Homoelämän lumoava vankila

  • Artikkeli
  • Ihmisiä ja ilmiöitä
  • vaeltaja2006
  • 3

Journalisti Daniel Björk kirjoitti ruotsalaiseen Expressen-lehteen elokuun alussa keskustelupuheenvuoron pridesta ja homoista. Silloin Tukholman Pride oli juuri alkamassa. Björkin mukaan hän ei ole kovinkaan innostunut gaykulttuurista. Ollaan kovin kuuluvia ja riehakkaita, mutta taustalla on kasvuvuosien rankka häpeä.


Siitä on jo jonkin aikaa, kun pride oli minulle vielä tärkeä, kirjoittaa Daniel Björk.Nyt se on jo pitkään ollut asia, jonka haluan kiertää kaukaa. Pride on ollut tärkeä ruotsalaiselle HLBTI-liikkeelle. Mutta pride ei sovi minulle. Katselen prideä kuin antropologi Amazonasin alkuasukasheimoa.

Ehkä pride-haluttomuuteni johtuu ongelmallisesta suhteestani omaan homoidentiteettiini. Kyse ei ole siitä, että transihmiset ovat niin näkyviä pridellä. Enemmänkin on kysymys siitä, että joskus ennenmuinoin koin homoidentiteettini henkilökohtaisena vapautumisena. Kun tulin ulos kaapista, homoidentiteetti merkitsi ehdottomasti vapautumista sisäisistä paineista. Tänään on toisin. Homoidentiteetti on alkanut rajoittaa tekemisiä ja ajattelutapoja. On kirjoittamattomia sääntöjä, miten pitää pukeutua, missä pitäisi asua, miten harrastaa seksiä tai miten etsiskellä uusia ystäviä.

Nyt haluan olla ”post-gay”. Se on enemmänkin asenne kuin identiteetti. Vaikka post-gay kutsuukin itseään homoksi, hän ei suostu homostereotypioihin eikä välitä latteasta gaykulttuurista. Tällaiselle ihmiselle homous ei enää ole pääasia vaan ainoastaan itsestäänselvä osa minuutta. Tällainen ihminen voi osallistua prideen ja käydä baareissa, mutta ei mitenkään erityisesti innostu niistä.

Amerikkalainen terapeutti Alan Downs on kirjoittanut kirjan The Velvet rage: Overcoming the Pain of Growing Up Gay in a Straight Man's World. Sitä homot lukevat paljon ja se annetaan lukuvinkiksi kavereillekin. Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi homoidentiteetti on ongelmallinen. Kirjassa kuvataan sitä häpeää, joka lapseen kehittyy, kun hänen pitäisikin olla ”normaali”. Ensin homoutta peitellään, mutta sitten tullaan ulos kaapista. Viha ja häpeä jäävät ja näkyvät depressioina ja itsemurhina. Lesboilla on varmaan samanlaisia ongelmia, mutta ne voivat Alan Downin mukaan ilmetä ylikorostamisena.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Homon elämästä tulee projekti, jossa tärkeää on tyylikäs kroppa, hyvä ruuuanlaittotaito, seksiosaaminen, taidokkaasti sisustettu koti, merkkivaatteet, ura, iso palkka, eli tästä henkilöstä on tullut homo. Seuraava vaihe homon kehityksessä on Downin mukaan se, että muutetaan maalle ja omaksutaan erityisiä maalla-asumisen tapoja. Viimeinen vaihe on se, että lopetetaan tämä ylikorostaminen ja etsitään jotain uudenlaista elämää.

Heterot kyselevät, miksi pride-paraateissa näytetään niin valtavan riehakkailta. Mutta eihän siinä ole mitään ihmeellistä, kun koko muu vuosi menee häpeästä toipumiseen. Pride on ainoa henkisen orgasmin hetki.

Monille pride on varmasti suuri hetki ja poliittisesti se on yhä tärkeä. Mutta olisiko gaykulttuurissa aika myöntää taustalla oleva ongelma.

Kirjoittaja on Daniel Björk, journalisti, joka on kirjoittanut kirjan Bögjävlar. (kommentti on tässä lyhennettynä)

3 kommenttia

  • 1 / 3
  • Onnellinen mies
  • 14.9.2011, 14.43
Journalisti Daniel Björkin kirjoitus on mielenkiintoinen. Millaista sitten on olla seksuaaliselta suuntaukseltaan homoseksuaali Suomessa tässä ajassa, se lienee itsekullekkin tuttua ja erilaistakin. Elämäni on minun, niin voinee jokainen sanoa omalla kohdallaan. Itselleni on tullut tarpeelliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa itseäni homoseksuaalina miehenä aina ja kaikkialla. Tuohon lisään vielä tämän: olla ylpeä omasta seksuaalisesta suuntauksestaan. Historiaa näissäkin asioissa on hyvä tuntea. Huomenna 15.09. ilmestyy Teemu Keskisarjan uusi teos Kyynelten kallio kertomuksia seksistä ja väkivallasta ISBN 9789522340801 Kustannusosakeyhtiö Siltalan julkaisema. Kirjassa Teemu Keskisarja kertoo Suomen historiaa seksistä ja väkivallasta Suomessa 1600- ja 1700 luvuilla. Mielestäni kirjaan kannattaa tutustua.
  • 2 / 3
  • iloonen ja ylpee
  • 18.9.2011, 14.09
Tuota osalla hlbtiq-ihmisistä olevaa Itsestään ylpeys- ja Pride -angstia voi tosiaan ajatella monestakin näkökulmasta.

