn vavahduttavia kirjeitä itsemurhan tehneiden homojen äideiltä.
Mutta uusi keskustelu herättikin uuden keskustelun homojen ihmisoikeuksista, ja tämä keskustelu vavisutti myös kirkkoa, joka äkillisesti sai maksaa kovan hinnan siitä, että oli antanut fundamentalistisen vähemmistön melko esteettömästi edustaa itseään.
Kirkko on repeämässä, näytelmässä se on jo revennyt, fundamentalistihomot haaveilevat omasta valtiosta, näytelmässä se perustetaan.
Fundamentalistikristittyjen kirjaimelliseen ja räikeän epäloogiseen raamatuntulkintaan ei selvästi voi vaikuttaa minkäänlaisilla argumenteilla. Vanhan testamentin moniavioisuuden, orjuuden ja kuolemanrangaistuksen hyväksymisen fundamentalistikristitty suhteellistaa historiallisiin näkökulmiin, homojen vainoamista ei. Näytelmäkirjailijan kannalta älyllistä argumentointia kiinnostavammaksi näkökulmaksi nousivatkin syyt, pelot, joiden kahlitsemana fundamentalisti sisäistä dialogiaan käy. Syntyi toinen näytelmän päähenkilöistä: kansanedustaja ja fundamentalistikristitty Hellevi Teräs, sekä Hellevin Omatunto, joka uupuneena ja lopulta alkoholisoituneena yrittää herättää eloon Hellevin kuihtunutta myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta. Päähenkilöksi ja näkökulmahenkilöksi nousi Hellevin aviomies, koti-isä Veijo Teräs, joka tukee vaimoaan, on onnellinen ja potee astmaa ja pakkomielteitä.
Suomessa keskustelu homojen ihmisoikeuksista on käyty pääsääntöisesti fundamentalistikristittyjen ehdoilla, mutta muslimitaustaiset maahanmuuttajat ovat myös Suomessa ja varsinkin muualla Länsi-Euroopassa tuoneet homokeskusteluihin omat fundamentalistiset argumenttinsa. Koraani ei tunne homoja: muslimi ei siis ole homo.
Näytelmän henkilögalleria kasvoi Atikilla, muslimilla, joka olisi homo, ellei olisi muslimi, joka ei voi olla homo.
Homovastaisuus ei koske vain fundamentalistisia uskonnontulkintoja vaan muitakin ideologioita. Hitlerin kansallissosialismissa homot suljettiin vaaleanpunainen kolmio rinnassaan keskitysleireille, Stalinin sosialismissa vankileireille ja mielisairaaloihin. Kumpikin sosialismi oli luonut uuden ihmiskäsityksen, joka ei teoriassa tuntenut homoseksuaalisuutta ja käytännössä poisti sen näkyvistä. Hitler ja Stalin tahtoivat henkilöiksi näytelmään, niin myös rakkauden ja homovastaisuuden apostoli Paavali sekä alati vaikenevan ortodoksikirkon isä Nitro. Samoin länsimaista sivistystä ja suvaitsevuutta edustava Winston Churchill, joka tarjosi nykyaikaisen tietotekniikan pioneerille, homoseksualistisesta toiminnasta kiinnijääneelle Alain Turingille ehdottoman vankeusrangaistuksen vaihtoehtona kemiallista kastraatiota.
Henkilögalleria heitti näytelmän anarkistiseen tyylilajiin, missä komedia muuttui farssiksi ja draama mustahuumoriseksi tragediaksi. Läpisävelletty musiikkinäytelmä kaihtaa määritelmiä; siksi niitä Jussin kanssa keksittiin useita. HOMO! on outojen ooppera, kuumaverinen kantaatti, häikäilemätön farssi, haikea sonaatti, kaikkea niitä.
Ja jotakin muuta.”
Helsingissä 15.5.2011
Pirkko Saisio
Homo! Kansallisteatterissa
Torontolainen: Saisiolta ja Tuurnalta ´lapualaisooppera´ synkän taistelun vuosikymmenelle?
Ranneliikkeessä aikaisemmin HOMO!:sta
