ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Blogit: Hulivilipoika: Kommentit

Suomalaispoikia maailmalla: Oltiin taas Tukholmassa 2/2
Kirjoitettu: 09.09.2017, 14:18:05
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/08/suomalaispoikia-maailmalla-oltiin-taas.html (kuvat ja videot täällä)

Matkajutun ensimmäisessä osassa risteilyemäntä Hulivilipoika saatteli lukijansa Svea-papan syliin iloitsemaan 1970–1980-luvun Tukholmasta. Suomalaisissa homolehdissä hehkutettu ”nautinnon ja kepeän menon pääkaupunki” tarjosi suomalaispojille puisto- ja vessasivistystä sekä aivan liian kuumia löylyjä. Niin kuumia, että ne kiellettiin lopulta lailla!

Tällä kertaa tutustumme 96- (jäljempänä Ysikutonen), Kalle- ja Seta-lehtien opastuksella Tukholman muinaisiin homobaareihin ja -diskoihin, tapitamme uskomatonta drag show’ta ja osoitamme rohkeasti mieltä yhdessä muiden ”elämän sirkuksen esittäjien” kanssa.

Väkeä kuin hyvin pakatussa kala-astiassa

Suomessa ei ollut vielä 1970-luvulla varsinaisia homobaareja, joten jo ensimmäisessä suomalaisen homolehden Tukholma-jutussa hehkutetaan kaupungin menomestoja. Ysikutosessa 5–6/70 julkaistun ”Raportti Tukholmasta” -jutun kirjoittaja Hans-Pjotr mainitsee nimeltä kaksi paikkaa: City Clubin (Döbelnsgatan 4) ja Club Privaten (Surbrunnsgatan 57). Jälkimmäisestä hän kertoili näin:

"Valkeiksi kalkitut, korkeat kellariholvit muistuttavat jonkin verran [Ysikutosta julkaisseen] Psyken kerhohuoneistoa. Ovella on lappu, jossa pyydetään poistujia käyttäytymään hillitysti, jotta vuokratilat saataisiin pitää! Ilmapiiri oli ystävällinen ja ruotsalaisen huoleton, sivuhuoneessa oli kuuma kuin saunassa ja väkeä kui [sic] hyvin pakatussa kala-astiassa: siellä näytettiin pornofilmejä."

Huomattavasti maineikkaampi paikka oli kuitenkin City Club, jonka Wikipedia-sivulla kerrotaan sen olleen Ruotsin ensimmäinen yksityinen homoklubi. Vuodet 1966–1970 klubi toimi osoitteessa Döbelnsgatan 3 ja sen jälkeen satunnaisemmin osoitteissa Döbelnsgatan 3 ja 4. Ysikutosen jutussa klubin osoitteeksi on mainittu Döbelnsgatan 4, joten Hans-Pjotr vieraili klubilla vasta säännöllisen klubitoiminnan päätyttyä.

Dagens Nyheterissä vuonna 2003 julkaistussa klubikulttuurijutussa kerrotaan alkuperäisen City Clubin olleen 1960-luvun ykköspaikka. Sen vetovoimatekijöinä olivat oma koreografi ja baletti, väri-tv sekä kaiuttimista pauhannut iskelmätähti Towa Carsonin musiikki. ”Baletilla” viitattiin ilmeisesti City Clubin Wikipedia-sivulla mainittuihin kabaree-esityksiin, joita klubi toisinaan järjesti jäsenilleen.

Ysikutosen Hans-Pjotr kohtasi City Clubilla käydessään Bertil Säfbomin, joka pyöritti paikkaa yhdessä Peter Dunkin kanssa. Säfbom oli jutun mukaan kiinnostunut yhteistyöstä suomalaisten kanssa, ja Psyke ry:n jäsenkortti kävikin ovella suositukseksi. ”Kenenkään ei tarvitse enää taivutella koulussa oppimiaan vahvoja verbejä, vaan ainoastaan vilauttaa kolmikielistä korttia, joka selittää kaiken”, Hans-Pjotr hehkutti. Ja kun vilauttelut oli vilauteltu, meikäläismatkaajille oli luvassa melkoinen elämys:

"City Club on suomalaisittain ajatellen hieno paikka, tosi hieno. Täydellinen tunnelmavalaistus ja ensiluokkaiset äänentoistolaitteet loihtivat esiin moniulotteisen panoraaman, jota ei heti unohda."

