ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Blogit: Paratiisi helvetissä

Sivu 1 / 1 Blogia pitää Paraiso

Vastaanottovirkailijan hymy
Kirjoitettu: 30.05.2008, 01:52:31
Palatakseni takaisin blogin alkuperäiseen tarkoitukseen, eli sekavien ihmissuhteitteni vuodattamiseen ja suhteeseeni Espanjaan, luontevaa on aloittaa ensimmäisestä matkastani tuohon minulle niin erityislaatuiseen maahan.

Eli olin siis vasta viisitoistavuotias, sydämessäni kaikui vielä ensirakkauden herättämä suloinen sävel, ja seksuaalisuuteni nosti päätään, haparoiden kohti Anttia ja alusvaatekuvastojen hyvävartaloisia uroksia. Olin masturboinut jo vuosia aktiivisesti, ja nimenomaan vähäpukeisia, mieluiten tummia ja karvarintaisia miehiä. Noihin aikoihin yhtenä suosittuna alusvaatemallini toimi Tommy Rundgren, ja hän oli yksi suurimpia haaveitteni kohteita – olkoonkin, että hänen pullotuksensa ei koskaan tehnyt sen järisyttävämpää vaikutusta. Hänen avunsa olivat muualla, tummissa kiharissa hiuksissa ja sinisissä silmissä, jykevässä leveäharteisessa vartalossa ja vahvoissa käsivarsissa – ja ennen kaikkea lihaksikkaassa, usein syötävän suloisessa karvapeitteisessä rintakehässä. Varmaan vieläkin värisisin hänen käsittelyssään kuin hurmioitunut koiranpentu, jos joskus eksyisimme saman peiton alle. En muutenkaan ole koskaan ollut kokokuningatar, mitä tulee partnerin peniksen suuruuteen, toisin kuin ikävän suuri osa muusta homopopulaatiosta.

Yksi kiihottavimpia näkyjä, joka vielä kymmenien vuosien jälkeenkin saa veden herahtamaan kielelleni, on muuan nimetön komistus, jonka löysin isäukkoni Jallukokoelman sivulta varmaan jotakin kaksitoistavuotiaana. Mies on jotakin vajaa kolmekymmentävuotias, ruskeatukkainen, ja seisoo kuvassa alasti noin puolireiteen asti ulottuvassa rantavedessä. Hän on vasten matalalta paistavaa aurinkoa, ja hänen silmänsä ovat sen vuoksi jonkin verran sirrillään. Hänen suorat hiuksensa ovat pyyhekuivat, ja sen verran pitkät, että ne on saatu käännettyä kevyeen jakaukseen, ja hänen maskuliinisuuttaan korostaa testosteronin kirous: otsalta hieman vetäytynyt hiusraja ja päälaen hiusten havaittava ohentuminen alkavan kaljun kohdalta. Hänen kalunsa on ympärileikattu, ja hänen miltei pikimusta häpykarvoituksensa on kuvassa trimmaamaton, kuten noina vuosina oli tapana. Hän on juuri niin syvällä vedessä, että peniksen pää miltei hipoo veden pintaa, ja sen varren suonet risteilevät vahvoina ja verekkäinä varmasti sametinpehmeän, ohuen ja kostean ihon alla.

Mutta parasta hänessä oli hänen lihaksikkaat rintansa, jonka nännit olivat juuri sopivan leveät ja iltapäivän merituulen jäykistämät, ja niiden välissä kasvava puolituuhea, sukupuolihormonien lannoittama puolipitkä karvoitus, joka ohentui viettelevästi kohti napaa ja alavatsaa, sitten leventyen jälleen, yhtyen lopulta genitaalialueita kehystävään kiellettyyn karvamättääseen, vain harvojen ja valittujen kartoittamaksi sallittuun. Tuo yksilö oli suorastaan jumalainen, tai ainaki minun orastavan miehisyyteni mielestä - niin satoja kertaa kiehtovampi ja kiihottavampi kuin yksikään sivujen törröhuulisista pikkuprinsessahuorista.

Ulkomaanmatkani aikoihin ajatukseni pyörivät yläasteopintojen, edellä kaltaisten heräävien seksuaalikuvien, tietokone- ja lukemisharrastuksen välimaastossa. Matkustin veljeni ja vanhempieni seurassa, ja matkakohde oli tuohon aikaan keskiluokkaisissa perhekuvioissa mitä tavanomaisin ja tylsin – tänä päivänä tuossa tilanteessa matka ehkä suuntautuisi jonnekin Thaimaan Phuketiin – tärkeintä oli päästä keskitalvea pakoon ja mahdollisimman halvalla. En ollut koskaan nähnyt edes palmupuuta, ja jo pelkästään sellaisen varjon alla makaaminen tuntui ajatuksena paratiisinomaiselta. Lentomatkakin oli minulle ensimmäinen, viisitoistavuotiaalle (!), ja jo sen aikana kutkutti jännästi vatsanpohjassa. Mutta varsinainen ekstaasi alkoi viimein Gran Canarian laavaperäiselle maan kamaralle laskeuduttuamme. Tuo sama ihana tunne, jos kohta kokemuksen myötä kenties hieman lievempänä, valtaa varmasti paatuneimmankin matkaajan tämän hypättyään pimeistä talvipakkasista koneeseen, kun tämä ulos astuessaan tuntee keskipäivän auringon ensimmäiset säteet kasvoillaan. Ne ovat monille elämän onnellisimpia hetkiä, niin myös minulle.

Vuokramökkiin päästyämme loikkasin saman tien aurinkotuoliin ja nautin auringon lämmöstä, vihreästä luonnosta ja varpusten sirkutuksesta ympärilläni. Jopa veljeni idioottimaiset jutut tuntuivat tuossa ympäristössä siedettäviltä enkä muista meidän riidelleen matkan aikana kertaakaan. Se oli paratiisia, jos mikä. Tuohon aikaan olimme koko ajan toistemme kimpussa.

Hädin tuskin tunnen itseäni matkan aikana otetuista valokuvista. Olin juuri siirtynyt lapsuudesta teini-ikään, ja venähtänyt pituutta lyhyessä ajassa toistakymmentä senttimetriä. Olin aina ollut hoikka, mutta noina vuosina kukkakeppimäisempi kuin koskaan. Hiukset olivat vaaleammat kuin kertaakaan loppuelämäni aikana, ja silloisen muodin mukaisesti, suoraan sanoen kammottavasti siis, takaa mattinykäsmäisesti pitkät, suorat ja kampaamattomat. Monessa kuvassa minulla on neonoranssi lippalakki, väljät kirjavat bermudat, ja joko sandaalit tai lenkkarit tennissukkineen. Tyypillistä suomalaisen perhematkailijan tyylitajua, siis. Liikkeissä, jotka kameran suljin on saanut jähmettymään, on huojuvaa siroutta, ja näen vielä osittain lapsenomaisissa kasvonpiirteissä jotakin feminiinistä. Kuvissa olen uima-altaalla tai mökin pihalla leikkimässä kulkukissojen kanssa, tai sitten lukemassa auringon valosta nauttien. Nuoruuden viattomuutta – tietenkin. Nykyään lomakuvissani olen niistä miltei joka toisessa kaljapullo tai drinkkilasi kädessä, ja kainalossa on joko jokin uusi lomaheila tai muu ystäväni, enemmän tai vähemmän yhtä humalassa ja yhtä typerä ilme kasvoillaan. Hiukseni ovat tummemmat kuin silloin olivat, ellen sitten ole vaalentanut niitä, kuten minulla usein on tapana tehdä ennen lomamatkaa, korostaakseni skandinaavista geeniperimääni. Niskatukasta olen luopunut jo viisitoista vuotta sitten eikä minua saa enää missään olosuhteissa kasvattamaan sitä takaisin, sanoivat muotivirtaukset sitten mitä tahansa.

Eniten olen kuitenkin tyytyväinen vartalossani tapahtuneisiin muutoksiin: laihat luut ovat viimeinkin saaneet lihaa ympärilleen ja alan näyttää mieheltä, en miltään androgyyniseltä riu’ulta. Kun en itse tunne sellaista ihmistyyppiä kohtaan vetovoimaa, en itsekään halua olla sellainen. Kannan parransänkeni ylpeydellä siinä muitakin kehoni sekundaarisia sukupuolitunnusmerkkejä – mukaan lukien säärikarvoja ja jopa rintakarvojani, vaikka ainakin Etelä-Euroopassa on jo parin vuoden ajan ollut muotia ajella rantakaudeksi karvoitus pois.

Kissat, kulkukissat minä muistan. Perheemme on aina ollut jokseenkin kissahullua porukkaa, ja se näkyi myös perhematkallamme. Vuokrapuutarhamme oli koko ajan täynnä puolivillejä kissoja, kun emme malttaneet olla ruokkimatta ja paijaamatta niitä. Emme edes ymmärtäneet pelätä kulkutauteja, joita ne saattoivat levittää. Eläinrakkautemme sai fobioista yliotteen.

Muistan isän kömpelöt yritykset puhua taksikuskien kanssa englantia. Sanomattakin selvää, että sananvaihdoista ei juurikaan järkevää keskustelua kehkeytynyt, etenkin kun ottaa huomioon espanjalaisten taksikuskien kielitaidon ja sen tosiasian, etä ulkomaalaiset, usein vielä humalaiset, suhteellisen rahakkaat ja aluetta tuntemattomat matkalaiset merkitsevät heille vain helppoa riistonkohdetta. Mitä sekavampi keskustelu, sitä hämmentyneempi asiakas, ja sitä helpompi häntä on vähän höynäyttää pienellä kiertoajelulla.

Muistan Maspalomasin loputtomat hiekkasärkät, joilla samoilimme isän kanssa eräänä iltana, kun aurinko laski valtameren taakse. Atlantilta puhaltava merituuli oli hyytävän kylmä, mutta santaan oli varautunut lämpöä, ja se hiveli jalkateriä suloisesti. Aaltopäät syöksivät vaahtoa, simpukoita, pikkukiviä ja roskaa, ja vaikka sen viileydessä ei tehnytkään mieli kylpeä, meren kauneus kouraisi minua sanomattoman syvältä. Olin aikaisemmin nähnyt vain Itämeren, Perämeren ja Jäämeren. Atlantin suuruus tuntui tikahduttavan minut, olin kuin yksi miljardeista pikkukivistä, joita sen virtaukset kuljettavat mukanaan mantereelta toiselle. Kun tuuli puhalsi Afrikasta tai etelästä päin, siinä oli mukana aavistus tropiikin vihreyttä – saatoin mielikuvissani sukeltaa viidakon siimekseen kaikkien niiden uhanalaisten ja eksoottisten eläinlajien keskuuteen, joista olin luontolehdistä lukenut ja joita niin syvästi halusin ihmisen tuhovoimalta varjella.

