Meidän omanlainen perheemme on otettu hyvin vastaan hiekkalaatikoilla. Enemmän kuin huoltajuussuhteet tai meidän vanhemmoitsijoiden yhteinen sukupuoli, kommentteja on kirvoittanut ikämme.
Minä täytän kesällä 23-vuotta, enkä oo ollenkaan erityisen nuori isäksi, mutta poikamaisten kasvojen takana olevaa oikeaa ikää taitaa olla vaikea hahmottaa.
Muutamat ovat kysyneet, eikö meitä huoleta , että Poika joutuu koulussa kiusatuksi. Olen vastannut, että toki se huolettaa. Eikö se huoleta kaikkia vanhempia? Mutta kun ei meidän osamme itse homoina ole ollut olla koulukiusattu, miksi sen tarvitsisi Pojalle homon sukulaisena olla.
Jos niin koskaan kävisi, olisin valmis puolustamaan Poikaa kuin leijona laumaansa. Toisinaan oikein ihmetyttää, kun vakavasti koulukiusatun lapsen vanhemmat kertovat, miten raskasta on ollut pakottaa pelkäävä lapsi kouluun joka aamu. Minusta se ei ole ollut tarpeeksi raskasta, jos sen on kuitenkin voinut tehdä.
Sellaisessa tilanteessa minä olisin aivan valmis muuttamaan. Vaihtamaan lapsen koulua. Nostamalla syytteet koulua ja kiusaajien vanhempia vastaan. Tarvittaessa ottamaan lapsen kotiopetukseen. Mitä vain, mutta jotain muuta kuin passiivinen kommentti, kuinka on niin vaikeaa olla tekemättä oikein mitään.
Taloudellisen aseman huonontuminen on minusta sivuseikka isomman kysymyksen rinnalla. Tärkeysjärjestyksen uudelleen järjestelyn paikka.
En mä usko että kukaan lastaan välinpitämättömyyttään kiusauttaa. Kohtalolle alistuneisuuttaan ehkä, tai sitten täysin hahmottamatta kuinka kauaskantoisia jälkiä se voi ihmiseen jättää.
Toistaiseksi Poika on liian pieni, jotta sosiaalista pärjäävyyttään voisi edes kommentoida. Kaikkia aikuisia Poika rakastaa ennakkoluulottomasti, ominaisuus johon täytyy jossain vaiheessa puuttua. Kaikki aikuiset eivät ole luottamuksen arvoisia, eikä kenen tahansa matkaan voi lähteä. Mutta vielä Poika on liian pieni päättämään muutenkaan mitään, tai olemaan hetkeäkään valvomatta.
Hän on verbaalisesti varhain kehittynyt, tullut sukuunsa. Hän on hypännyt suoraan joidenkin normaalien kehitysvaiheiden ohi, eikä esimerkiksi ole koskaan puhunut itsestään nimeltä tai kolmannessa persoonassa, vaan alkoi suoraan käyttämään sanaa minä. Ja Minun! Sen kommentin saa tomerana vastauksena aina kysyessä minkä tahansa asian omistajuussuhteita. Ikäänsäkään hän ei näytä sormin kuten pienet yleensä, vaan vastaa sanallisesti, kertoo vuoden ja kuukaudet. Siitä syystä meidän perheessä vietetäänkin merkkipäivää joka kuu.
Muuten hän on kuin ikäisensä yleensä. Vaikka puheen kehityksessä minä onkin hyvin hahmottunut, mielen teoria on käytännössä vielä aivan liian monimutkainen ymmärrettäväksi. Hiekkalaatikkokaverin synttäreillä Poika herättikin syvää närkästystä isompien lasten keskuudessa leikkiessään piiloa innokkaasti muiden mukana. Mönkien aina jonkun isomman perässä innostuneena samaan piiloon ja huutamalla etsijän tullessa isoon ääneen Täällä! Leikin nopeuttamiseksi hän vielä auliisti kertoi minne oli nähnyt muiden lasten piiloutuvan.