Saman vaikutelman saa ruotsalaisen draglegendan Christer Lindarwin elämäkerrasta This is my life (2016). Siinä hän kertoo vuodesta 1972, jolloin hän muutti tuoreena ylioppilaana Eskilstunasta Tukholmaan opiskelemaan ja löysi itsensä sekä ihmisenä että City Clubilta.

Sunnuntai-iltaisin auki ollut City Club oli Lindarwin suosikkipaikka, ja sinne päästäkseen hän palasi Eskilstuna-viikonloppujen vietosta aina jo iltapäiväjunalla äidin kummasteluista huolimatta. Myöhemmin äiti löysi Lindarwin tavaroiden joukosta City Clubin jäsenkortin, ja niin siitä tuli myös pääsylippu ulos kaapista. Pian yksinhuoltajaäidin suru pojan kovasta kohtalosta vaihtui iloon tämän menestyksestä Ruotsin showmaailmassa. Mutta siitä lisää tuonnempana.

Pitsipaitaisia seurakuntanuoria

Kun Ysikutonen kirjoitti Tukholmasta seuraavan kerran numerossa 8/1972, Club Private oli jo ehtinyt vaihtaa nimensä Trojkaksi. Uusista ravintoloista kuumin oli sillä Ivanhoe (Birger Jarlsgatan 24), jonka lähes loisteliaissa tiloissa saattoi nähdä yhdellä kertaa toistasataa henkeä:

"Katutasossa on ravintolaosa ja tanssiala, kellarikerroksessa moderni diskoteekki kellariholvien sylissä. Hinnat ovat normaalia Tukholman tasoa: sisäänpääsymaksu 8 1/2 markkaa [nykyrahassa noin 11 euroa], nelosolut (starköl) 6–7 mk pullo. Ilta alkaa kuulemma Ivanhoesta yhdeksän kymmenen aikaan illalla ja jatkuu Trojkassa klo kahden jälkeen aamutunneille."

Jutun ensimmäisessä osassa mainitsin jo, miten yksimielisen ylistävästi suomalaishomot yleensä kuvailivat rakasta naapurimaata. Ysikutosen 8/1972 Tukholma-jutun kirjoittaja esitti kuitenkin sangen kriittisiä näkemyksiä, jotka erosivat kirjoitusten valtavirran paratiisipuheista. Kirjoittajan mukaan Tukholma tarjosi samasukupuoliselle rakkaudelle upeat mutta sieluttomat puitteet. Ainakin Ivanhoen kaltaisessa trendipaikassa hinttiskeneä tuntuivat dominoivan koppavat neidit:

"Tukholma on meikäläiskaupunkina aivan toisenlainen kuin Hampuri, perinteisestä ruotsalaisesta iloisuudesta ja vilkkaudesta huolimatta ikään kuin kylmempi ja ”syntisempi” ilonpitopaikka. – – Tukholmalainen hinttipoika on hoikka kuin heinän korsi, pukeutuu koreisiin vaatteisiin ja seuraa ympärillään pyöriviä hienoisen ylväänä. Tällaiselta vaikutti puolitoistasatapäinen yleisö Ivanhoessa eräänä lauantai-iltana. Tutustuminen oli vaikeaa steriilissä ilmapiirissä, eikä kannata kuvitella löytävänsä mitään elämänkumppania joukosta ”itseään pöyhiviä sirkkusia”, jotka harrastavat korkeintaan yhden yön suhteita ilmaantuakseen jälkeen seuraavana iltana näyttämään seurakunnalle uutta pitsipaitaansa. – – Ivanhoessa voi viettää suurenmoisen illan tutussa seurassa, jolloin ei tarvitse katsella nirsoja ilmeitä."

Vapautuvia nunnia

Ivanhoen ilmapiiri ei ilmeisesti vedonnut pidemmän päälle edes paikallisiin, koska sitä ei mainita enää Ysikutosen kolmannessa, numerossa 9/74 ilmestyneessä matkajutussa ”Oltiin taas Tukholmassa”. Nyt kuului käydä ”Euroopan suurimmaksi meikäläispaikaksi itseään mainostavassa” Club Etoilessa, joka toimi Piperska Muren -nimisessä rakennuksessa osoitteessa Scheelegatan 14.