Paluumatkalla taksille, kun jälleen kuljimme tuon Maspalomasin mini-Saharan halki, olin lumoutunut kaikesta tuosta eksotiikasta. En ollut Suomen erämaita samoilleena partiolaisena tottunut subtropiikkiin, ja maailman suuruus oli kertaheitolla häikäissyt minut. Kävelimme isän ja veljeni kanssa noita samoja polkuja, joita niin monet kerrat olen sittemmin aikuistuttuani kävellyt aivan toisenlaisten aatoksien vallassa, tuolloin onnellisen tietämättöminä ympärillämme tapahtuvasta homokruisailusta. Muistan, että näimme joitakin alastomia miehiä hiekkasärkkien laeilla tähystelevän jonnekin kaukaisuuteen, mutta emme tynnyrissä kasvaneina pohjalaisina osanneet yhdistää sitä yleismaailmalliseen homokulttuuriin. Ei sellaiset asiat käyneet pienissä mielissämmekään. Arvelimme sitä joksikin epäseksuaaliseksi nudistikulttuuriksi. Tuskin olisi tarvinnut kovinkaan montaa metriä kävellä alueella harvakseltaan kasvavien mehi- ja pensaskasvien katveeseen, kun olisi voinut kuulla seksuaalisuudestaan nauttivien miesten hekumallista voihkintaa ja lihan läiskettä, kenties venyvän kumin räpsähdyksiä.

Muistan vain yhden miehen koko matkan ajalta – huoneistohotellikeskuksen vastaanottoapulaisen. Hänellä hyvin tummanruskeat tai mustat, alati hymyilevät silmät, lyhyet kiharat hiukset ja kauluspaita, joka oli aina ylimmistä napeista auki, niin että hänen karvaisen rintansa yläosan näki sisäänkäynnille saakka. Hän oli pitkä, hoikka mutta harteikas. Hänen kätensä olivat leveät, ja kämmenselät karvaiset; hänen äänensä oli voimakas ja englantinsa kovin korostunutta. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tyypillinen etelämaalainen. Muistan tunteneeni jotakin tukahdutettua vellontaa sisälläni aina hänen ohi kävellessämme, aina kun hänen kasvonsa ja villisilmänsä kohdistuivat minuun, aurinkoisina kuin kanarialaiset keskikesän päivät.

Otimme hänestä yhden valokuvankin, nyt muistan. Kuvassa hän nauroi ja rutisti äitiä miehekkäästi, ja kuvan otettuamme tunsin salaista tyytyväisyyttä. Kotiin palattuamme aina silloin tällöin kaivoin sen esiin ja haaveilin, vaikken aina osannutkaan pukea tuntemaani sanoiksi tai uskaltaa antaa sen livahtaa vielä aivorungosta aivokuoren tietoisuuteen saakka.
Kommentit (0)

Laukaus rannalla
Kirjoitettu: 27.05.2008, 01:04:43 (Muokattu: 27.05.2008, 01:15:53)
Minun käsitykseni siitä, mitä Antille loppujen lopuksi oikeasti tapahtui, on jäänyt pelkästään huhupuheiden ja sen varaan, mitä tapahtumista sittemmin lehdissä uutisoitiin. Pienellä paikkakunnalla sattuma saikin varsin paljon huomiota, ja sen ympärillä velloi paljon juoruja. Itse tosin jäin niistä pitkälti paitsi, sillä siihen aikaan olin jo muuttanut kaupunkiin, ja kaikki saamani oli toisen, kolmannen tai neljännenkin käden informaatiota.

Sain kuulla, että hän oli saanut surmansa oman käden kautta, onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Jokin viikonloppuilta hän vei kotoaan metsästyskiväärin kylille, ampui sillä erään tuttavansa ja muutaman tunnin kuluttua itsensä. Mies, jonka hän surmasi, oli meidän ikäisemme tai paria vuotta nuorempi, elämän sivukujille harhautunut tyyppi, jolla oli käsittääkseni kahnauksia poliisin kanssa ja hän oli ilmeisesti sekaantunut myös huumeisiin. Joku väitti että motiivina oli ollut humalassa hetken mielijohteesta tehty kosto, joku taas väitti kyseessä olleen mustasukkaisuuden. Varmuutta en asiasta koskaan saanut. Antin teon taustalla lienee ollut päihdeongelmaa ja masennusta; todennäköisesti monen vuoden epäonnen lopullinen kulminoituma.

Ammuttuaan vihaamansa henkilön Antti oli kadonnut useiksi tunneiksi ja löytynyt lopulta kuolleena läheisen meren rannalta. Hän oli istunut siellä kai tuntikausia, kunnes hän oli ymmärtänyt aikansa koittaneen, vienyt kiväärin piipun suuhunsa ja laukaissut.

Hänen elämänsä päättyi vasta kaksikymmentäkuusivuotiaana, reilu kymmenen vuotta siitä, kun olimme tavanneet ensimmäisen kerran. Nyt hän on ikuisesti poissa. Hän liukui minun ja kaikkien muidenkin ulottumattomiin, ennen kuin hän ehti edes kasvaa kunnolla aikuiseksi. Kuollessaan hän asui vielä kotonaan isänsä kanssa, eikä hän koskaan päässyt itsenäistymään, kokeilemaan elämää omilla jaloillaan.

Olen sata kertaa kuvitellut mielessäni hänen elämänsä viimeiset tapahtumat, miten hän päätyi surmaamaan toisen ihmisen. Todennäköisesti hän oli tuntenut sisällään jo pitkään tyhjyyttä, päiviensä valuvan hukkaan. Kenties mikään ei tuntunut enää miltään, kuten syvästi masentuneet sisällään kokevat. Humalassa hän saa mielijohteen; nyt hänen olisi kerrankin mahdollista näyttää, että hän on jotakin, että hänen elämällään on merkitystä. Että hän on voimakas ja että hänellä on valtaa, että häntä on pelättävä. Kun hän otti aseen mukaansa, ajatteliko hän käyttävänsä sitä? Ehkä hänen suunnitelmansa oli vain pelotella, niin kuin elokuvissa ja poliisisarjoissa tapahtuu. Viet piipun pahiksen kaulalle, katsot häntä tiukasti ja pelottomasti, ja uhkaat seuraavalla kerralla tappaa hänet, mikäli hän ei ota opikseen. Lopuksi vielä lyöt nyrkillä leukaan, ennen kuin kävelet pois. Eikä tuo toinen osapuoli enää koskaan hyppisi silmillesi.

Mutta nähdessään vihamiehensä jokin meneekin vihaan. Kenties kivääri ei saakaan tätä pelkäämään, vaan päinvastoin – hän alkaakin nauraa, sättiä ja provosoida. Sokea raivo saa Antista vallan, aika pysähtyy, ja hänen kasvoilleen nousee hyytävän kylmä ilme. Hän tuntee nousevansa tilanteen yläpuolelle, elämänsä ja koko maailman taakse, tarkkailemaan kaikkea ulkopuolisena kuin Jumala, moraalin ja normien tuolle puolen. Ja se on tila, josta ei ole paluuta. Hän laukaisee aseen, ja luoti iskeytyy minne iskeytyykin, kohtalokas silmänräpäys tuntuu kestävän ja kestävän, sekuntien, kenties minuuttien ajan.

Jos joku näkee tapahtuman, hänen kasvoillaan on järkyttynyt, epäuskoinen katse. Kenties hän heittäytyy maahan tai pakenee silmittömän kauhun vallassa, peläten joutuvansa seuraavaksi ampujan uhriksi. Mutta Antti ei ole kiinnostunut hänestä tai heistä, vaan hänen katseensa on nauliintunut maassa makaavaan viholliseensa, josta elämä on vähitellen irtaantumassa, samalla kun verinoro valuu katukiveystä pitkin. Hänen huomionsa on keskittynyt noihin kuluneisiin kolmeen sekuntiin, jotka erottivat hänet vapaudestaan ja surmaajan ikuisesta taakasta. Niin vähäpätöinen aika, mutta jonka kuluttua kaikki on äkkiä peruuttamattomasti toisin; aikaa ei kukaan osaa kääntää kulkemaan toisinpäin, lyhintäkään sekunnin murto-osaa ei saa kulumattomaksi. Ja hän vetäytyy paikalta, laukauksen äänen yhä kaikuessa hänen korvissaan, ja se tuntuu ahmaisevan kaiken, mitä hänen elämässään on siihen mennessä ollut ja mitä siinä olisi joskus tulevaisuudessa oleva.

Minun on helppo ymmärtää hänen paenneen villin luonnon yksinäisyyteen. Ei pelkästään sen vuoksi, että kyläpahanen on sen verran eristyksessä viereisistä asutuskeskuksista, että sitä ympäröi kilometrien pituinen vihreän vyöhyke joka ainoassa ilmansuunnassa, mutta uskon hänen hakeutuneen luonnon hiljaisuuteen myös aivan tarkoituksella. Ilmansuunnaksi, jonne hän aseineen pakeni, hän valitsi lännen, jossa havumetsä muuttuu nopeasti lepiköksi ja pehmeä varpujen peittämä maa rantakivikoksi, kunnes sekin antaa lopulta periksi eteen avautuvalle Perämeren sinisenharmaalle ulapalle. Olen miltei varma, että hän etsi jonkin sopivankokoisen kiven istuutuakseen sellaiseen paikkaan, missä luonto on koskemattomimmillaan ja missä ei voinut nähdä juuri mitään ihmisen kädenjälkeä, ei kesämökkejä eikä rantalaitureita veneineen, ja missä kylän ostoskeskuksen valot olivat pelkkä kajastus jossakin kaukana, kaukana metsän takana. Sinne eivät kantautuneet moottoritiellä kulkevien ajoneuvojen äänet, ja hiljaisuuden rikkoivat vain hänen haukkova hengityksensä ja vesilintujen huudot sarastavassa aamussa. Ehkä pieni tuulenvire loiskutti pieniä aaltoja kivikossa ja nälkäiset kalat rikkoivat veden pintaa saalistaessaan liian lähelle uskaltautuvia hyönteisiä. Nouseva aurinko oli värjännyt meren poimuilevan hunnun vaaleanpunaiseksi, harmaansiniseksi ja keltaiseksi, ja sen vellomisessa oli jotakin huumaannuttavaa.

Ymmärsikö hän katselevansa auringonnousua elämänsä viimeisen kerran? Olen vakuuttunut siitä, että kyllä - juuri niin oli asian laita.

