Monesti mietin että onkohan se, miten paljon luen klassikkokirjallisuutta ja kuuntelen melankolista musiikkia, tehnyt minusta melodramaattisen idiootin. (=Tulkitsen tunteeni elämää suuremmiksi.)
Jos ihminen määrittelee itsensä surunsa ja ahdistuksensa kautta, siitä on paha päästä ikinä yli.
En nykyään edes pidä tasaisista tunteista. Se saa minusta tuntumaan kuin mitään ei tapahtuisi.
Onkohan suurin osa tai ainakin puolet maailman rakkaudesta sellaista, kuin mitä minä ajattelen Sannista. Pakkomiellettä jonka haluaa vain jostain henkilökohtaisesta syystä nimetä rakkaudeksi, koska siitä tunteesta on tullut jo niin tärkeä.
Niin ja onko suuri osa rakkaudesta näkymätöntä koska sitä ei uskalleta ilmaista. Toisaalta pienikin katsaus sanomalehtien otsikoihin todistaa että pelko tätä maailmaa ajaa.
Uudenvuodenlupaukseni tänä vuonna olivat
1. en juo enää kokista muuta kuin blandina (rikottu jo)
2. teen jotain tälle naurettavalle Sanni-tilanteelle. Varmaan joskus vielä saan rohkeutta (tai olen tarpeeksi humalassa..) kertoa sille että se on pitänyt huolta minun mieleni sekaisuudesta jo viimeiset kaksi vuotta ja minä oikeasti uskon että se on toinen puolikkaani.
Toivottavasti (vaikka olisin kuinka humalassa) en tule tekemään sitä noilla sanoilla, koska kuulen itsekin miten naurettavilta ne kuulostavat. En muista milloin olisin viimeksi osannut kuvata tunteitani muuten kuin naurettavan kuuloisesti.