Ensinnäkin, esim. Helsingissä vuotuine Pride on varsin vastaavanlainen juhlatapahtuma, kuin esim. Helsingissä vuotuinen sambakarnevaali (jota voi jopa melkein kutsua hetero-prideksi, koska sen olomuoto on varsin heteroseksuaalisia tunnuspiirteitä ilmentävä - vaikka sambaajien joukossa taatusti on mukana myös hlbtiq-ihmisiäkin). Vastustavatko jotkut siis Pride-paraatia, mutteivät koe samalla tavalla Samba-kulkuetta kohtaan? Ja miksiköhän niin?

Pride-angstia potevat sanovat, että Pride on heidän mielestään jotenkin normatiivinen ja pelkkää ilonpitoa ja että se unohtaa vähemmistöjen vähemmistöt - tai pakottaisi heitä johonki muottiin. Mutta onko noin? Pride ei koskaan ole ollut suljettu keneltäkään - Prideen voi osallistua ihan omana itsenään, vaikka sitten ihan itseään häveten, jos siltä tuntuu. Priden juhlinnasta valittavilta voi kysyä toisinpäin: miksi ei saisi Iloita ja olla Ylpeä itsestään - ja muistakin?

Jotkut "kaapissa olijat" ja Priden näkyvyyden jotenkin ongelmalliseksi kokijat voi toisinpäin ajatellen kokea "piilonormatiivisuuden vaatijoiksi" - mutta millä perustein niin?
Eivätkö esim. heteromaisesti naimisissa olevat ja miesten kesken seksiä harrastuksenaan pitävät (joita Pridessä näkyvästi itsestään ylpeinä ei juuri ole esiintynyt) voisi järjestää Pride-viikolla vaikkapa "Ylpeitten Kaappi-homojen pusikko-juhlat", avoimet aviomiesten Ruusuiset päivät Laaksossa tms. Kutsua kaupunkilaiset sinne tutustumaan elämäänsä ja esitellä siellä parhaita paikkoja "Laakson iltayö" -tai Lupauduin vaimolle ja Annan miehelle -tapahtumassa?
Myöskin Pride-viikkoa voisi kummasti ainakin media-piristää ja työpaikkojen ilmapiiriä sähköistää "Olen naimisissa ja tykkään lisäksi vaan työkavereitten lasten ikäisistä" -puuhateemapäivä. Tuosta aiheestahan kyseiseen ryhmään kuuluvat voisivat alustaa hyvin työpaikkojen kahvitauoilla, niitten tavanomaisten lätinöitten sijaan.

Ja mikä estää Äärimmäisen pervoja järjestämästä vaikkapa Läpeensä Häpeellistä -tai Kaikkien Homojen Pervoilupakko -tapahtumaa Prideen, eikä vain valittaa sieltä muka puuttumistaan?

Jonkinmoiseksi yleiseksi harhaluuloksi on myös iskostunut se, että naisparien tai miesparien avioliitto olisi muka hetero-avioliiton kopsimista. Sitähän se ei ole, vaan koko avioliitto-parisuhde-instituution laventamista enempi rakkaus-avioliitoksi. Hetero-avioliitossa kyse on sukupuoliseksuaalisesti ja roolimallilliesti vastakohtien yhteenliittymisen julkistamisesta, mitä naisparin tai miesparin avioliitto ei matki, koska niissä kyse on paljon enempi sukupuolellisesti ja roolimallillisestikin samanhenkisten ihmisten rakkaussuhteen yhteiskunnallisestakin virallistamisesta. Homoparin taka-ajatukset avioliiton suhteen ovat erityisen paljon siellä yläpäässäkin - ja sitähän osin se vastakohtien hetero-avioliittokin voisi entistä keskeisemmin olla.

Priden ja pridetyksen keskeinen asia on myös - yhä edelleen - se, että vähemmistö tulee ja voi kokea edes kerran vuodessa itsensä vähän muuksikin, kuin vain vähemmistöksi enemmistö"massan" keskellä. Tuolla asialla on kaikille vähemmistöille tärkeää itseisarvoa ja myös yhteiskunnallista arvoa - muutoinhan minkään sortin vähemmistöjen yhteistapahtumia ei kait olisi koskaan järjestetty.

Positiivisella, iloisella ja hyvän ylpeällä asenteella saa myös aina paremmin aikaan parempaa yhteisessä yhteiskunnassamme ja maailmassamme, kuin vihaamalla, murjottamalla, kieltämällä, vastustamalla tai terrorismilla - muutoinhan kaikki suomalaisetkin olisivat kristittyjä tai true finnejä.