Uskon, että hän itki. Se oli lohdutonta, umpikujaan ajautuneen ihmisen vuolasta itkua, kuin leikki-ikäisen lapsen. Hän punnitsi eri vaihtoehtoja mielessään, ja ymmärsi, ettei niitä ollut. Hän oli tehnyt päätöksensä oikeastaan jo ennen paikalle tuloa. Hän tiesi elämänsä olevan lopussa ja lopulta hyväksyi sen. Ja se tyrehdytti itkunkin, ja tapahtumien saamien käänteiden aiheuttama järkytys, kenties katumuskin, muuttuivat pelkäksi kylmäksi välinpitämättömyydeksi. Ei ihan vielä, hän kenties ajatteli, mutta kohta.

Itkuiset ja punoittavat silmät olivat arat kirkastuvan auringon säteille ja hän siristeli niitä tuijotellessaan ulapalle. Kaukana häämötti saaria, niin että hädin tuskin niitä erotti. Kenties häntä halutti paeta sinne, eristäytyä yhteen niistä, elää erakkona, maailmalta ikuisesti paossa. Suudella maata, ottaa lämpenevä aurinko vastaan, itkeä uneen ja herätä kaikesta kuin pahan painajaisunen jälkeen, ja palata isänsä luo kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Varmasti hän ajatteli siihen asti kulunutta elämäänsä, tekoja, jotka jäivät tekemättä. Hän ajatteli isälleen tuottamaansa häpeää ja pettymystä, asioita, jotka jäivät sanomatta ääneen, salaisuuksia, jotka kulkisivat hänen mukanaan hautaan. Hän muisteli ystäviään ja lapsuutensa haaveita, ihmisiä jotka hänen elämäänsä sivusivat. Hänen ajatuksenkulkunsa kulki verkkaisesti ja viipymättä varhaislapsuudesta nuoruuteen ja ennenaikaisesti päättyvään nuoreen aikuisuuteensa.

Muistikohan hän myös minua? Piipahtiko hän muistoissaan myös rinnakkaisluokan hintelän pojan vierellä ja kaikissa noissa katseissa, salaisissa hymyissä, joita aikoinaan vaihdoimme? Oliko jotakin, mitä hän olisi halunnut minulle sanoa? Oliko hänen puhelimensa mukana, ja minun numeroni edelleen tallessa? Mutta numeroni oli tuossa vaiheessa vaihtunut, ja vaikka hän olisi yrittänytkin minua tavoitella, hän ei olisi saanut minua kiinni.

Lokit kaartelivat hänen yläpuolellaan, kun hän sormeili asettaan mielialan vaihdellessa määrätietoisuuden ja empiväisyyden välillä. Ei varmastikaan menisi kauaa, kun hänen kuolemansa jälkeen ne kävisivät yllättäen tarjoutuneen aterian kimppuun. Aikoinaan rakastamastani nuoresta miehestä tulisi pelkkä raadonsyöjien makupala, ja ne raatelisivat säälittä pieniksi riekaleiksi tuon lihan, jota itse en päässyt koskaan edes koskettamaan ja jota olisin halunnut hyväillä ja vaalia kuin suurinta aarretta, pyhää, kutkuttavaa ja kiellettyä. Oli hetkiä, jolloin olisin voinut itse uhrautua ja kuolla sen puolesta. Vain pienen hetken jälkeen se lakkaisi olemasta.

Olisin halunnut olla paikalla. Jos vain olisin saanut olla läsnä, olisin ottanut hänet syliinsä kuin viattoman vastasyntyneen, silittänyt ja lohduttanut. Olisin yrittänyt saada hänet järkiinsä, luvata saavani vielä hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. Ja vaikka se olisi osoittautunut turhaksi, olisin silti halunnut olla siellä, pitää hänen kädestään kiinni vielä siinäkin vaiheessa, kun piippu hakeutui hänen suuhunsa.

Mutta hän oli yksin. Vain tuuli humisutti tuoreita alkukesän lehtiä ja kala loiskautti veden pintaa hänestä piittaamatta, säikäyttäen yläpuolella leijuvaa, aamuauringossa kimaltelevaa hyttysten parvea. Piipun suu maistui ruudille ja raudalle, ja se tuntui kylmältä hänen kielellään. Oli kuin jostakin kaukaa, metsän uumenista joku olisi huutanut hädissään hänen nimensä. Se tuli liian myöhään.

Laukaus kajahti metsässä ja ääniaallot kimpoilivat saarelta ja rantakiveltä toiselle. Vain muutaman metrin päästä hänestä pelmahti lentoon äänen säikäyttämä siellä pesimässä ollut sorsalintu, joka pirskotti meren pintaa mennessään. Se oli viimeinen asia, minkä hän ehti havaita. Juuri kun kipu tuntui alkavan, se olikin poissa. Kaikki oli poissa.

Kaikki.

Kommentit (2)

Rumanoranssissa vaunussa
Kirjoitettu: 18.05.2008, 17:42:18
Tämä jälleen yksi niistä ”aamuista” (käytän termiä aamu, vaikka on jo yli puolenpäivän – minulle tuo ajankohta, eli pari tuntia heräämiseni jälkeen, on aina aamua, oli kello mitä tahansa neljästä aamuyöllä tai seitsemän iltapäivällä), jolloin istun julkisessa kulkuvälineessä, kännykässä ei ole virtaa edes musiikin kuunteluun, ajatukset lähtevät harhailemaan ja väsynyt pääni painautuu epämukavaan tilaan kovan istuimen ja tärisevän kulkuvälineen seinän välissä. Olo on honelo, vaikka varsinaiseen humalanjälkeiseen serotoniiniromahdukseen on aikaa vielä parisen tuntia, sen verran alkoholia on vielä veressä. Tiedän haisevani vanhalle viinalle, juuri sillä ällöttävällä tavalla, jonka kaikki tietävät, kun esimerkiksi lentokoneeseen väsyneenä istuessasi viereesi asettautuu möhömahainen liikemies, joka haisee kuin rankkitynnyri. Se on samanaikaisesti sietämätöntä ja säälittävää.

Oma viinankittaamiseni alkoi edellisenä päivänä kello kolmen maissa iltapäivällä, oli eläinpuistossa kuvaamassa ja join sopivan hetken koittaessa tuopposen inspiroimaan kuvakulmien valintaa. Pieni nousuhumala ruokkii luovuutta ja taidetta, mutta toistuva humala tuhoaa taiteilijan.

Iltapäivällä istuin yhteen juna-aseman juottoloista, metroa odotellessani, ja luin Königin sarjakuvaa maistellessani 24cl valkoviinilasillista. Se on muuten erinomainen yhdistelmä, jota voin suositella kaikille, jotka ovat muuten kykeneväisiä alkoholin kohtuukäyttöön. Heille taas, jotka eivät siihen ryhmään kuulu, en suosittele juomista ollenkaan enkä missään olosuhteissa.

Metro vei minut ystäväni luokse, jossa syötiin ja juotiin lisää, laittauduttiin tyylipuhtaaksi ja lähdettiin lihatiskille yökerhoon. Sieltä taksi vei minut kahdenkeskisille jatkoille erään entuudestaan minulle tuntemattoman tyypin luo, jossa vielä maistui konjakki ja olut, ja entuudestaankin syventynyt humala johdatti levottomaan ja unettomaan yöhön, seksintäytteiseen ja huuruiseen. Pikaisen suihkun ja puhelimennumeron vaihdon jälkeen istun nyt tässä ja mietin, tuleekohan minulla koskaan saamaani numeroa käytettyä. Numeroita on silti aina hyvä vaihtaa, sanon kavereillekin. Joskus voi jäädä omia tavaroita asianomaisen luo, joita pitää käydä myöhemmin noutamassa, tai sitten voi joutua ottamaan yhteyttä vaikkapa sukupuolitaudin merkeissä. Ne puhelut ovatkin niitä kiusallisia sellaisia. – Hei, muistatko minut vielä? Siitä on varmaan jotakin kuukausi, nukuttiin yhdessä teillä. Ajattelin vaan soittaa, että oletko koskaan harkinnut klamydiasi hoidattamista? Sillä nyt se on minullakin. Että kiitti vaan.

Metro on rumankeltainen ja kylmä kuin tämä alkukesän päivä. Vieressä istuu kaljupää, joka haisee niin paljon enemmän kuin itse haisen, että haistan hänen rankkitynnyrinsä omanikin läpi. Mitään ei viitsi. Puhelin soi ja tärisee taskussa, mutta kaivan sen esiin vain katsoakseni kenelle en tällä kertaa vastaa ja mitä viesteissä lukee. He ovat kavereitani, jotka kyselevät miten ilta on mennyt. Tietävät aina kuulevansa meheviä juttuja, kursailemattomia ja sensuroimattomia, kaikkine surkuhupaisine yksityiskohtineen. Olen monelle heistä jonkinlainen sijaiskärsijä tai –eläjä. Minun ja sekoilujeni kautta he voivat vain huokaista helpotuksesta oman rauhallisen elämäntyylinsä puolesta ja kauhistella vahingoniloisena, joskus vähän kateellisenakin, että mitä tuolle yhdelle on taas tapahtunut

Näin yhden eksän, pari vanhaa säätöä ja panoa. Paljon oli myös mielenkiintoisia uusia kasvoja, joihin olisi ollut kiva tutustua jatkossa enemmänkin. Mutta palaan kotiini ja tähän kaupunkiin en lähiaikoina varmaankaan palaa. Seuraava osoite on Madrid, jo juhannuksen jälkeen, ja tunnen, että vasta siellä oikea, todellinen elämäni alkaa.

Palaan ajatuksissani takaisin niihin päiviin jokin aika taaksepäin, kun oli palannut edelliseltä Espanjan matkaltani. Ne olivat tahmeita ja edistyksettömiä päiviä, kaikki laahasi paikoillaan. Töihin oli vähän vastahankaista tarttua, ja kuntosalilla taas painot nousivat tavallista nahkeammin ääriasentoonsa. Keskityinkin aerobiseen, sillä paino oli taas päässyt pari kiloa nousemaan, ja laskin erään kerran rasvaprosenttimittarilla, että unelmaan on 8 kilogrammaa rasvaa vielä matkaa. Mutta jos työt ja treenaus takelsi, niin myös ennen kaikkea ihmissuhteet. Soitimme joitakin hätäisiä puheluita Frederikin kanssa työpäivien aikana, ja vatsassa tuntui hunajapyörteitä joka kerta noiden keskustelujen jälkeen. Hänen äänensä oli matala, miehekäs, ja hän nauroi paljon. – Papi, qué pasa? hänellä oli tapana vastata puhelimeen. – Cómo estás? Muutama tekstiviestikin lähti, mutta sitten yhteydenpito lakkasi useiksi viikoiksi hänen lähdettyä lomilla tapaamaan juuriaan Atlantin tuolla puolen. Mutta siedin yhteyskatkoksen hyvin, sillä tiesin, että hän ottaisi yhteyttä heti palattuaan. Sitä paitsi, yhteydenpito oli muutenkin typerää, kun puolisoni kanssa kaikki oli niin levällään ja sekaisin. Mitään uutta ei voisi syntyä kenenkään toisen kanssa ennen kuin entiset sotkut olisi selvitetty, joko korjattu tai pakattu pussiin ja työnnetty toisaalle.¨

Muutama päivä Madridista palattuani puolisoni yllätti minut katsomasta matkakuvia erään yhteisen ystävämme kanssa. Hänkin jäi katsomaan, kunnes kuvaan ilmestyi Frederik, poseeraamassa kameraan, leveä hymy kasvoillaan ja mustat silmät loistaen, vaalea ihonmyötäinen t-paita yllään, niin että hänen treenattu, lihaksikas vartalonsa piirtyi hohtavanvalkoisen nailonin alta esiin lihas lihakselta, komeana ja virheettömänä. Puolisoni vetäytyi keittiöön, ja seurattuani häntä sinne näin hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistään.