Alussa mainitun Dagens Nyheterin klubikulttuurijutun mukaan nimenomaan ”Pipen” oli 1970-luvun SE meikäläismesta. Pipenissä oli ravintolapuoli ja tanssitilat, ja se oli ensimmäinen hienostopaikka, johon homotkin pääsivät juhlimaan tiettyinä päivinä.

”Oltiin taas Tukholmassa” -jutun suomalaishintit arvioivat Piperska Murenin Club Etoilea varsin lyhytsanaisesti:

"Ravintolassa on peräti kaksi eri tanssitilaa. Toisessa soi korvia huumaava rytmi, toisessa melodisesti viehättävämpi musiikki. Etoilenkin asiakkaat tulevat tukholmalaiseen tapaan myöhään; ennen yhtätoista ei paikalla ole juuri ketään."

Tarkemmin paikan henki on tallentunut Christer Lindarwin This is my life -elämäkertaan, koska Piperska Muren oli nuoren Lindarwin kantapaikkoja City Clubin ohella. Hän mainitsee, että toisessa salissa tanssittiin diskoa, kun taas toisessa soivat urut ja ikivihreät. Nuorella Lindarwilla oli sulattelemista, kun hän seurasi vanhempia miehiä tanssimassa foxtrotia ja hitaita:

"Voi luoja, mitä vanhoja ukkoja! ajattelin. Ja miten kamalaa katsella, kun kaksi raavasta miestä tanssii keskenään. Miehen kanssa makaaminen on asia erikseen, mutta tanssia ei sopinut kuin tyttöjen kanssa. Niin tuumin siihen aikaan."

Toinen Piperska Muren -anekdootti löytyy Ysikutosessa 6–8/77 ilmestyneestä ”Kesä-Eurooppa”-oppaasta. Siinä siteerataan lehden saamaa kitkerää lukijakirjettä, jossa varoitetaan ”kaverin kanssa matkustavia” suuren maailman houkutuksista. Vanhojen ukkojen lisäksi Pipen osasi villitä myös suomalaisnuoria:

"– – eikä oltu vielä kuin Tukholmassa, niin tuo vuoden kotona tiiviisti istunut ”nunna” alkoi elää tavalla, jota en ollut osannut kuvitella etukäteen. Kun Piperska Murenin henkilökuntaankin kuuluvat joutuivat hänen laajan mielenkiintonsa kohteeksi, mittani oli täysi. Sitten otimme lujasti yhteen ja sain kuulla fraasit vapaudesta, omistamisesta jne. Saatoin hänet rautatieasemalle, tyrkkäsin Hampuriin menevään junaan ja itse ajoin suorinta tietä Värtaniin odottamaan seuraavan laivan lähtöä Suomeen. Tällä kertaa opin, ettei ”häämatkaa” ja kuherruskuukautta pidä viettää mannermaan meikäläispaikoissa."

Nahkahomoja ja risteilyturisteja

Ysikutosen ”Oltiin taas Tukholmassa” -jutun menopaikkalistauksessa mainitaan myös Klubb Timmy (Timmermansgatan 24), joka oli Setaa vastaavan RFSL:n ylläpitämä kerhohuoneisto. ”Kesätöitä Stokiksessa paiskivat suomalaispojat pitivät Timmyä mukavana ja rauhallisena illanistujaispaikkana. Kova iskemistyyli ei kuulu talon tapoihin niin kuin kaikkialla muualla”, jutussa valistettiin.

Tämän mielikuvan saa myös 1980-luvun Tukholman DJ-kulttuuria kuvaavasta jutusta, joka on julkaistu Ord & Bild -lehden sivustossa vuonna 2016. Juttuun haastatellut Amanda ja Håkan vannoivat futurismin ja uusromantiikan nimeen, ja tässä katsannossa Timmy oli auttamattoman sammaloitunut. Håkanin silmissä paikkaa kansoittivat ”aatteen asialla” -tyyppiset RFSL-homot, kun taas hän itse piti itseään enemmän poseeraajana. Amanda puolestaan kuvasi Timmyä näin [oma käännös]:

"Meille tärkeintä oli musiikki – –, mutta Timmy oli tappavan tylsä! Siellä ei ollut mitään klubifiilistä, ja uloshan mentiin nimenomaan bailaamaan ja iskemään! Olin Timmyssä vain muutaman kerran ja muistan, että siellä oli aika tyhjää ja pöydässä istui kolme vanhaa lepakkoa, jotka kyttäsivät meikäläistä äkeän näköisinä."

