50 vuotta sitten Ilta-Sanomissa julkaistiin sensaatiojuttu homoseksuaalipesästä Helsingissä

  • Teema
  • Historia
  • vaeltaja2006
  • 6

Melkein tasan 50 vuotta sitten, elokuun 10. päivänä 1966 Ilta-Sanomat julkaisi sensaatiojuttunsa "Homoseksuaalipesä Helsingissä". Homot leimattiin jutussa pahinmman luokan rikollisiksi. Kulttuuriväki reagoi ja esitti vastalauseensa.

Ilta-Sanomat levisi lähes jokaiseen kaupunkiin ja kylään, ja suurelle osalle suomalaisista tämä oli ensimmäinen kerta, kun laajemmin paljastettiin "vastenmielisen vähemmistön" salaista elämää. Oli vain kuultu "sellaisista" ihmisistä, mutta nyt Ilta-Sanomissa oli todistettu, että sellaisia todellakin oli.

Monen homon muistikuvat tuosta päivästä olivat yhtaikaa kiinnostuneita, mutta myös ahdistavia:

"Meidän työpaikalle lähetti toi Ilta-Sanomat jo ennen puolta päivää. Jokainen vuorollaan kahvitauon aikana luki lehden. Nyt etusivun ja sisäaukeman juttu oli erityisen kiinnostava. Myöhemmin iltapäivällä kokoonnuttiin vuorotyönjohtaja Ruposen huoneeseen. Hän oli aika varautunut alaistensa suuntaan, mutta nyt hän selaili avoinna olevaa lehteä ja mieleen jäi yksi lausahdus: "En ymmärrä miten ne sen tekee". Illalla kymmenen jälkeen radion ajankohtaiseen studioon tähtitoimittajat Jukka Häyrinen ja Juha Virkkunen olivat tehneet ison koosteen tästä teemasta. Oli saatu erään kulttuurivaikuttajan lausunto, jossa tuomittiin homojen vainoaminen. Jälkikäteen puhuttiin, että kulttuurivaikuttaja oli Otto Donner. Seuraavana päivänä työtoveri, Marja-Liisa, ihmetteli, että hän oli luullut muutaman homon lymyilevän pusikoissa, mutta niitä onkin kymmeniä tuhansia". (aikalaisen muistikuvat elokuulta 1966)

Ilta-Sanomien etusivulla on hämäriä kuvia. On varjostaja ja varjostettu. Naispoliisi seurasi homon yksityiselämää. Homopesän vieraita valokuvattiin salaa. Ilta-Sanomat oli luovuttanut aineistonsa poliisille ja poliisi aloitti heti tutkimuksensa. Ilta-sanomat paljasti, että homopiirit ovat erityisen kiinnostuneita mm. armeijan henkilökunnasta. Tulilinjalla ovat varusmiehet, mutta myös upseeri- ja aliupseeriaines kiinnostavat. Taiteilijapiirit ovat aina olleet homojen kiinnostuksen kohteina, mutta nyt uusina lisäyksinä mainitaan muusikot ja hengelliset piirit.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Ilta-Sanomien toimittaja oli päässyt soluttautumaan homon yksityisasuntoon Vallilassa. Kolmen huoneen huoneistossa pesi homopiirin keskushenkilöitä, herra H., toimitusjohtaja, ikä 38 vuotta ja toinen henkilö, miespuolinen rakennnusmestari. Huoneisto oli sisustettu antiikilla, pianon päällä oli sotilaiden kuvia. Eteisessä oli taulu, jossa oli armeijan arvomerkkejä. Asunnossa asui myös urospuolinen kiinanpalatsikoira S. Koiran ulkoiluttaminen on näppärä tapa vetelehtiä iskuaikeissa lähellä kiinnostavaa miestä.

Huoneistossa kävi paljon vieraita. Sisäpiiriin kuului kamaripalvelija E. Välillä oli alivuokralaisia, jotka voivat sovittaa vuokransa eri tavoin. Kaksi upseerinalkuakin on ollut alivuokralaisina. Huoneistoon tuotiin usein kadulta, ravintoloista ja jopa hengellisistä kokouksista pyydystetyt miehet. Iltalomailtoina pyydystettiin varusmiehiä halvan luokan ravintoloista ja rautatieaseman "peilisalista". Maaseudulle ja Ruotsiinkin tehtiin iskumatkoja. Oli käyty myös Teneriffalla.