Hän itki todella harvoin eikä juuri koskaan muiden nähden. Joka kerta kun näen sen tapahtuvan, jotakin nyrjähtää minun sisälläni. – Tule tänne, sanoin hänen äidinkielellään ja vedin hänet syleilyyni. – Ei hän merkitse minulle mitään, hän on siellä, sinä olet täällä. Sinun kanssa minä asun ja elän. Noina hetkinä näen kristallinkirkkaasti hänen sisällään vellovan tuskan, jota hänen ainta täytyy tuntea minun etsiessäni itseäni ja kohteita kyltymättömille tunteilleni, etsiessäni vapautta janoten samanaikaisesti riippuvaisesti läheisyyttä. Hän rakastaa minua niin paljon, että veisi minut kanssaan vaikka hautaan saakka. Sillä hetkellä sen tunsin ja ymmärsin, selvemmin kuin koskaan. Se oli kohtalokasta ja pelottavaa.

Yritin olla korostamatta Frederikin fysiikkaa, mutta siitä huolimatta puolisoni muuttui entistäkin pakkomielteisemmäksi ylipainokilojensa suhteen. Hän osaa laskea uimakahvoillaan - tai kuten espanjalaiset sanovat, ”los michelines” eli michelineillään, leikkiä, puristelee niitä hassusti ja se on aina sydäntä sulattavan suloista ja saa minut nauramaan hyväntahtoisesti mutta myös pahoillani, sillä tiedän sen olevan juuri itseni syytä, että hän joutuu tuntemaan väheksyntää kymmenisen ylimääräisen kilon tähden. En tiedä, miksi hyvästä vartalosta on tullut minulle sellainen pakkomielle. Se on jotenkin sairasta.

- Voy a bajar, voy a bajar, hän hokee, eli aion laskea painoani. Ja nähtyään Frederikin kuvat laihduttamisesta on tullut hänelle entistäkin tärkeämpää. Aina noustessaan kuntosalin vaa’alle näen hänen kasvoillaan lapsenomaisen ja toiveikkaan ilmeen, joka useimmiten muuttuu tukahdutetuksi pettymykseksi. Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että toimimaton seksielämämme on hänen ylipainonsa syytä. Mutta ollakseni rehellinen, en voi mitenkään sanoa, etteikö fysiikka jotakin merkitsisi. Kaikki hänessä on liian suloista, ärsyttävää, sydäntä pakahduttavaa, itkettävää ja musertavaa, jotta voisin päästää hänestä irti. Kuihdun ilman häntä mutta en voi elää parisuhteessakaan.

Jossakin vaiheessa hänen mittansa lopulta kuitenkin täyttyi eikä hän enää nähnyt tulevaisuutensa olevan tässä maassa. Hän varasi menolennon Espanjaan, vain pelkän menolipun, kyllästyttyään saivarteluuni, omaan työttömyyteensä ja vaikean kielen opiskeluun, mennäkseen kesäksi töihin maahan, jossa alun perin tapasimmekin. Lähtö tulisi koittamaan jo pian vapun jälkeen, ja minä jäisin lopultakin ja väistämättä joksikin aikaa yksin. Ja sitä tosiasiaa kohtaan tunsin yhtä aikaa sekä helpotusta että silmitöntä tuskaa.
Kommentit (0)

Vuosituhat
Kirjoitettu: 06.05.2008, 02:08:39
Kuten varmasti muidenkin nuorten kohdalla, myös minussa ensirakastuminen sai aikaan valtavan hormonimyrskyn. Ajattelin rakkauteni kohdetta pakkomielteisesti, öisin hikoilin sängyssä häntä muistellessani ja aamulla heräsin kuva hänestä mielessäni. Oppitunneilla oli vaikea keskittyä, ja kirjoittelin hänen nimeään vihkojen ja kirjojen sivuille. Jouduin kuitenkin pyyhkimään nimen aina pois, sillä pelkäsin muiden näkevän sen ja alkavan kysellä. Lopulta keksin hänestä oman salaisen numerokoodini, ja hänen oikean nimensä sijaan kirjoitinkin sen.

Tunsin kuihtuvani ilman häntä, heittävän elämäni hukkaan. Halusin omistaa itseni kokonaan hänelle, ja tunne oli niin voimakas, että pelkäsin menettäväni järkeni. Kaverit kyselivät ihastumiseni kohdetta, sillä jokaisellahan siinä iässä piti olla joku. Keksin aina jonkun söpön tytön omalta tai rinnakkaisluokalta, ja ilmoitin kyselijöille hänen nimensä. Se ei ollut aivan teeskentelyä, sillä oli joitakin tyttöjä, joita kohtaan tunsin vetovoimaa, jopa ihastumista. Mutta Anttia kohtaan tuntemani kouraisi minua paljon syvemmältä. Se raastoi sielua ja koko olemassaoloni ydintä.

Se vaikutti myös seksifantasioihini. Yleensä fantasioin vanhemmista miehistä kuten opettajistani, etenkin liikunnanopettajat olivat mielikuvissani suosiossa, ja myös tietyistä julkisuuden henkilöistä, kuten näyttelijöistä. Mutta Antista fantasioidessani kaikki oli hyvin hellää, intiimiä ja kaunista. Jo ajatus hänen paljaasta niskasta, korvalehdistä, rintakehästä riitti sytyttämään minut, ei ollut tarvetta mennä navasta alaspäin. Vaikka joskus sielläkin tietysti käytiin.

Joinakin iltoina hyppäsin pyörän selkään ja pyöräilin muutaman kilometrin päähän hänen kotikonnuilleen. Se oli epätoivoista ja typerääkin, mutta kaipaus nähdä edes vilaus hänestä oli niin voimakas, etten voinut muutakaan. Yhtenä keväisenä iltapäivänä hän mopoili minua vastaan, ja pysäytti vierelleni vaihtamaan pari sanaa. Kevätillan aurinko lämmitti meitä ja heijastui kirkkaana hänen ruskeista silmistään. Hän hymyili minulle leveästi ja esitteli mopoaan, jonka oli viritellyt kulkemaan kahdeksaakymppiä. En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän selitti, ja luulen hänen tienneen sen itsekin, mutta kuuntelin lumoutuneena, suu kuivana ja sydän laukatessa rinnassa jännityksestä. En ollut uskoa sitä todeksi, minä ja hän laskevassa aurinko, hiirenkorvat ja lupaus kesästä. Ketään ei ollut mailla halmeilla, vain muutama auto ajoi ohitsemme, mutta muuten olimme kahden, ja halusin ajan pysähtyvän ikuisesti. Hän kysyi, haluanko koeajaa hänen pyöräänsä, mutta pudistin päätäni järkyttyneenä. Se oli hänelle varmasti suuri pettymys, ja kuvasti hyvin sitä, miten tulimme kahdesta eri maailmasta. Moottorit ja öljyiset koneet suorastaan pelottivat minua. Olin oikea raukkis tuolloin. Kun hän hyvästeli minut, hän soitti iloisesti äänitorvea ja pysähtyessään etäämpänä risteyksessä, olen varma hänen kääntyneen katsomaan minua ja minä katsoin häntä takaisin, ja se sulatti sydämeni, ja tuo tunne kulki mukanani koko loppuviikon ajan.

Nuori, jonka ihastuminen kohdistuu vastakkaiseen sukupuoleen, voi kertoa tunteistaan kavereilleen, vanhemmilleen ja jopa suoraan ihastumisensa kohteelle. Tunteista puhutaan telttailloissa, pullonpyörityksessä, luokkaretkillä ja ystävänpäivinä. Se, että nuori tulee jossakin vaiheessa siihen ikään, että hän alkaa tuntea vetovoimaa vastakkaista sukupuolta kohtaan, on normi, ennakko-oletus, ja sille on olemassa sosiaalinen tilaus, oma paikkansa nuorten maailmassa ja perheverkoston sisällä. Mutta minä olin tunteineni yksin, suuressa pelottavassa maailmassa, jossa puhuttiin AIDSista, haukuttiin homoksi ja julkaistiin uutisia uusnatsismista. Paineet olivat välillä juuri niin kovat, että on todellakin ihme, ettei useampi homoksi kasvava nuori menetä siinä hötäkässä järkeään. Rukoilin Jumalaa, pyysin häneltä armoa. Olin vielä yhteiskunnan silmissä lapsi, vasta kolmetoistavuotias, ja lähtökohdiltani viaton sivustakärsijä. Pyysin Häntä muuttamaan minut tavalliseksi heteropojaksi, joka rakastuisi naiseen ja perustaisi lopulta onnellisen vaimonsa kanssa perheen. Yritin kouluttaa itseäni syöttämällä pakkofantasioita lesboseksistä ja dildolla leikkivistä naisista, mutta turhaan. Heti mielikuvitukseni herpaantuessa fantasioihin syöksähti toinen mies, joka suurella elimellään, karvaisella ja atleettisella vartalollaan kiinnitti kaiken huomionsa itseensä. Olin parantumaton. Onneksi en sentään harkinnut psykiatrilla käymistä – ajat olivat sen suhteen jo muuttumassa. Todennäköisesti ammattiauttaja olisi auttanut minua rakentamaan pitävämmän homoidentiteetin eikä olisi edes suostunut yrittämään muuttaa heteroksi ihmistä, joka ei ollut sellaiseksi syntynyt.

Niin tyhmä en ollut, että olisin noissa lähtökohdissa edes kuvitellut, että minun ja Antin välille olisi voinut kehittyä jonkinlaista suhdetta, jos hän edes tunsi minua kohtaan minkäänlaista vetovoimaa. Ja jos hän todellakin olisi tuntenut jotakin, varmasti hän pelkäsi sellaisia tuntemuksia vielä voimakkaammin kuin minä itse. Hän eli kovis-ympyröissä, joissa ei tunnettu minkäänlaista suvaitsevaisuutta tavanomaisesta poikkeavaa kohtaan, ja hänen tajuntansa teki varmasti kaikkensa tukahduttaakseen vaivihkaisimmatkin hänen mieleensä kumpuavat homofantasiat. Niinpä alistuin kohtalooni ja tyydyin vain kuvittelemaan meitä yhdessä, miten hellästi nukkuisimme yhdessä, ja miten asettuisimme kaksin, rinta rinnan, taisteluun meitä ymmärtämätöntä pahaa maailmaa vastaan.