Coolimpaa menoa tarjosi Ysikutosen kesäoppaissakin mainittu Gay Club Confetti, joka oli osoitteessa Grev Turegatan 11 toiminut ravintola ja disko. Paikka on tuttu myös Jonas Gardellin aids-trilogiasta ja siitä tehdyssä tv-sarjassa, jonka diskokohtaus sijoittuu nimenomaan Confettiin.

Confettin lisäksi suomalaisissa homolehdissä pöhistiin 1980-luvulla Ship Club -nimisestä diskosta (Södra Hamnvägen 32). Se oli Värtanissa lähellä Suomen-laivojen satamaa sijainnut paikka, josta Ysikutonen kirjoitti ensimmäisen kerran numerossaan 3/80. Ruotsalaislehti Revolt oli juuri valinnut Ship Clubin kaupungin parhaaksi diskoksi, ja 10 kruunun sisäänpääsymaksu oli kuulemma ”paras mahdollinen sijoitus Tukholman piristyneissä huviympyröissä”. Samassa jutussa mainitaan myös, että paikkaa ylläpiti ”muutama suomalaispoika”, mutta tämän enempää asiaa ei avata.

Dagens Nyheterissä vuonna 2005 ilmestyneessä ravintolajutussa Ship Clubia kutsutaan suoraan nahkahomopaikaksi. Jutun mukaan sen kanssa samoissa tiloissa (joskin eri päivinä) toimi myös rockklubi Electric Garden sekä jokin risteilyturisteja palvellut kuppila. Ei siis ihme, että asiakkaat eksyivät aina välillä täysin väärään paikkaan, ja seurauksena oli tahattoman koomisia tilanteita.

Transvetismia ja meikkihommia

Tahallista komiikkaa taas tarjosi vuosina 1976–1979 toiminut After Dark -klubi (David Bagares gata 4), jossa pääsi nauttimaan meikäläisittäin harvinaisesta herkusta: drag show’sta. Aiemmassa Kalle-jutussa oli jo puhetta, että drag löi Suomessa itsensä läpi vasta vuonna 1979 helsinkiläisen Club Dianan ”transvestiittishow’n” myötä.

Ruotsiin drag oli rantautunut jo vuonna 1976, kuten Kalle Westerling kertoo kirjassaan La dolce vita: trettio år med drag (2006). Alan pioneerina toimi edellä vilahdellut Christer Lindarw, joka oli myös yksi After Dark -klubin perustajista.

Westerlingin kirjasta voi lukea, miten klubista muodostui nopeasti kaupungin kuumin paikka, jossa parveili julkkiksia, kuninkaallisia ja kansainvälisiä poptähtiä. Seitsemänkymmentä- ja kahdeksankymmentäluvun vaihteessa After Dark kasvoi ulos neljän seinän sisältä ja jatkoi elämäänsä showryhmänä, josta on muodostunut Ruotsissa kansallinen instituutio. Nykyisin ryhmä muistetaan näyttävien show’iden lisäksi La dolce vita -nimisestä Melodifestivalen-kappaleesta.

Kaikki alkoi kuitenkin David Bagares gatan After Dark -klubilta, jonka komiikkaa ja kutkutusta tarjonneesta menosta kirjoitettiin myös esimerkiksi Kallen 1/78 suuressa gay-matkaoppaassa. Jutun selittävästä tyylistä huomaa, että drag oli Suomessa vielä varsin tuntematon käsite. Lisäksi jutussa on mainittu heterojen suuri määrä, joka oli varsin poikkeuksellista tuon ajan homobaarien näkökulmasta:

"Tämä todella suosittu klubi on erikoistunut ns. drag show-ohjelmaan (tytöiksi pukeutuneita poikia). Käy ihmeessä, jos transvetismi ja meikkihommat kiinnostavat. Totuuden nimessä ainakin puolet yleisöstä on kuitenkin uteliaita heteroja."