Keskiaukeama, vasen puoli

Keskiaukeama, oikea puoli

Seksikeväästä 1965 Ilta-Sanomien törkyjuttuun 1966


Seta-lehdessä 4/1978 Veli-Pekka Hämäläinen kertaa tuon ajan tapahtumia. 1960-luvun puolivälissä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä alkoi tulla muutoksia. Oli perustettu erilaisia yhden asian liikkeitä. Oli alettu kiinnostua myös seksuaalisten vähemmistöjen elinolosuhteista. Ylioppilaslehti ja Medisiinari julkaisivat vuonna 1965 seksinumerot. Vuonna 1965 ilmestyi Lars Ullerstamin kirja Sukupuoliset vähemmistöt. Vuonna 1966 ilmestyi suomalaisin voimin kirja Sukupuoleton Suomi. Siinä oli 3 lukua homoseksuaalisuudesta. Kirkon kannanotto Ajankohtainen asia ilmestyi 1966, ja siinä sivun verran suositeltiin homoudesta pidättäytymistä ja turvautumista Jumalan apuun. Vanhan ylioppilastalon keskustelutilaisuuksissa käsiteltiin myös homojen asemaa. Balwinin Toinen maa oli ilmestynyt 1962 ja Ginsbergin Huuto oli Parnassossa vuonna 1961. Rikoslain homopykälän muuttamisesta oli jo puhuttu monessa tilaisuudessa.

Ilta-Sanomien juttu elokuun 10. pnä 1966 sai muussa mediassa jyrkän tuomion. Radiossa Juha Virkkunen ja Jukka Häyrinen käsittelivät asiaa ajankohtaislähetyksessä, samoin Joan Harms oli koonnut asiasta jutun ruotsinkieliseen Aktuelltin edeltäjään. Kokoomuksen Uusi Suomi tuomitsi Ilta-Sanomien jutun. Kokoomuslainen kansanedustaja Jouni Apajalahti oli aiemmin tehnyt lakialoitteen homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden poistamisesta. Helsingin Sanomat yritti lievittää lehtitaloon kuuluvaan Ilta-Sanomiin kohdistuvaa kielteistä huomiota nostamalla esiin jutun tarkoituksellisen kärjekkyyden ja sen, että homoudessa on kyse rikollisesta toiminnasta.

Ruotsinkielisessä mediassa oltiin vielä kriittisempiä kuin suomenkielisellä puolella. Pari päivää myöhemmin Hufvudstadsbladet julkaisi kansalaiskirjeen, jossa vaadittiin homoseksuaalisten tekojen rangaistavuuden poistamista. Allekirjoittajina oli 88 kulttuurielämän henkilöä.

Kansalaiskirje, Seta-lehden suomennos

Kansalaiskirjeen allekirjoittajia: taiteilijoita, kirjailijoita, psykiatreja ja muita kulttuurielämän vaikuttajia


Jutun tekijät olivat myöhemmin pahoillaan

Ilta-Sanomien reportaasin kirjoittajat olivat Juha Numinen ja Matti Klemola. Kumpikin toimi myöhemmin arvostettuina toimittajina. Seta-lehdessä 4/1994 Juha Numminen kertoo, että "nyt tarkasteltuna reportaasi 'Homoseksuaalipesä Helsingissä' antaa osuvan kuvan siitä, miten tietämätön, typerä, ajattelematon ja elämää kokematon silloinen toimittaja Juha Numminen silloin oli. Toisaalta se juttu kuvastaa osin myös yleisiä asenteita 60-luvun Suomessa". Jutun etiikasta hän sanoo: "Jutun etiikkaa on turha pohdiskella: sitä ei ole.Sellaista juttua ei julkaisisi tietenkään enää yksikään päivälehti Suomessa".

Myös Matti Klemolan mielestä juttu oli ala-arvoinen: "Reportaasi on luultavasti tyhmin juttu, mitä olen ollut tekemässä". Hän oli tuohon aikaan 21-vuotias ja valittelee kokemattomuuttaan.


Mitä tapahtui jutun kohteelle, herra G:lle


Filosofian tohtori Sandra Hagman on tutkinut tapausta tarkemmin ja julkaissut yksityiskohtia kirjassaan 'Seitsemän kummaa veljestä'. Kirja on vuodelta 2016 ja siinä on laaja kuvaus tapahtumista ja jälkiseurauksista. Herra G. on saanut kirjassa salanimen 'Eero'. Eeron, siis herra G:n, oikea nimi oli Holger Glan.