Minusta tuli mestari purkamaan nuoruudenahdistustani kaikilla mahdollisilla eri tavoilla. Itsetyydytys oli välillä miltei pakonomaista ja tein sitä lukuisia kertoja päivässä. Purin angstia myös opiskeluun ja lukemiseen, ja kouluarvosanat paranivat noihin aikoihin vielä entisestäänkin. Viisitoistavuotiaasta alkaen aloimme myös kavereiden kanssa käydä viikonloppuisin ulkona missä tahansa, missä oli mahdollisuus tanssiin ja seurusteluun. Usein kävimme ulkona sekä perjantaina että lauantaina, ja myöhemmin mukaan astui myös alkoholi. Joskus pakenin vain yksinäisyyteeni, tietokonepeleihin ja palapelien rakentamiseen. Internetistä ei vielä noihin aikoihin puhuttu, vaan virtuaalimaailman sijaan seikkailimme ystävien kera fantasiamaailmassa roolipelien muodossa.

Lukion alkaessa tiemme erkanivat, sillä lukioon Antilla ei ollut asiaa eikä taatusti halujakaan. Häntä kohtaan tuntemani intohimo nääntyi omaan mahdottomuuteensa ja alkoi vähitellen laantua. Silti sydämeni alkoi tykytellä vielä kahdeksantoista vuotta täytettyäni, kun törmäsin kaupungilla häneen ja hänen torvelokavereihinsa eräässä nuorten suosiossa olevassa yökerhossa. Huomasin hänen istuvan viereisessä pöydässä oman seurueensa kanssa, ja minä taas olin omien ystävieni seurassa. Hän tunnisti minut heti, ja tervehti hädin tuskin havaittavalla nyökkäyksellä. Tiesimme molemmat, ettei meillä ollut mahdollisuutta avata keskustelua.

Emme olleet nähneet pariin vuoteen, mutta hän ei ollut paljoa muuttunut siitä, millaisena minä hänet muistin. Hänen hiuksensa olivat edelleen puolipitkät, tursuilivat korvalehtien yllä trimmaamattomina ja tapasivat valua silmien eteen, josta hän puhalsi ne syrjään ilman käsiä tai sitten heilautti ne pois nopealla kädeneleellä. Hymy oli vino mutta lämmin, ja hän alkoi ilveilllä kanssani ystäviltämme salaa. Koska hän istui selin minuun aivan selkäni takana, tunsin hänen välillä koputtavan sormella hartiaani. Vaihdoimme vaivihkaisia hymyjä, mutta illan edetessä kadotin hänet näköpiiristäni.

Vuosituhannen vaihtuessa istuin Helsingin keskustan hotellihuoneen ikkunansyvennyksessä valot sammutettuina. Eteeni kohosi rautatieaseman torni ja öisen kaupungin näkymä, jonka yläpuolinen muuten pimeä taivas sylki keltaista, punaista, sinistä ja vihreää. Tunsin, miten ilotulitteiden pauke sai koko hotellirakennuksen vavahtelemaan. Edessä olivat vielä villit jatkot, mutta olin seisahtanut hetkeksi miettimään siihen asti kulunutta elämää. Kännykkäkausi oli alkanut ja puhelimeni piippaili hurjasti: kaikki lähettelivät toisilleen hyvän uuden vuosituhannen toivotuksia. Koko maailma juhli yhdessä, ilotulitukset räjähtelivät taivaalla ympäri planeettaa tunnin sykleissä, aina missä kello kaksitoista yöllä siirtyi aikavyöhykkeeltä toiselle. Nyt se oli saavuttanut minun maani, minut – ja Antin.

Vaistoni kertoi minulle, että elin sillä hetkellä loppuelämäni ensimmäistä päivää. Uusi sivu oli kääntymässä minun ja koko planeetan elämässä. Mieleeni palasi ensirakkauteni, ja aloin pohtia, mitä hän tuolla, historiallisella hetkellä oli tekemässä. Sain hänen numeronsa numerotiedustelusta ja lähetin hänelle tekstiviestin, jossa toivotin hyvää uutta vuosituhatta.

Hän vastasi soittamalla. Hänen äänensä oli pehmeä, juuri sellainen kuin olin muistanutkin. Hän oli vahvassa humalatilassa, eikä hänen ajatuksestaan saanut selvää. En muista, mistä puhuimme - todennäköisesti emme mistään erityisestä, kenties siitä, mitä toinen oli tekemässä ja missä - mutta muistan, miten pidin pientä puhelinta toisessa kädessäni, samalla kun katseeni oli liimautunut yötaivaalle, jota ilotulitus välkytti kuin valtavan teknoluolan kattoa. Olin niin korkealla, että jos olisin hypännyt kirjavien kipinöiden sekaan, olisin kuollut hetkessä sillä samalla silmänräpäyksellä, kun maailma vastaanotti uuden, tuntemattoman ja pelottavan vuosituhannen.

Kymmenisen vuotta aiemmin, juuri niihin aikoihin, kun olin kohdannut ensirakkauteni ensimmäisen kerran, olin kerran pysähtynyt pohtimaan, millaista aikoinaan tulisi olemaan, kun vuosituhat lopulta vaihtuisi. Kolmetoistavuotiaana tuntui mahdottomalta ajatella itseään niin vanhana kuin kaksikymmentäkolmevuotiaana. Suuret rajapyykit olisi läpikäyty, lukio, lakkiaiset, intti, inssiajo, miltei yliopisto-opinnotkin. Ensimmäiset vakavat ihmissuhteet olisivat meneillään tai jo elettyinä. Seksipartnereita olisi ollut jo lukuisia, ja seksuaali-identiteettikin varmasti vakaantunut. En voinut ajatella itseäni siksi samaksi henkilöksi kuin tuolloin, alle viisitoistavuotiaana, tunsin olevani. Olin harmaata massaa, josta joskus olisi muovautunut jotakin, mikä saattoi olla mitä tahansa hienoimman posliiniveistoksen tai hylätyn, ruosteisen romuläjän väliltä. Sen ajatteleminen oli pelottavaa.

Äkkiä tuo hetki oli koittanut, olin humalassa, vuosituhat vaihtunut, ja massa oli muovautunut. Mutta en edelleenkään osannut määrittää, mitä se esitti. Taivaalla räiskyivät tulet kaikissa sateenkaaren väreissä, ja ne eristivät minut ja puhelimen toisessa päässä olevan Antin kaikesta muusta maailmasta. Halusin sukeltaa taivaalle räiskeen sekaan yhdessä hänen kanssaan ja kokeilla, olisiko meistä lentämään.

Tiesin, ettei hän tulisi muistamaan puhelun yksityiskohtia seuraavana päivänä, ja niin se haihtui aikoinaan myös minun muististani. Mutta lähettelimme joitakin tekstiviestejä noiden päivien aikana, ja tunsin jotakin samaa jännitystä kuin olin kymmentä vuotta aikaisemminkin hänen seurassaan tuntenut – vaikka kaikki kommunikaatio käytiin täysin tekstiviestien varassa. Mutta muuta siitä ei kehkeytynyt. Vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus, tuskin olisin antanut niin edes tapahtua. Olin nimittäin noihin aikoihin kestävässä ihmissuhteessa toisen kanssa ja erittäin rakastunut. Minun ja Antin liekille ei ollut ilmaa eikä edellytyksiä tuolloin, ja kytö hiipui.

Parin vuoden kuluttua sain viimein kuulla, että Antti oli kuollut.
Kommentit (2)

Kotiin
Kirjoitettu: 30.04.2008, 00:58:43
Ajamme hiljaisuuden vallitessa. Minulla on ollut koko matkan ajan hillitön ikävä puolisoani, mutta nyt kun hän on lopulta vierelläni, olo on tyhjä, jotenkin voimaton. Jokin pääsi latistumaan suurten odotusten ja karun todellisuuden välimaastossa, ehkä olen myös vähän vihainen, sillä hän saapui lentokentälle myöhästyneenä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin pitkän matkan jälkeen, viimein kotikentälle saavuttua, joutua odottamaan jatkokyytiä lentokentältä kotiin. On jotenkin nöyryyttävää ja alakuloista istua rättiväsyneenä penkillä kaikkien matkatavaroitten kanssa, katsellen itse yksinäisenä, miten muut samasta lentokoneesta ulostautuneet hyppivät liikutuksesta sanattomina ja ilosta kiljahdellen vastassa olevien läheistensä kaulaan.

Minulla on nälkä, ja pysähdymme kotimatkalla lempikiinalaiseemme syömään. Parkkipaikalla halaan häntä viimein ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, ja se tuntuu vapauttavan osan jännitteestä ja hänkin vaikuttaa vähän rentoutuvan. Hetken pelkään hänen purskahtavan itkuun.

Ruokaa odotellessamme tulee ensimmäinen tekstiviesti Espanjasta. ”Como te has llegado?” Frederik haluaa tietää olenko päässyt onnellisesti kotiin. En halua vastata, vielä, sillä se varmasti loukkaisi edessä istuvaa seuralaistani. Hänkään ei halua rikkoa vielä tuota hellän halauksen jälkeistä illuusiota uudelleen lämmenneestä rakkaudesta alkamalla kysellä tekstiviestin lähettäjästä ja sen sisällöstä.

Juttelemme niitä näitä, ja rentoudumme entisestään. Asiat tuntuvat palailevan kuin itsekseen niihin samoihin uomiinsa, joissa ne olivat ennen minun matkalle lähtöäni. Kerron hänelle kongressista, miten se meni ja kuinka monia uusia tuttavuuksia sain. Kerron hänelle, miten varhaisesta vuodenajasta huolimatta Madridissa oli ollut loppukeväisen lämmintä, yli kahtakymmentä astetta, ja miten ihanaa oli ollut istua aurinkoisella terassilla keskellä pimeää ja kylmää lopputalvea. Sitten hän haluaa miten matkan kongressin jälkeiset päivät menivät, ne kokonaiset seitsemät, jotka vietin lomailemalla omin päin, työkavereitten jo palattua takaisin Suomeen. Kävinkö paljon yöelämässä? Kävinkö saunassa? Ja siitä suoraan polttavaan kysymykseen – minun vastattuani kahteen edelliseen kyllä – kuka hän olikaan tuo minun uusi ystäväni, jonka luona olin viettänyt matkan kaksi viimeistä päivää, niin tiiviissä kanssakäymisessä, että olin unohtanut ladata jopa kännykkäni? Se on totta, että niin pääsi käymään. Olin ollut puheluiden ja tekstiviestien ulottumattomissa kokonaiset puolitoista vuorokautta, ja se jo riitti saamaan vanhempani, sisareni ja puolisoni suunniltaan huolesta. Äiti oli harkinnut jo yhteydenottoa kansainväliseen poliisiin ja Madridin provinssin suurimpiin sairaaloihin.

