Joskus mietin, miksi ihminen hakeutuu seurakuntatyöhön. Ei siis sillä mielellä, että "mitä v*ttua tuli tehtyä", vaan että mikä kaikki siihen johtaa.
Tässä työssä saa nimittäin välillä sellaiset määrät selkääntaputtelua ja teitittelyä ja patsastelua osakseen, että siinä nousee pienellä ihmisellä pissi päähän vauhdilla. Tai en minä tiedä, onko se pissiä. Minusta on ihanaa, että joku soittaa, koska tarvitsee kuuntelijaa, ja saa apua, koska minä kuuntelen. On ihmeellistä, miten seurakuntatyöntekijän leima otsassa tekee minusta ihmisille ihmisen, jolta kuuntelevaa apua saa.
Jumala kuuluu tähän yhtälöön. Viime päivinä minulla on ollut monta kohtaamista, joissa niskaani on kipattu inhimillisyyttä. Heti tilanteen mentyä ohi olen kipannut kaiken niskaani kipatun Hänen niskaansa, joka on luvannut kaikki kippaukset kantaa. "Heittäkää kaikki murheenne hänen harteilleen.." Se on myös toiminut. En ole jäänyt murehtimaan enkä itse kantamaan näitä asioita. En ole myöskään kokenut pienintäkään halua puhua niistä muille, vaikka vaitiolovelvollisuus minua on eniten tässä työssä mietityttänyt.
Raamatussa sanotaan myös, että antaessaan saa. Kun olen antanut kuvainnollista olkapäätä ja nenäliinaa sitä tarvinneille ihmisille, olen saanut itse jotakin jolle en oikein löydä sanoja. Koen että Jumala käyttää minua, tai että todella teen "Kristuksen ruumiin osana" sitä mitä minun pitääkin. En vain olla möllötä tekemättä mitään.