Skandaalijuttu sai alkunsa siitä, että nimimerkkiä 'Eos' käyttävä henkilö etsi alivuokralaisasuntoa. Holger Glanilla oli tilava asunto ja hän kutsui Eosin luokseen. EOS oli Tanskassa 60-luvulla ilmestyvä homolehti, ja Glan oletti asunnon etsijän olevan homo. Eos tunnisti asunnon omistajan homoksi ja kertoi havainnoistaan toimittajaystävälleen Matti Klemolalle Ilta-Sanomiin. Klemola kiinnostui juttuaiheesta ja lähti Eosin kanssa, kuin kaveruksena, tapaamaan Holger Glania. Mukana oli piilotettu nauhuri ja alkoholia, joka sai Glanin jutustelemaan avomielisesti. Paikalla oli myös Glanin miespuolinen ystävä. Eos lupasi vuokrata huoneen ja jätti matkalaukkunsa huoneistoon. Illemmalla Ilta-Sanomien valokuvaaja Juha Numminen kävi ottamassa kuvia mm. Glanista ulkoiluttamassa koiraansa.

Seuraavana päivänä Matti Klemola ja Eos kävivät huoneistossa kopioimassa Glanin muistikirjasta tuttavapiirin nimet, ja näin saatiin laittomasti tietoa ystäväpiirin laajuudesta.

Ilta-Sanomien juttu tuli Holger Glanille täytenä yllätyksenä. Mutta kaikkein pahinta oli se, että jo edellisenä päivänä Klemola, Numminen ja Ilta-sanomien päätoimittaja Aarrejärvi olivat luovuttaneet kaiken salaa hankkimansa materiaalin poliisille. Mukana oli viisi-sivuinen raportti salaa tehdystä äänityksestä ja pitkä lista ihmisten nimiä ja osoitetietoja. Poliisi aloitti heti tutkimuksensa ja haastatteli mm. talon muita asukkaita. Kuulusteluihin joutuivat Holger Glan ja muutama hänen ystävänsä.

Kuukauden tutkinnan jälkeen nostettiin syytteet Holger Glanina ja hänen ystäväänsä sekä kahta nuorta miestä vastaan. Nuoret miehet olivat silloin armeijassa. He olivat kotoisin muualta kuin Helsingistä. Poliisi oli alkanut kartoittaa näiden "nuorisorikollisten" elämää haastattelemalla mm. vanhempia ja opettajia. Sosiaalivirkailija oli käynyt toisen nuoren kotona tutustumassa "nuoren rikollisen" kotioloihin.

Oikeudenkäynti oli marraskuun 15. päivänä 1966. Puolustusasianajajana oli Leo R. Herzberg Herbert Gumplerin asianajotoimistosta, ja hänen ansiokseen varmaan on luettava, että nuoret miehet saivat vain kuukauden vankeusrangaistuksen ehdollisena. Holger Glan sai kolmen kuukauden rangaistuksen jatkuvasta haureuden harjoittamisesta, ja sekin tuli kahden vuoden koetusajalla ehdollisena. Holgerin ystävä jäi tuomitsematta, kun poliisilta puuttui suora näyttö haureudesta. Se ei riittänyt, että ystävä kertoi harrastavansa seksiä miesten kanssa.

Holger Glan oli rohkea edelläkävijä, joka ei paljon hätkähtänyt edes poliisin kuulusteluissa. Vuonna 1967 hän kertoi Paasilinnan tv-ohjelmassa 'Viimeisellä rannalla' (1967, löytyy Elävästä arkistosta), miten poliisi kieltäytyi myöntämästä "hinttarille" ajokorttia. Korkeampi oikeusaste kumosi poliisin antaman kiellon. Vuonna 1970 Holger Glan valittiin Psyke ry:n puheenjohtajaksi. Kun hänen virkatodistuksensa toimitettiin rekisteriviranomaisille, nähtiin, että nimessä oli lisäliite "von". Hän oli varakas henkilö ja auttoi yhdistystä mm. klubitilan hankkimisessa ja kalustamisessa. Muutenkin hänet kuvattiin avuliaana ihmisenä. Hän edusti Psykeä lakivaliokunnassa sen käsitellessä rikoslain muutosta vuonna 1970. Holger von Glan oli ensimmäinen Suomessa avoimesti homona omalla nimellään esiintynyt henkilö.

Psyken silloinen toimistonhoitaja kertoo, että Holger von Glan oli käytännön toimija, mutta ei mikään ihmisoikeusideologi. Ihmisoikeuksia hän piti itsestäänselvyytenä. Hän oli ilmeisesti useammankin kerran kuulusteluissa, esim. kun hänet juuri ennen rikoslain muutosta pidätettiin ulkotoiletissa. Poliisin jahti jatkui loppuun saakka. Holger von Glan ei kuitenkaan henkilökohtaisesti ottanut raskaasti näitä yhteenottoja poliisien kanssa. Pikemminkin hän laski ystävien kesken leikkiä niistä välikohtauksista. Sen sijaan Psyken johtamisessa alkoi olla ongelmia ja erimielisyyksiä ja hänen tilalleen valittiin toinen puheenjohtaja.