Kalle palasi klubille uudelleen numerossa 2/80, jolloin Suomessakin oltiin päästy osallisiksi dragin lumosta. Into välittyy jo ingressistä, jossa hehkutetaan ilmiön vastustamatonta imua myös valtaväestön keskuudessa:
Tämän hetken kuumin sana show-elämässä on drag show. Kuuma, eroottinen, vapaamielinen. Esitys, jota itseään normaaleina pitävät ja julkisesti moiselle nyrpistelevät käyvät katsomassa ja jonottavat kuukausitolkulla paikan saadakseen. Kalle haluaa tarjota lukijoilleen vain parasta ja tämän alan kovatasoisin paikka Skandinaviassa on Tukholman After Dark. Kävimme katsomassa ja ihastuimme.

"”After Dark drag show, Pohjoismaiden ykkönen” -jutussa kerrotaan After Dark -klubin osoittautuneen todelliseksi kultakaivokseksi, joka veti puoleensa kotoista ja kansainvälistä kermalistoa:
Erityisesti [Kaarle Kustaan sisar] prinsessa Christina kuuluu olevan ihastuksissaan. Myös rock-laulaja Elton John on innostunut, jopa niin että lensi Pariisista varta vasten katsomaan ja tarjosi pöydän koreaksi jälkeenpäin koko henkilökunnalle."

Kun ensin jonotti kiltisti pöytää pari kuukautta ja pulitti sen jälkeen suolaisen 45 kruunun [nykyrahassa noin 16 euron] sisäänpääsymaksun, pääsi aistimaan mannermaista tunnelmaa:

"Huoneisto on pienenlainen kuten ohjelman luonteeseen kuuluu. Viiksekäs hovimestari toivottaa asiakkaat tervetulleiksi ja ohjaa heidät pöytiin tai baariin sen mukaan onko pöytä tilattu vai ei. Meiningin luonteesta kertoo jo tapa, millä hovi toivottaa kanta-asiakkaat tervetulleiksi suudelmalla, yhtä hyvin naiset kuin miehetkin. Eikä pusu ole mikään venäläismoiskaus tai tuttavallinen sipaisu. Salin sisustus on sävytetty puna-mustaksi ja valoa on sopivan niukasti. Musiikki alkaa puoli kymmenen maissa ja pieni tanssilattia täyttyy miltei heti. Tanssitaan, lämmitellään, katsellaan, etsitään pareja. Ollaan kaksin, yksin, pojat haluavat poikia ja tytöt tyttöjä, ihan miten vain. Tunnelma on rento ja iloinen, mutta samalla sähköinen."

Heti puolenyön jälkeen valot sammuivat, musiikki lakkasi ja drag show alkoi. Kallen toimittaja raportoi näkemästään seikkaperäisesti ja syväanalyysiä visusti karttaen. ”Laulavat jotain siihen tyyliin kuin pom-pom-pompoti-pom” -tyyppiset luonnehdinnat ovat ehtaa aikalaiskuvausta suoraan kategoriasta ”You can’t make this shit up!”:

"Esityksen ensimmäiset tahdit kajahtavat julmetun kokoisista kovaäänisistä. Sävelet elokuvasta Kabaree, jota seuraa seuraavat kymmenen minuuttia [Viitannee joko Cabaret-elokuvaan tai sitten After Darkin Zarah Leander -numeroon Cabaret Paris]. Numerot ovat lyhyitä, meikkaus taidolla tehty ja vauhti hurja. Taukoja ei tunneta. Kuusi esiintyjää, jotka ohjelman vievät läpi, todella osaavat asiansa. Ja yleisö elää. Heti alusta alkaen. – – Seuraa parodia Ruotsin radion iskelmäfestivaaleista [Melodifestivalenista], suoraan Hilversumista julistaa turkoosiin juhlaleninkiin sonnustautunut kanamainen kuuluttaja – – Mukana ovat kaikki iskelmälaulukilpailujen tyypit alkaen harjastukkaisesta Nakke Nakuttajan näköisestä heinäseipään nielleestä maalaispojasta aina ensi askeleitaan iskelmä-alalla ottavaan pikkutipuseen saakka. Voittajaksi julistetaan vanhaapiikaakin vanhapiikamaisempi rillipää, joka esittää seksiä tihkuvan laulun nimeltä ”Låt bli” eli ”Anna olla”. Sanoinkuvaamattoman näköiseen turkoosiin pukuun sonnustautunut ”naisartisti” silli kädessään esittää laulun ”Lille Isador”. Kalan merkitys ei jää kenellekään epäselväksi ja yleisö ulvoo, kun esiintyjä autuaan näköisenä puristelee kalaansa. Mukana on myös ruotsalaisittain pakollinen sinikeltainen pariskunta. Laulavat jotain siihen tyyliin kuin pom-pom-pompoti-pom. – – Puolet yleisöstä huokailee syvään, kun hoikka poika asunaan vain farkut tanssii lavalla yksinään."