Tämä on juuri sitä aikaa Pojan kanssa, jota tiedän myöhemmin ikävöiväni. Aikaa, jolloin hän ei vielä erota täysin omia ajatuksiaan muiden mietteistä, eikä siksi osaa valehdella, huijata tai salata mitään. Aikaa, jolloin vielä tiedämme hänestä kaiken, ja hän on kokonaan oma, vasta matkalla olemaan oma itsensä.
3 kommenttia
Nermal
27.4.2010 22:27
Mä olen koulukiusaamiseen suhtautumisessa aina ihmetellyt sitä, miksi KIUSATTU yleensä on se, joka vaihtaa koulua. Minun oikeuskäsitykseni mukaan pikemminkin kiusaajan tulisi vaihtaa koulua. jotta hän kokisi konkreettisen seurauksen kiusaamisestaan. Erilaisen seurauksen kuin vallantunteen siitä, että on saanut toisen ajettua pois.
Olin itse lievästi koulukiusattu. Se ei ollut kamalan vakavaa, eivätkä vanhempani tai opettajat saaneet koskaan siitä edes tietää kun en reagoinut mitenkään näkyvästi. Sen verran se jälkiä kuitenkin jätti, että minun on edelleen vaikea uskoa jonkun haluavan olla ystäväni ja pitää itseäni arvossa. Kaltaisesi vanhemmat, jotka ajattelevat lapsen kiusatuksi joutumisen mahdollisuutta jo etukäteen ja ovat valmiita puuttumaan siihen tomerasti, ovat kullanarvoisia.
cloudberry
28.4.2010 11:00
Paljon mielenkiintoisia ajatuksia taas - ja myös Nermalin näkökanta on ajatuksia herättävä.
Olen samaa mieltä, että toivoisin kiusatun saavan mahdollisimman paljon tukea, ja teidän perheenne asenne on todella hieno! Soisin myös, että kiusaaja joutuisi oppimaan, että tekee väärin. Kokemuksieni mukaan lapset osaavat kuitenkin olla hyvin julmia, enkä tiedä, miten empatiaa oikeasti opetettaisiin - jotta kiusaaminen loppuisi?
Kiitos pojasta kertomisesta, hän vaikuttaa todella suloiselta ja hurmaavalta! Vaikka leikkikaverit ymmärrettävästi ärtyivät(= Kiinnostavaa ja hienoa, miten paljon ymmärrät hänen ajatusmaailmaansa - osaavatkohan kaikki vanhemmat suhtautua pienokaisiinsa noin?
Kauneuspilkku
4.5.2010 21:52
Yleensä en voi sietää sitä kun ihmiset puguvat lapsistaa, se menee jotenkin niin ällöksi. Mutta näitä sinun juttujasi Pojastanne on kiinnostavaa lukea Tuo kiusaamisajatus on aina kaikilla esillä, mutta se on toisaalta aikuisten ajatusmaailma, ei lasten. Tietysti monet lapset heijaistelevat vanhempiensa asenteita ja siirtävät niitä sitten ympärilleen, mutta kuitenkin. KYllä minuakin kiusattiin jonkun verran, olin arka ja ujo ja helppo kohde. Enkoskaan sanonut vanhemmille tai opettajille, koska se ei mennyt niin vakavaksi, Ehkä yhä edelleen ajatellaan, että kiusaaminen ei ole niin vakavaa tai jotenkin kuuluu asiaan tms.? Olisin minäkin toivonut, että kiusaajani olisivat saaneet rangaistuksen, mielessäni kuvittelinkin heille vaikka mitä. Joka tapauksessa kiusaaminen tuntuu vain jatkuvan, mutta ei teidän poika ole sen todennäköisemmin uhri kuin kiusaajakaan, eikä myöskään sivustakatsoja jos pidätte saman kasvatusotteen mistä viestisi kertovat. Mutta tuo ikä jolloin lapsi on kokonaan avoin ja luottavainen, vailla mitään teeskentelyä yms. on ainutlaatuista, onnellinen puolestasi.