- Yks Frederik, myönnän. - Dominikaanisesta tasavallasta.

Hän haluaa nähdä hänen kuvansa, ja minä näytän sen hänelle kännykästäni, sillä en halua loukata häntä vielä entisestäänkin enemmän kieltäytymällä. Näytän sen, jossa hän on salilla treenihousuissaan ilman paitaa, sen minusta seksikkäimmän.

- Vau, hän naurahtaa, taistellen selvästi parhaansa mukaan kuulostaakseen mahdollisimman vilpittömältä. – Melko muskelit. Onko hän mulatti?

Nyökkään.

- Minkä ikäinen?

- 29, vastaan, miltei anteeksipyytävästi. Se on miltei kahdeksan vähemmän kuin mitä hän itse, ja tiedän sen saavan tilanteen kuulostamaan hänen korvissaan vielä entistäkin katastrofaalisemmalta.

- Oliko sillä iso? hän haluaa tietää. – Harrastitteko te seksiä? Mitä te teitte?

Hän kuulosti edelleen vilpittömältä ja pelkästään aidosti uteliaalta, ilman syyttävää tai loukkaantunutta sävyä. Mutta olen varma sen olevan teatteria. Hän vain yrittää viestittää minulle siirtyneensä kanssani pelkästään ystävyysvyöhykkeelle. Niin hänellä on tapana tehdä aina, kun hän on varma tai epäilee minun pettäneen häntä. Se on hänen suojautumismekanisminsa. Oikeasti hänen täytyy olla mustasukkaisuudesta järjiltään ja sisältä sortumaisillaan. Ja siksi kieltäydyn vastaamasta. Pakotan hänet vaihtamaan puheenaihetta.

Matkalla ravintolasta kotiin vastaan saamiini tekstiviesteihin yhdellä muutaman sanan viestillä, jotta Frederik tietää minun päässeen onnellisesti kotiin ja voi lakata huolehtimasta. Kotona haluan käpertyä puolisoni kainaloon, tuntea hänen kehonsa turvallinen lämpö ja sen tuttu tuoksu. Tunnen vahvasti tuon siteen, joka kahden ihmisen välille kasvaa heidän elettyään ja nukuttuaan yhdessä kuukausien ja lopulta vuosien ajan. Side on niin vahva, että se alkaa miltei jo elää omaa elämäänsä kuin itsenäinen organismi, toinen elävä olento meidän välissämme. Sitä alkaa suojella ja varjella kuin yhteistä lasta, pelätä sen menettämistä kuin kuolemaa.

Päädymme rakastelemaan kunnolla ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Onnistun laukeamaankin, jopa. Pienen hetken ajaksi, maatessamme hikisenä toisiimme kietoutuneina, vaikeudet välillämme pyyhkiytyvät pois, ja kaikki on aivan niin kuin ennen oli.
Kommentit (0)

Kynttilänjalka
Kirjoitettu: 27.04.2008, 16:06:22 (Muokattu: 27.04.2008, 16:08:43)
Sorvi surisi, ja lastuja lenteli ympäriinsä. Osa niistä kimposi iholleni, niin että teki miltei kipeää. Puukarahkasta oli tarkoitus saada aikaan kynttilänjalka. Taisin jopa onnistuakin tehtävässäni, sillä nykyään, miltei kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kynttilänjalan näköinen kalikkahirvitys löytyy yhä edelleen tulisijan päältä lapsuudenkotini takkahuoneesta. Mikähän siinä onkaan takana, mutta vanhemmilla kuin vanhemmilla tuntuu olevan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia heittää lastensa aikoinaan askartelemia romuja roskikseen, olivat ne kuinka rumia turhakkeita tahansa. Varmaan vielä kymmenien vuosienkin kuluttua, vanhempieni jo kuoltua, asuntoa tyhjennettäessä ajan saatossa tummunut ja lahonnut kynttilänjalka löytyisi samasta paikkaa, koskaan käyttämättömänä.

Muutamaan otteeseen aikaisemminkin Anttia kohtaan tuntemani vetovoima oli saanut minusta yliotteen ja minun oli ollut pakko lähestyä häntä puutyötuntien aikana, lähinnä tilanteissa, joissa molemmat olimme puuhaamassa omassa rauhassamme, etäällä ystävistämme. Joka kerta näin sattuessa sydän paukutti rinnassani kilpaa luokassa kajahtelevien vasaraniskujen kanssa salvaten miltei hengitykseni, ja kamalinta olisi ollut se, että se olisi näkynyt jotenkin ulospäin – että Antti olisi saanut jonkinlaista vihiä sisälläni vellovista tunteista meidän vaihtaessamme noita tyhjänpäiväisiä tervehdyksiä ja kömpelöitä toisen käden tuotosten arvosteluyrityksiä. Antti oli paljon minua taitavampi, ja kehuin hänen töitään aivan vilpittömästi ja yritin samalla udella, millä tavoin hän oli tuloksensa saavuttanut. Ihailin hänen käden taitojaan ääneen yrittämättä samalla kuulostaa liian mairealta, mikä sekin oli joskus ylitsepääsemättömän vaikeaa. Minusta tuntui aidosti siltä kuin kaikki, mitä hän ikinä saikaan aikaan, oli täydellistä ja jumalaista, enkeleiden sylkemää.

Lähestyessämme toisiamme olin aina miltei joutua suunniltani. Erotin hänen tuoksunsa jo kaukaa, ja se sai hien kohoamaan otsalleni. Olisin halunnut vetää sitä sisääni kuin huumetta, kalleinta sahramia, voidella sitä iholleni kuin balsamia, uida siinä kuin kuumassa ruusunlehtikylvyssä. Tiesin, etten koskaan tulisi saamaan siitä kyllikseni, ja jos hänessä oli jotakin pelottavaa, se oli juuri tuo minut miltei hulluksi tekevä häntä ympäröivä aura, jota en voinut vastustaa. Puutyötunnit kuluivat minusta aina liian nopeasti, puolitoista tuntia oli ohi ennen kuin ehdin edes päästä vauhtiin – olisin halunnut, että ne kestäisivät ikuisesti, vaikka ala-asteella en voinut sietää koko oppiainetta. Tuntui aivan käsittämättömältä, että jotkut valitsivat siitä elämäntyönsä. Mutta nyt siitä oli tullut minulle suurinta intohimoa, kouluviikon paras hetki.

- Jätkä on selvästi sorvannut ennenkin, lohkaisin. – Kuin ammattilainen.

Hän ei keskeyttänyt työtään, mutta näin hänen sivuprofiilistaan, miten hänen kasvoilleen levisi hymy, jossa oli ujoa itsetyytyväisyyttä. Hän ei koskaan vaikuttanut ylimieliseltä, vaan tuntui aina olevan oikeasti otettu kehuistani.

- Se on totta, sä oot tosi taitava.

Hän kohautti olkapäitään. – Eihän tää niin vaikeata ole.

- Mä oon hädin tuskin päässyt alkuun, sä jo miltei valmis, naurahdin. – Vittu.

Hänen talttansa sivusi hennosti kynttilänjalan ulkopintaa, hyvin hienolla kädenheilautuksella, niin että karkeiden lastujen sijaan hänen ympärilleen pöllähti pilvi mitä ohuinta puupölyä. Minun tekeleestäni oli muodostumassa paksu ja kömpelö, hänen taas oli juuresta tyylikkäästi huippua kohden kapeneva, joka kynttiläosaa lähestyessään muodosti hienostuneita koristerenkaita. Kokonaisuudessa vallitsi harmonia, josta tiesi, että hän tulisi saamaan tälläkin työllään kiitettävän.

Seurasin hetken aikaa lumoutuneena hänen askarteluaan. Hän ei vaikuttanut vaivautuvan läsnäolostani, päinvastoin. Hän hymyili ja elehti paljon, ja tuntui panevan parastaan nyt, kun oli saanut ihailijan. Vain kerran hänen talttansa sohaisi väärään paikkaan, ja hän kirosi teatraalisesti, minkä jälkeen purskahdimme molemmat nauruun.

Hänen kämmenensä oli leveä ja suuri, ja paksut suonet risteilivät sen selkämyksessä kuin vaskitsat kohti vahvoja sormia. Kynnet olivat likaiset ja lohkeilevat, ja sormien uurteissa oli likaa, jäänteitä moottoriöljystä, mullasta ja puupölystä. Iho, jota en ollut koskaan päässyt koskettamaan, oli selvästi paksuuntunut ja karkea painonnostosta ja ruumiillisesta työstä. Ne olivat niin kovin erilaiset kuin tyttöjen sirot kapeasormiset kätöset, joiden pitkäksi kasvaneet kynnet kiiltelivät lakasta ja viilasta. Usein kynnet olivat värjätyt kuin huoran omat, ja lika oli huolellisesti saippuoitu ihon pinnalta pois. Pehmeä ja viettelevä säväys oli varmistettu makeasti hajustetulla kosteusvoiteella.

Katseeni etsiytyi käsistä hänen paksuun niskaansa ja hartioihin, voimakkaisiin ja leveisiin. Niskakarvat päättyivät luontaisesti vaaleanruskeaan ihoon, kovin eriväriseen kuin minun omaani, vaaleaan ja kalpeaan, jonka alta kuulsivat lävitse pienimmätkin verisuonet ja värivirheet, ja antoivat hyvän perustan mahtaville silmäpusseille, joista kärsin aina yöunien jäädessä alle kahdeksan tunnin – eli käytännöllisesti katsoen arkipäivisin aina. Silmäpussini ovat muuten komeasti edustettuina myös minusta ala-asteella otetuissa koulukuvissa, mistä kaverini jaksavat minua aina kiusoitella. Näytän heidän mielestään alaikäiseltä narkomaanilta. Vain kesälomilla pääsen silmäpusseista eroon, kun vältyn aamuherätyksiltä ja saan iholleni terveen rusketuksen. Nykyään minulla on paha tapa sortua myös solariumin houkutuksiin. Mitäpä kauneutensa eteen ei tekisi?