Viimeinen virke osoittaa, että jutusta vastannut ”Kallen gay-toimitus” ei tiennyt seuraavansa itsensä Christer Lindarwin paraatinumeroa – rajoja rikkovaa tulkintaa Shirley Basseyn kappaleesta This is my life. Numeron alkaa perinteisenä playback-esityksenä, jossa Lindarw aukoo suutaan Basseyn tahtiin. Tämän jälkeen ääni vaihtuu miesääneksi, ja samalla lentävät peruukki ja mekko. Jäljellä on paljasrintainen mies.

Hulivilipojalla oli ilo kokea samainen numero viime syksynä Göteborgissa After Darkin jäähyväisshow’ssa, jossa Lindarw tanssi lavalla yksinään aivan yhtä hoikkana mutta huomattavasti vähemmän poikana. Hän itse pohtii This is my life -numeron ehtymätöntä suosiota samannimisessä elämäkerrassaan näin [oma käännös]:

"Numeron jännite perustuu siihen, että klovni tempaisee naamionsa pois ja näkyviin tulee ihminen. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että sillä on eräänlainen sokkivaikutus. Kun heitän vaatteeni pois, yleisö liikuttuu, vaikka numero olisi ennestään tuttu. Siinä minä sitten seison luisevana poikana – meikit naamassa ja tukka hikisenä."

Kauniitten gay-ihmisten armeija

Vaikka Tukholmaa käsittelevät suomalaisten homolehtien matkajutut keskittyivät kaupallisen tarjonnan esittelyyn, vapaudenkaipuun tyydyttämiseen ei aina tarvittu tukullista kruunuja. Joskus riitti, että oli vain pokkaa. Tämä koski varsinkin osallistumista sateenkaariväen mielenosoituskulkueisiin, joita alettiin nähdä Tukholmankin kaduilla 1970-luvun lopulla. Ennen pitkää niistä kasvoi nykymuotoinen Tukholman Pride.

Kaupungin ensimmäinen Pridea vastaava tapahtuma oli syyskuussa 1977 järjestetty Vapautuspäivän mielenosoitus (frigörelsedemonstrationen) sekä sitä seurannut puistojuhla Vasaparkenissa. Suomessa siitä kirjoitti yllättävää kyllä vain Kalle 10/77 otsikolla ”Kalle osallistui homoseksualistien mielenosoitukseen Tukholmassa”. Jutusta käy ilmi paitsi tapahtuman yhdysvaltalaiset juuret myös sen kumouksellinen luonne [ks. myös aiempi juttu Priden historiasta]:

Gay Liberation Day – miten kauniilta ja ylpeältä tuo juhlan tunnus kuulostaakaan! Yhtä kaunista ja ylpeää oli se homoseksualistien ja lesbolaisten satapäinen joukko, joka syyskuun 3. päivänä laulaen ja iskulauseita huutaen marssi läpi hämmästelevän Tukholman. Vasaparkenin puistojuhlassa ja Cosmopolite-ravintolan suuressa gay-illassa riemu puhkesi estoitta ilmoille. ”Kampen har börjat, dagen är här…” – ”Taistelu on alkanut, päivä on koittanut…” lauloi onnellisten, solidaaristen, taistelutahtoa hehkuvien kauniitten gay-ihmisten armeija!

Ensimmäisen Pride-kulkueen reitti kulki Kungsträdgårdenista läpi Tukholman keskustan ja kääntyi Sveavägeniltä Odengatanille kohti Vasaparkenia. Nykyinen karnevaalihenki oli tuolloin vielä kortilla:
Kolme nuorta lesbotyttöä kantaa päittensä päällä kangasta, joka kertoo homoseksualistien mielenosoituksesta, megafoonit [sic] kertovat uteliaille tukholmalaisille mielenosoituksen tarkoituksesta, kutsuvat heitä mukaan Vasa-puiston juhlaan. Jaamme kadunvarsilla töllisteleville ihmisille monisteita, joissa yhteisestä asiastamme kerrotaan perusteellisemmin. Ihmiset suhtautuvat suvaitsevaisesti: ei väkivaltaa, ei pilkkahuutojakaan. Ei liberaalissa Ruotsissa – mutta viileän torjuvasti iso osa ihmisistä meihin suhtautuu. Joku sentään vilkuttaa iloisesti, huutaa rohkaisevan huudon.