Sandra Hagmanin kirjassa kuvataan , miten seuraavina vuosina Holger von Glan antoi juorulehdille monenlaisia haastatteluja, Niissä hän hieman loukkaavaan sävyyn puhui homoista. Hänen pitkähkö ihmissuhteensa oli katkennut ja hän oli ilmeisesti katkeroitunut. Monet nuoremmat homot juorusivat ulkotapaamispaikoissa "herra von Glanista" ikävään sävyyn.

Kahden tuomitun armeijassa olleen nuoren miehen kokemista nöyryytyksistä ja myöhemmistä kohtaloista ei ole tietoa. Luultavasti heidät lähetettiin maitojunalla pois armeijasta. Yhteiskunta aiheutti heihin todennäköisesti lähtemättömät leimat ja sekoitti ihmissuhteet kotiin, kotiseudun muuhun väkeen ja entisiin kavereihin. Yhteiskunnan virallinen koneisto on tunteeton. Yksi Ilta-Sanomien skandaalijuttu voi aiheuttaa paljon inhimillistä kärsimystä.

1970-luvun alussa monsieur Mosse aikoi julkaista muistelmiaan ja ent. ystäviensä nimiluetteloita, mutta siinä vaiheessa taisi tulla uusi laki, joka suojeli ihmisten yksityisyyttä.


Holger von Glan kuoli vuonna 1989. Hänen hautapaikkansa Hietaniemen muistolehdon alueella 3 on tyhjä. Haudanhoitosopimusta ei enää vuonna 2014 kukaan uusinut. Hänen viimeisistä vuosistaan ei kukaan tätä juttua varten haastatellut tiennyt.


Holger Glan kuoli vuonna 1989 60-vuotiaana. Hänen hautapaikkansa oli Hietaniemen uurnalehdossa, alueella 3, rivissä 13. Vuoden 2014 jälkeen ei ole löytynyt haudan hoitajaa, joten hautapaikka on ruohon peitossa.

Kalle Haatasen radio-ohjelmassa haastateltavana Sandra Hagman. Holger Glanin tapaus esitellään lyhyesti ohjelman lopussa.
Martti Petäjäjärven muistelmia Pysken toimiston puolelta 1970-luvun alussa

6 kommenttia

  • 1 / 6
  • Jorma Hentilä
  • 10.8.2016, 0.24
Kun Holger von Glan viestitti haluavansa luovuttaa pois arkistonsa, soitin hänelle asiassa. Tapaaminen jäi kuitenkin myöhemmän sopimisen varaa. Ei tässä ole mitään kiirettä, Holger arveli. Palasin asiaan vielä ainakin kaksi kertaa, mutta H. aina vain siirsi tapaamista. Eikä sitä koskaan tullut ennen hänen kuolemaansa. H. siis halusi antaa pois arkistonsa, mutta ei kuitenkaan oikein pystynyt siitä luopumaan. Hän puhui, kuinka siitä olisi hyötyä tutkijoille. Arkiston kohtalo on arvoitus - ainakin minulle.
"Holger Glan kuoli vuonna 1989 60-vuotiaana. Hänen hautapaikkansa oli Hietaniemen uurnalehdossa, alueella 3, rivissä 13. Vuoden 2014 jälkeen ei ole löytynyt haudan hoitajaa, joten hautapaikka on ruohon peitossa."

Eli hän oli siis vasta 37-vuotias tuolloin 1966, Ilta-Sanomien jutun aikaan, eli ei mikään "vanhasetä"tyyppi lainkaan.

Jos tuo hänen hautapaikkansa on vielä uudelleen hautaukseen käyttämättä, mitähän mahtaa maksaa hoitosopimus? Oliskohan homo-historian kunnioituksena syytä / mahdollisuutta yhteisöllisesti maksaa tuo hoitosopimus? Siis jos sen ei-sukulaiset voivat tehdä? Te raamattu-uskovaiset varmaan osaatte sanoa.

- - -

Tuolloinko ei vielä ollut biseksuaalien puuhia?

Ovatko he tullatupsahtaneet sitten myöhemmin - pukki pierryt Laakson kallioilleko?

Ai niin, no tokihan se biseksuaali-"pesä" on siellä kotona, rakkaan vaimonsa xxx välissä - mutta he eivät olekaan niin luotettavasti sen pesänhoidon perään.

Kommenttia muokattu: 10.08.2016 klo 11:13