Tuntui häpeälliseltä ja suorastaan julkealta tuijottaa hänen vartaloaan sillä tavoin, ja pakotin silmäni toisaalle. – Onko sulla lemmikkejä? kysyin äkkiä. Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka lapselliselta minun täytyi kuulostaa. Poika, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa isotteluun, moponsa virittelyyn, pesäpalloon ja jääkiekkoon, tuskin paljoa perusti pienistä pörröisistä eläimistä. Mutta kysymys vain luiskahti huuliltani – minun, joka raahasi kotiinsa jokaisen tienvarrelta ja metsästä löytämänsä sairaan eläimen sisiliskoista pikkulintuihin, tilasi Eläinmaailmaa ja nukkui vielä tuolloinkin yöt pehmolelun kanssa.

Onneksi hän ei kummastellut kysymystä. – Ei ole, hän vastasi vain. Ja hän vaikutti oikeasti asian vuoksi surulliselta - syystä joka ei koskaan minulle selvennyt, sillä emme koskaan palanneet uudestaan tuohon aiheeseen.
Kommentit (1)

Varisparvi
Kirjoitettu: 24.04.2008, 21:33:14
Sain ensikosketuksen Espanjaan 15-vuotiaana, kun vanhempani varasivat koko perheelle matkan Kanariansaarille, Playa del Inglesiin. Puberteettini oli vasta aluillaan, ja ensirakastumisestani oli aikaa reilu vuoden päivät. Ensirakkauteni oli paria vuotta minua aikaisemmin kypsynyt Antti, rinnakkaisluokan öykkäri, vanttera ja urheilullinen, ulkopuolisille vaikeasti lähestyttävä kaveri. Tunsin olevani ympäröivästä maailmasta ainoa, joka näki hänen herkän puolensa. Aistin hänen herkkyytensä ja haavoittuvaisuutensa huolimatta kivikovasta tiilimuurista, jonka hän oli vaivalla pyrkinyt ympärilleen rakentamaan. Hän ei koskaan oikein sopeutunut yhteiskuntaan. Hän tapasi lintsata koulusta ja ottaa yhteen auktoriteettien kanssa, muistan hänen jopa kertaalleen käyneen liikunnanopettajaan väkivaltaisesti käsiksi.

Meillä ei olisi pitänyt olla paljoa yhteistä, paitsi se tosiasia, että olimme molemmat yläasteen seitsemännellä luokalla. Antti oli ymmärtääkseni alkoholisoituneen yksinhuoltajaisän kasvatti, ja hän kulki tupakalla ja liikkui porukassa, jota muuten pyrin välttelemään kaikin keinoin. Hän oli hädin tuskin luokkansa läpäissyt, siinä missä minä olin ikäryhmäni priimuksia, analysoiva, oppia ammentava, liikunnallisesti kömpelö ja laiha poika. Koska Antti oli rinnakkaisluokalla, näimme toisiamme ainoastaan liikuntatunneilla ja puutyötunneilla. Muistan hämärästi, miten näin hänet ensimmäisen kerran. Olin kyllä jo siihen ikään mennessä tietoinen, että tunsin vetovoimaa myös omaa sukupuoltani kohtaan. Olin jo vuosia tyydyttänyt itseäni aktiivisesti, ja fantasioin miltei yksinomaan miehistä, usein opettajistani tai julkisuuden henkilöistä. Mutta rakkaudeksi en ollut osannut tunteitani pukea. En, ennen kuin olin tavannut Antin.

Hänellä oli hämmentävän ruskeat silmät, ja suorat, kiiltävät ja tuuheat hiukset. Hänen hiuksensakin olivat tummat, eivät kuitenkaan aivan mustat, ja hänen etutukallaan oli tapana kasvaa liian pitkäksi, niin että se peitti hänen katseensa kuin eristäen hänet ja hänet syvimmät ajatuksensa muulta maailmalta. Hänen nenänsä oli kookas ja tuntui hallitsevan hänen kasvonpiirteitään yhdessä voimakkaan leuan kanssa. Hän oli kenties pituiseni, mutta ainakin viisitoista kiloa painavampi, harteikas ja jäntevästi liikkuva kaveri.

Pojat, joiden hän kanssa kävi tupakalla, olivat pelkkiä räkänokkia, nenäkkäitä ja typeriä, ja tavatessani tämän seurueen, jonka kanssa hän oli liikkeellä ensimmäisessä kohtaamisessamme, hän erottui joukosta silmiinpistävällä tavalla, kuin varisparven joukkoon eksynyt kotkanpoika. Varmasti meidän katseemme kohtasivat jo ensimmäisen kerran ohi kävellessämme. Hänen silmänsä antoivat vihaisen ja tyytymättömän vaikutelman, mutta myös selvästi aran ja ujon. Olen aina tuntenut vetoa ujoihin persooniin, syystä, jota en ole koskaan oikein käsittänyt. Ujouden takaa heijastuivat kuitenkin voimakkaat tukahdutetut tunteet ja impulsiivisuus, kenties intohimo.

Ensimmäistä kertaa tarkastelin häntä pelkästään uteliaisuudesta: miksi hänen kaltaisensa rauhoittavaa voimaa uhkuva olento on etsiytynyt sellaiseen rettelöivään seurueeseen? Sen täytyi kieliä jonkinlaisesta kesyttämättömästä epävarmuudesta, kenties myös hyväksynnän janosta. Seurue, jossa hän liikkui, näytti jo etäältä olevan leimattu mitättömyydellä ja keskinkertaisuudella. Sosiaalinen ja älyllinen vajavaisuus esti heitä täyttämästä edes vähäisimpiä velvollisuuksia, joita yhteiskunta heiltä odotti. Se taas herätti ahdistusta ja turhautumista, ja tuota pahaa oloa he yrittivät lievittää rähisemällä ja kovistelemalla, "me vastaan muu maailma" –asenteella. Usein edellä kuvattuun anarkistisyndroomaan kuuluu keskeisenä osana myös huutava puute kunnollisesta aikuisen miehen mallista, ja sen puutteessa roolimalleja etsitään jengin toisista jäsenistä. Koska kukaan ei ole asettamassa heille rajoja, päihteet astuvat nopeasti kuvaan. Ensin maistellaan tupakkaa ja alkoholia, sitten lääkkeitä ja ennen pitkää myös huumeita. Joukon keskuudessa vallitsevien asenteiden puitteissa jo peruskoulun läpäiseminen tulisi olemaan monelle sen viisihenkisestä jäsenestä miltei ylitsepääsemättömän vaikeaa. Myöhemmin aivan realistisiksi uhkakuviksi nousisivat myös alkoholisoituminen ja kenties ennen pitkää myös vankeinhoitolaitos.

Ehkä juuri kiihkeä tarve tulla hyväksytyksi oli eksyttänyt Antin heidän joukkoonsa, sillä varmasti räkänokkien oli ollut helppo hänet hyväksyäkin. Hän oli varhain kehittynyt, voimakas ja hauskannäköinen kaveri. Hän ajeli mopolla kuten muutkin heistä, ja oli mitä todennäköisimmin häilyväisen ja herkän luonteensa vuoksi helposti joukon häikäilemättömämpien jäsenten johdateltavissa. Ei hän tyhmä ollut, mutta varmasti sitäkin lojaalimpi ryhmäläisiään kohtaan. Jengin päällikön asemaa hän ei halunnut uhmata, vaan tyytyi taustajoukkoihin pönkittämään tämän arvovaltaa. Johtajaksi arvelin muuatta rasvatukkaista ja hintelävartaloista mutta sitäkin öykkäriluontoisempaa, elämän sivuraiteille nyrjähtänyttä poliisimiehen poikaa. En tiedä mitä elämänvaihetta tämä kaveri eli silloin, mutta noihin aikoihin hän oli aivan mahdoton. Hänen opiskeluistaan ei tullut mitään, ja hän tuntui omistavan kaiken koulunkäyntinsä pelkästään uhmatakseen kaikkia niitä voimia, joiden tarkoituksena oli kasvattaa meitä herkässä iässä olevia nuoria miehiä yhteiskuntakelpoisiksi ja työelämässä pärjääviksi kansalaisiksi. Tämä johtajatyyppi oli varmastikin hyväksynyt Antin ryhmäänsä myös edustamaan oman vahvan, kapinoivan ja määrätietoisen mielensä mutta heikon fyysisen runkonsa vastavoimaa.

Ja juuri sitä, vastavoimaa, Antti tuntui hänen rinnallaan edustavankin. Antti oli itsekin pitkä, mutta ainakin kaksikymmentä kiloa vastakuvaansa painavampi. Hän oli tumma, voimakaspiirteinen ja suorastaan patsasmaisen jylhä, siinä missä toinen oli haalea, finninaamainen ja nykerönenäinen. Antti ei ollut äänekäs, paitsi kenties humalassa, ja hänen puheensa oli hermostuneen rykimisen ja sylkemisen sijaan rauhallista ja harkittua, täynnä tukahdutettua sieluntuskaa, sitä samaa kuin hänen vastaparinsakin tunsi, mutta Antin olemuksesta se ei koskaan tuntunut purkautuvan niin estottomasti kuin jengin alituiseen öykkäröivän johtajan. Antti oli puberteetissa paljon pidemmällä kuin toinen, ja kenties molemmat tunsivat toisiaan kohtaan isällistä veljeyttä, sitä jotakin, mitä he eivät olleet omilta kasvattajiltaan saaneet. Antti janosi rinnalleen henkistä voimaa, jonkinlaista käskyttäjää ja yhteisen ideologian luojaa. Johtaja taas sai Antilta kaipaamansa fyysisen turvan, joka korvasi hänen heiveröisen vartalonsa puutteet. Yhdessä he olivat varmasti erottamattomat.

Kun katseemme olivat ensi kertaa kohdanneet, minun ja hänen, vuosiluokkamme opiskelijapriimuksen ja painonnostajakuninkaan, odotin alkuun enemmän mielenkiintoisena ja hämilläni kuin mitenkään kiihkeänä seuraavaa kohtaamistamme. Ehkä se oli puutyön tunnilla, jossa istuimme ensimmäiset viikot käden töiden sijaan kuuntelemassa teoriaa erilaisista sylinteri- ja moottorimalleista, mikä taisi olla uskonnon lisäksi ainoa peruskoulun teoria-aine, jota en koskaan oppinut kunnolla ymmärtämään. Minun pyöritellessäni silmiä Antti taas tuntui kuuntelevan keskittyneenä, ja paradoksaalista kyllä, hänelle taas käsiteltävä teoria-aine oli todennäköisesti koko peruskoulun oppimäärästä ainoa, joka häntä aidosti kiinnosti. Ymmärsikö hän käsiteltävät asiat todella vai jäikö se pelkästään yritykseksi, jäi itselleni epäselväksi. Mutta siellä me molemmat istuimme, puulastujen, testosteronin ja lakan tuoksuisessa tilassa ikivanhojen pulpettien äärellä, ja kävimme läpi T-sylintereitä ja nelitahtimoottoreita. Minä piirtelin vihkoon omia kuviani, kun taas Antti katseli opettajaa keskittyneenä, haaveillen ehkä urastaan koneiden parissa tai yrittäen saada kimmokkeita moponsa virityspuuhiin. Kopioin opettajan taululle piirtämiä harakanvarpaita konemaisesti ja mitään ajattelematta, kunnes katseeni etsiytyi vaivihkaa takaisin Antin kasvonpiirteisiin.