Mielenosoituksen päätyttyä koitti puistojuhla, jonka nykynäkökulmasta erikoinen kapinahengen ja Kajaanin runoviikon yhdistelmä piiskaa kirjoittajan lähes hurmoshenkeen:

"Me laulamme, me kuuntelemme musiikkia, Pat Parker-nimisen lesborunoilijan koskettavaa tekstiä, puheita, tervehdyksiä, naisiksi pukeutuneiden tanskalaisten pirullisen hauskoja esityksiä – –. Ja kun Jan Hammarlund [ks. lisää jäljempää] laulaa kitaransa säestyksellä meidän omia rakkauslaulujamme, onni hehkuu minussa. Pojat kulkevat puistossa kädet toistensa lanteilla, loikoilevat ruohikossa lähekkäin eväitään napostellen, viiniä siemaillen. Onnellinen päivä! Täynnä hymyä, rakkautta – mutta myös ylpeyttä siitä mitä me olemme ja siitä että uskallamme olla sitä julkisesti! Täynnä väsymätöntä taistelutahtoa – – Jan laulaa oman laulunsa patriarkaalisesta järjestelmästä ja sen murskaamisen välttämättömyydestä. Kaikki ymmärtävät häntä, kaikki jakavat hänen laulunsa paatoksen, rajun tunteen. Me murskaamme tuon keski-ikäisten heterofiilien ruokkiman patriarkaalisen koneiston! Me voitamme, me saavutamme tasa-arvon! Makaan ruohikossa ruotsalaisen ystäväni kainalossa. Iltapäivä on pilvinen ja viilenee jo, mutta minulla on lämmin olo. Ystäväni peittelee minut hellästi paksulla villapuserollaan ja kuiskaa hellän sanan korvaani. Kosketan kädelläni hänen reittään, sivelen sitä rakastaen. ”Jag är här… Minäkin olen täällä!” me laulamme, ja tästä lähtien haluan ollakin, avoimemmin ja rohkeammin, ei vain Ruotsissa vaan myös Suomessa. Pahimpia vastustajiamme ovat piilohomot, vakuuttaa joku taistelutovereistani. He joiden mielestä kaksinaismoraalia ja sokkoleikkiä täytyisi jatkaa. Meidän pitää olla ylpeitä siitä mitä me olemme."

Seksuaalipakolaisia Suomesta

Tukholman Vapautuspäivä muuttui vuonna 1979 Vapautusviikoksi, ja myöhempien vuosien tapahtumista raportoitiin myös Seta-lehdessä ja Ysikutosessa. Jutut kertovat korutonta kieltään suomalaishomojen tilanteesta ja tarjoavat myös perspektiiviä nykytilanteeseen.

Nyt Suomi on paikka, johon venäläismatkailijat tulevat marssimaan Pride-kulkueessa ja jossa osoitetaan mieltä Venäjän suurlähetystön edessä maan homovainojen vuoksi. Vielä 1970–1980-luvuilla suomalaishomot pyhiinvaelsivat kuitenkin naapurimaahan vapautumaan. Tästä kertoo Seta-lehdessä 5/81 julkaistu juttu ”Tukholman gay lib viikko: maailman suurin suomalainen mielenosoitus”:

"Jos Suomessa paleltaa niin lahden toisella puolella on ”seksuaalipoliittisella pakolaisella” toinen koti. Tukholmassa vuosittain järjestettävän gay-viikon päätapahtumaan, mielenosoitukseen osallistui nimittäin suomalaisia enemmän kuin keväällä Helsingissä pidettyyn, sinänsä vaikuttavaan marssiin. – – Marssimisen riemu vaaleanpunaisine ilmapalloineen, lippuineen, vihellyspilleineen ja kaikenvärisine kankaineen lähenteli eteläeurooppalaista karnevaalitunnelmaa. Vähiten ei suinkaan näkynyt Suomen lipun perässä marssinut sankka joukko – suurin osa samana aamuna laivalta purkautuneita – jonka äänivolyymi hyvinkin vastasi Suomi-Ruotsi-maaotteluun saapuneiden metelinpitoa."

Yksi näistä suomalaisista oli Ysikutosen toimittaja, jonka kokemuksista voi lukea numerossa 4/81 julkaistusta jutusta ”Tukholman riemunpäivät”. Juttu loihtii esiin suorastaan elokuvamaisen eläviä kuvia, joihin on tallentunut sateenkaaren jokainen raita:

"Soveliaimmaksi katsoin asettua parin hiljaisen nuorukaisen taakse, joiden kylttien suomen- ja ruotsinkieliset tekstit ilmoittivat heidän olevan seksuaalipakolaisia Suomesta. Tuli mieleen ne ajat yli kymmenen vuotta sitten samassa kaupungissa, jolloin itse olin seksuaalipakolainen Suomesta. Kulkueita ei siihen aikaan järjestetty, ei ollut vapautusviikkoja. Joten taisteluni jouduin käymään täysin yksin. – – Lipuista päätellen osanottajia näytti olevan monesta maasta. Monenkirjavaa tekstiä oli. Oli kristittyä hinttiä ja ateistia, kommunistia ja porvaria. Yleensä Suomea suuremmassa maailmassa jokaiseen hinttikulkueeseen kuuluvat eräänlaiset harlekiinit, elämän sirkuksen esittäjät, jotka ovat kulkueen värikkäin näky, sillä sirkusta elämä pohjimmiltaan on, vaarallista nuoralla tanssia kehdon ja haudan, taivaan ja helvetin välillä, ainaisena pelon aiheena syöksyminen alhaalla ammottavaan rotkoon, johon moni totisesti on sortunut. – – Hinttilauluja laulettiin hinttien omasta laulukirjasta, ota [sic] jaettiin osanottajille ilmaiseksi. Punaiset ilmapallot leijuivat päitten yläpuolella, transvestiitti-harlekiinin tulipunainen tekotukka hehkui kuin myöhäiskesän ilta-aurinko. Mutta aurinko pysyi poissa. – – Suoranaisesti negatiivisia reaktioita ilmeni vähän. Pelättyjä raggareita ei näkynyt. Pari murrosikäistä poikaa yritti huudella hävyttömyyksiä. Vanhahko ja tukeva naisihminen oli ottanut virsikirjan mukaansa. Hänen sopraanonsa, joka oli mahtavampi kuin Birgit Nilssonin, voitti voimassa kaikki iskulauseet, hinttipillien vihellykset ja autontorvet nousten elokuisen suurkaupungin kosteaan ilmaan epäsointuisena kirkumisena. Pari suomalaista jätkää ihmetteli, kuinka moisia kulkueita ylipäätään on olemassa."

Myös tässä vuoden 1981 Priden puistojuhlassa esiintyi Jan Hammarlund, joka oli Wikipedian mukaan yksi Ruotsin ensimmäisistä julkihomoista ja maan homoliikkeen keulahahmoja 1970-luvulla. Kallen edellä hehkuttama patriarkaalisen koneiston murskauslaulu oli nimeltään Jag hatar patriarkatet (1976). Suomalaisnäkökulmasta kiinnostavampi on kuitenkin kappale nimeltä Ville, joka kuultiin ensimmäisen kerran Tukholman gay-radiossa kesällä 1979.

Kappaleen minäkertoja on rakastunut koulukaveriinsa Villeen, tuohon hunajalta maistuvaan ilmestykseen, jonka kanssa kertoja kuhertelee pukuhuoneessa niin, ettei jumppatunnille meinaa ehtiä. Vanhemmat eivät tajua, opettaja ei tajua, kuraattori ei tajua. Mutta puistossa kelpaa sentään makoilla kesätuulen kutitellessa, kun veri kohisee suonissa ja kuume nousee.

Men det är skönt att va’ i parken i sommarns varma vindar
när blodet brusar i alla vener och luften börjar brinna…
Jag vill tala om för hela världen att jag är kär i Ville
och han har sagt till mig att jag är världens skönaste kille
är världens skönaste kille

Eiköhän siis yhdytä lauluun ja nautita tovi vuoden 1981 puistojuhlan tunnelmista ennen kuin suomalaispoikien matka jatkuu Kööpenhaminaan.

Kommentoi bloggausta

Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat kommentoida toisten blogeja.

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy