Just close your eyes and it's gone.

Varsin väsyttävä päivä aamusta lähtien. Raahautuminen amikseen, kahvia, tupakkaa ja animaatioita. Sitten kotiin.

Odotan joulukuuta kuin kuuta nousevaa. Vihdoinkin pääsen muuttamaan ja hengittämään kunnolla, ei tarvitse elää häpeässä tai tuskassa tai pelätä, että isä heittää minut ja tyttöystäväni ulos. En jaksa enää pelätä.

Vaikka olenkin kovin suojelevainen tyttöystävääni kohtaan, isääni en pysty uhmaamaan. Mielelläni sen tekisin jos en olisi niin peloissani. R luulee etten pelkää isää ollenkaan vaikka asia on päinvastoin. Miten voi olla pelkäämättä ihmistä jonka lempiharrastus on henkinen väkivalta?
Jos minä saisin päättää en istuisi tässä hetkeäkään, mutta vaihtoehdot ovat vähissä. Onneksi tunnelin päässä näkyy jo valoa, sillä isosiskoni luovuttaa asuntonsa minulle joulukuussa. En voisi olla onnellisempi.
Myös R tulee kotiin vihdoinkin, vihdoin voimme olla yhdessä ja elää ja toteuttaa kaikki suunnitelmat. Ei tätä ole odotettu kuin muutama kuukausi.
Pakko pistää muutama rivi vielä loppuun tyttöystävästäni, sillä hän on ihmeellisintä ja ihaninta mitä tiedän. En ole koskaan tavannut mitään niin upeaa. Huhhuh. Ajatuskin saa minut kihelmöimään ja hymyilemään.