Tunsin häntä kohtaan vastustamatonta vetoa, käsittämätöntä ja voimakasta. Se oli jotakin, mitä en voinut pukea mielessäni sanoiksi, sillä ei minua ollut missään kasvatukseni vaiheessa osattu informoida siitä hetkestä, jolloin tulisin ensimmäistä kertaa rakastumaan toiseen poikaan. Vain katsoin häntä, ja minusta tuntui hyvältä. Oli kuin häntä arvioidessani paitsi estetiikan tajuni, koko sieluni olisi saanut mielenrauhan. Ei se tuntunut mitenkään häpeälliseltä tai edes oudolta. Se tuntui ihanalta ja väistämättömältä, jotenkin äärettömän luonnolliselta. Katsoin häntä kuin kaunista maisemaa tai taideteosta, joka puhutteli paitsi silmiäni, myös ihmisyyteni pohjimmaista olemusta.

Olin kyllä ihastunut aikaisemminkin, ja vieläpä voimakkaasti. Mutta voiko puhua rakkaudesta ennen kuin orastava seksuaalisuus on vielä nostanut päätään? Sillä aikaisemmasta elämästäni muistin kyllä Saanan, luokkakaverini ensimmäiseltä luokalta, suloisen ruskea- ja pitkätukkaisen tytön, jota kohtaan tunsin käsittämätöntä vetovoimaa, jopa niin, että seitsenvuotiaassa mielessäni osasin luokitella sitä jo jonkin asteiseksi ihastumiseksi. Suorastaan janosin hetkiä olla kahden hänen kanssaan. Entä Heidi, niin ikään luokkatoverini, mitä kirkasäänisin ja kaunissilmäisin tyttö kuudennella luokalla? Hänestä uneksin iltaisin ja loputtoman pitkien koulutuntien aikana, ja jo hänen hipaisunsa sai sydämen laukkaamaan. Mutta niin intohimoisesti kuin hänen seuraansa muuten kaipasinkin, seksifantasioissani hän ei oikein koskaan saanut tilaa. Tuntui kuin hän olisi ollut liian pyhää ja haurasta edes liittää johonkin niin likaiseen toimintaan. Sen sijaan olisin halunnut pelastaa hänet varkailta ja pahoinpitelijöiltä tai eksyä hänen kanssaan autiolle saarelle. Hän olisi ihaillut rohkeuttani ja palvonut miehistä voimaani, ja iltaisin olisimme katselleet taivaan tähtiä turkoosinvärisen meren huuhtoessa koralliriuttoja ja valkoista hiekkaa varpaittemme välissä.

Katselin Antin sivuprofiilia, ja aloin tuntea kiihkeää halua olla samalla tavoin myös häntä lähellä, hänelle tärkeä. Ajatuskin hänen voimakkaan vartalonsa lämmöstä omani rinnalla sai punan kohoamaan poskilleni ja hengitykseni kiihtymään. Ja tuo tunne oli salakavala ja sielua nakertava, se ei jättänyt rauhaan vaan tuntui kasvavan viikko viikolta ja kerta toisensa jälkeen, aina nähdessämme toisiamme välitunneilla ja koulun käytävillä. Usein hän vastasi katseeseen ja alkoi tervehtiä minua, joskus hädin tuskin silminnähtävällä nyökkäyksellä, ikään kuin hän olisi hävennyt minun moikkaamistani jenginsä seurassa. Myös puutyötuntien aikana tunsin hänen silmiensä porautuvan omiini aika ajoin. Loin mielessäni noille vilkaisuille merkityksiä: kuinka kauan ne kestivät, kävikö hänen ilmeessään häivähdys hymyä? Joka kerta kun katseemme kohtasivat, tunsin hormonimyrskyn käyvän läpi palleasta vatsaonteloon. Antti, Antti, Antti, päässäni laukkasi. Kirjoitin hänen nimensä kouluvihkojen sivuille ja pyyhin sen sitten nopeasti pois. Tunne oli vahva, suorastaan tukehduttava, mutta kenellekään ei saanut siitä kertoa. Öisin hikoilin sängyssä haaveillessani, että hän makaisi vierellä. Puristin tyynyn mytyksi, suljin silmäni ja kuvittelin suutelevani hänen kapeita huuliaan. Ajatuksessa oli jotakin sykähdyttävää, väärää ja polttavaa.

Yksi suudelma, ajattelin. Siitä möisin vaikka sieluni ja kuolisin pois, millään muulla ei ollut elämässäni merkitystä.
Kommentit (0)

Helsinki-Vantaa
Kirjoitettu: 24.04.2008, 01:16:16
Minun piti aloittaa tämä kertomus jo kolmea päivää aikaisemmin, mutta aloitankin sen nyt, Helsinki-Vantaan lentokentältä, jossa istun e-Baarissa, kliinisen valkoisen pöydän äärellä, edessäni puoliksi juotu muki kevytkokista ja tyhjä voileipäkelmu. Kyseessä oli kalkkuna-ceasarpehmo, eikä se maistunut näin nälkäiselle lainkaan hassummalta. Mutta suussani eivät maistu enää sen aromit, vaan varhain aamulla, Madridissa, Frederikiltä saamieni kuumien suudelmien muisto. Niiden ajatteleminen tuottaa miltei kipua, etenkin nyt, kun välimatkaa välillemme on äkkiä kertynyt tuhansia kilometrejä.

Suomeen paluu tuntuu aina yhtä laimealta, apealta ja arkipäiväiseltä. Espanjan lentokentän hälinä ja touhuisuus muuttuu hiljaisten ihmisten hillityksi odotukseksi, kauniit eloisat tummaveriset kasvot muuttuvat turvonneiksi ja kireäeleisiksi pohjanmaalaisiksi, jotka huuhtovat elimistöönsä olutta ja punaviiniä hiljaa omaa sisäistä maailmaansa tapaillen. Suomalaisilla tuntuu olevan pakonomainen tarve saada ahdettua sisäänsä alkoholia aina lentokentälle pysähtyessään, oli kyse sitten paluu- tai menomatkasta, työ- tai lomamatkasta. Korkokengillä kopsuttelevat pitkäsääriset neidot muuttuvat silmälasipäisiksi, velttohelttaisiksi ja lyhytsorkkaisiksi lattakengillä laahusteleviksi eskimon ja karjakon risteymää muistuttaviksi sukupuolettomiksi olennoiksi, ja heidän hiuksensa muuttuvat paitsi vaaleammiksi, myös poikamaisen lyhyiksi vappuviuhkaa muistuttaviksi pöyhelöiksi. Usein niitä on myös koristeltu kummallisilla värisävyillä, yhdistelty mustaan harmaata tai kirkkaan valkeaa tai vaikkapa hehkuvanpunaista.

Mutta myös miehet muuttuvat. Hiukset ohenevat ja vetäytyvät otsalta, ja sitten niitä vedellään erikoisiin jakauksiin tai, etenkin nuorilla, ne kasvavat pitkiksi, korvia peittäviksi hamppukasoiksi. Kaikkia tuntuu kuitenkin yhdistävän honteloinen ruumiinrakenne, ellei sitten vatsaa kaunista mitä perisuomalaisin kaljamaha. Hartiat kapenevat, ja myös miesten nenälle putkahtavat silmälasit. Viimeistään Helsinki-Vantaan lentokentällä, ellei jo Espanjassa Finnairin tiskillä, näköpiiriin ilmaantuvat, vuodenajasta riippuen, huonosti istuvat farkut tai shortsit, tennissukat ja pahimmassa tapauksessa vyölaukut, ja myös naisilla harteille haalistuneet ja kulmasta repsottavat selkäreput. Jos ei niistä, niin ainakin ahavoituneista, krapulaisista ja verisuonten kirjoittamista poskipäistä suomalaisen matkaajan tunnistaa. Varma merkki on myös lupaavasti ja varsinkin espanjalaisen mielestä rahakkaasti kilisevä tax-free-kassi.

Frederik kuten myös muut matkan aikana tapaamani uudet tuttavuudet, kuten Jose, Marcos ja Ismael, edustavat jotakin aivan muuta. Frederikin järkälemäinen vartalo, miten kivikovat lihakset painautuivat baarin lattialla selkääni vasten lapiokourien tapaillessa vaaleaihoisia käsiäni. Miten ohut oli hänen vyötärönsä, kun kohotin hänen vartaloaan vasten omaani, lihaksikkaat hänen pakaransa ja kapea hänen lantionsa suhteessa telttamaisen leveisiin hartioihin. Hänen äänensä oli matala kuin alkuihmisen murahdus hänen kuiskiessaan kiellettyjä ja kiihottavia espanjankielisiä lauseita korvaani. Iho oli tumma kuin beduiinin, villihevosen väriä, ja hänen tuoksunsa testosteronin kyllästämä, kuin tulistuneen antiikin painijan erittämää, kun hän sovitti valtavaa elintään kehoni aukkoihin.

Mutta hätkähdyttävintä ja samalla vastustamattominta hänessä olivat varmasti hänen silmänsä. Tummat ja suorakatseiset kuin yötaivaalta kasvoille sukeltava kuunsäde, joka sulattaa sisältä lumen ja jään, samanaikaisesti ehdottomat mutta myös nöyrät. Niissä asuu kiihkeän ja eksoottisen vierasmaalaisen kutsu, ne sytyttävät kielelle karibialaisen keittiön ja rommin aromin ja päihdyttävät korvat kiihottuneen hengityksen ja merengen rytmillä. Mutta myös hellät ja omistautuvat ne ovat, suojelevat ja rauhoittavat. Tähtikirkkaat kuin yöt noilla leveysasteilla tapaavat olla.

”Kiitos nene, että ilmoitit minulle palanneesi turvallisesti kotiin. Myös minä ajattelen sinua paljon. Taistellaan papi, että olisimme yhdessä. Haluan sinut rinnalleni. Suukkoja.”

Tekstiviesti saavutti kännykkäni juuri Suomen lentokentälle palattuani.

Lennän Ouluun, ja siellä aviopuolisoni on minua vastassa. Hyppään auton kyytiin ja ajamme kotiin. Oloni on kummallinen. Huolimatta siitä, miten tutulta maisema näyttää ja talvi-ilma tuoksuu, on silti kuin en aivan vielä olisi oikeasti palannut, kuin en ihan vielä olisi oikeasti siellä, missä olen.
Kommentit (2)

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

Blogit

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2018 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy