ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Palveluoppaassa mukana
RK Teknik
Rakennustekniset kokonaisuudet lattiasta kattoon. Luomme Sateenkaaren löysin Rantein. Erittäin trendikäs rakennusalan yritys pääkaupunkiseudulla. Käy sivuillamme ja tiedät mistä ja mitä.

Blogit: Hulivilipoika: Kommentit

Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2
Kirjoitettu: 26.12.2016, 14:32:15 (Muokattu: 26.12.2016, 14:32:55)
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/12/suomalaispoikia-maailmalla-matkalla.html

Jutun ensimmäisessä osassa tutustuimme kaupungin yössä Times Squaren ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin, marssimme vapautuneiden hinttien pääkadulla, uskaltauduimme nahkatakkien baareihin ja tanssimme kirkossa urku auki.

Nyt New Yorkin -matka jatkuu 96-lehden vintage-matkajutuista poimittujen askelmerkkien mukaisesti. Tässä osassa Suomi-poika saunoo, arvostelee aikuisviihdettä, punastelee NMKY:ssä ja tuskailee turistina. Teksti perustuu seuraaviin juttuihin: ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Rukkaset riippuvatsalle

”Saunatkin ovat löytäneet tiensä Uudelle mantereelle vaikka ei kai suomalaisesta horisontista katsoen niitä oikein saunaksi tunnista, niin monipuolisesti varustettuja ne ovat”, kirjoitti Antinoos-nimimerkki Ysikutosen ”Matkalla rapakon takana” -jutussa vuonna 1976.

Mistään tuoreesta villityksestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä George Chaunceyn Gay New York -kirjan (1994) mukaan homosaunat tai -kylpylät olivat New Yorkin suosituimpia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saunat olivat myös kohtauspaikoista turvallisimpia, sillä niissä ei tarvinnut kilpailla tilasta ulkopuolisten kanssa toisin kuin kaduilla, puistoissa, salakapakoissa ja ravintoloissa. Homosaunoissa kylvettiin jo vuosisadan alusta lähtien, ja 1. maailmansotaan mennessä niiden maine tunnettiin Eurooppaa myöten. Chauncey toteaakin, että saunat ennakoivat muiden yksinomaan homoille tarkoitettujen kaupallisten palveluiden syntyä.

Homosaunoja mainostettiin ”ehdotonta turvallisuutta” kaipaaville myös Ysikutosen ensimmäisessä New York -jutussa vuonna 1969. Niissä kukoisti kuvauksen perusteella poikkeuksellisen vapaa seksuaalisuus, jolle asetti rajoja enintään kävijän rasvaprosentti:

”Rahat ja arvoesineet jätetään kassaan, asiakas ohjataan loppumattomilta tuntuviin puolipimeisiin käytäviin, joiden ovien takaa kuuluu sänkyjen natinaa, huohotusta, kiljahduksia, ratsupiiskan läiskettä kenenkään kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Kylpylän koko henkilökunta näyttää olevan mukana juonessa ja samaa väitetään poliisilaitoksesta, jonka orpokoti ilmeisesti saa kuin saakin omat kymmenyksensä saunamaksusta. Höyryhuoneessa kukoistavat kaikki inhimillisen kekseliäisyyden luomat ryhmäseksin muodot ja osa sängyllä varustettujen lepokammioiden ovista on kutsuvasti raollaan. Kylpijöitä katsellessa havaitsee, että Amerikka todella on ruumiinsa kauneudesta huolehtivien body buildereiden maa. Riippuvatsainen läskikasa, joka eksyy tähän joukkoon, saa kyllä sielulleen elinikäisen vaurion, kun nuori jumala toisensa perään antaa rukkaset sanomalla: ”Mene kotiisi, raunio!”

Tämä ”orpokodin tukisauna” saattoi olla pahamaineinen Everard Baths (38 West 28th Street). George Chauncey viittaa nimittäin sitkeisiin huhuihin, joiden mukaan sauna olisi ollut nuorisotyötä tekevän Police Athletic League -järjestön omistuksessa. Vuonna 1888 perustettu Everard – jonka nimi vääntyi paikan estottomuuden vuoksi muotoon ”Ever Hard” – muistetaan myös toukokuussa 1977 sattuneesta tuhoisasta tulipalosta, jossa kuoli yhdeksän miestä.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta (1997) saa tosin sen käsityksen, että Everhard oli melkoinen terveysriski jo kauan ennen tulipaloa: siellä oli yksinkertaisesti likaista. Erään aikalaisanekdootin mukaan sauna oli kerran siivottu kunnolla, mutta operaatio oli närkästyttänyt asiakaskunnan. Jos paikassa oli liian siistiä, kävijä alkoi helposti murehtia, uskaltaako tuolle matolle edes laueta. Ei siis aikaakaan, kun Everhard näytti jälleen omalta rähjäiseltä itseltään.

Midleriä, Manilow’ta ja mannermaista tunnelmaa

Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittaja suositteli myös ”aivan Broadwayn tuntumassa” sijainnutta vilkasta saunaa, jonka täytyi olla Ansonia-hotellin kellarissa vuosina 1968–1975 toiminut Continental Baths (230 West 74th Street). Continental Bathsiin päätyi myös Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka hehkutti näkemäänsä näin:

”– – kylpypaikka on lajissaan lyömätön. Siellä tilaa ehkä noin 1000 kävijälle ja sieltä voi vuokrata vaikkapa useaksi päiväksi huoneen. Tässä valtavassa laitoksessa on kylpytilojen lisäksi ravintoloita, snackbaareja, uima-allas, tanssia, televisiohuone, go-go-poikia jne. melkein kaikkea, mitä mielikuvitus saattaa keksiä usean kerroksen muodostamana kokonaisuutena. Hyvällä syyllä voi puhua oikeasta ”supersaunasta”, kylpyläkaupungista kaupungissa.”

Kun kävijä riisuutui arkiunivormustaan ja kietoi lanteilleen Continentalin Bathsin pyyhkeen (joita oli myynnissä myös kaupungin sateenkaarevimmassa tavaratalossa Bloomingdale’silla!), hän saattoi astella marmoriportaita alakerran loungeen kuuntelemaan uraansa aloitelleen Barry Manilow’n pianonsoittoa. Vuonna 1971 pianistin vakiosolistiksi tuli eräs Bette Midler, joka ansaitsi siten lempinimen Bathhouse Bette ja nousi Continentalin vesiputouksen pärskeistä kansainväliseen supertähteyteen.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta selviää myös, että sopraano Eleanor Steber piti Continental Bathsissa vuonna 1973 konsertin, jonka pukukoodina oli tavanomaisen black tien eli smokin sijasta black towel. Ja jos tässä ei ollut camp-henkeä riittämiin, kannattaa katsoa Continental Bathsiin sijoittuvan Saturday night at the baths -fiktioelokuvan (1975) traileri, joka on ohessa.

Vinokinopalatseja

Homosaunojen lisäksi 1970-luvun suomalaispojat saivat kuumaa kyytiä Times Squaren alueen pornoteattereissa. Ysikutosen 4/71 jutussa tarjontaa luonnehdittiin näin:

”Paljon on myös elokuvateattereita, joissa esitetään yksinomaan homo-, bi- ja heteroseksuaaleille sekä ryhmäseksin harrastajille tarkoitettuja filmejä. Näissä teattereissa käy, kumma kyllä, vain vähän väkeä, enimmäkseen hyvinpukeutuneita, vanhanpuoleisia herroja.”

Ysikutosen vuoden 1971 juttu ilmestyi samoihin aikoihin, kun niin sanottu porn chic -ilmiö alkoi nostaa päätään. Jeffrey Escoffier kertoo ilmiöstä teoksessaan Bigger than life (2009) todeten, että kovasta hetero- ja homopornosta tuli Amerikassa osa valtavirtakulttuuria 1970-luvulla. Tästä oli kiittäminen tai syyttäminen seksuaalista vallankumousta, joka raivasi monet suorasukaisiin seksikuvauksiin liittyneet kulttuuriset ja lainsäädännölliset esteet. Lisäksi porn chicin syntyyn vaikutti homopornoelokuva Boys in the sandin (1971) ja heteropornon kulttiklassikon Syväkurkun (1972) saama mediahuomio ja menestys lippuluukuilla.

Escoffierin kirjasta selviää, että Wakefield Poolen ohjaama Boys in the sand oli kuvattu Fire Islandin homolomakohteessa 4 000 dollarin budjetilla. Piskuinen sijoitus maksoi kuitenkin itsensä moninkertaisesti takaisin. Boys in the sandista tuli vuonna 1971 kaikkien aikojen ensimmäinen Variety-elokuvalehdessä arvioitu pornoelokuva ja ensimmäinen New York Timesissa mainostettu homopornoelokuva.

Kun elokuva tuli ensi-iltaan New Yorkissa, Los Angelesissa ja San Franciscossa, teatterit täyttyivät tavallisesta kansasta, julkkiksista ja kriitikoista. Boys in the sandin pääosanesittäjästä ”Casey Donovanista” (Cal Culver) tuli homopornon ensimmäinen supertähti, ja kun Syväkurkku päihitti seuraavana vuonna lippuluukuilla monet suuret Hollywood-elokuvat, porn chic oli täyttä totta.

Porn chicin noteerasi myös Antinoos-nimimerkki, joka käsitteli aihepiiriä Ysikutosen numerossa 9/76 julkaistussa jutussa ”Raw sex in Eden”. Siitä voi päätellä myös, että Suomessakin oli ennen VHS:n tuloa kosolti aikuisviihteeseen keskittyneitä kinopalatseja:

”Yhdysvalloissa näyttää olevan ”toisen luokan” elokuvateattereita yhtä tiheässä kuin täälläkin mutta niiden ohjelmisto poikkeaa huomattavasti siitä nuhruisesta ja hämärästä roskasta, jota täällä esitetään. Teatterit eivät myöskään ole missään syrjäkujilla vaan aivan parhaimmilla liikekaduilla. Niiden sisäänheittotyyli on myös merkillepantava. Teatterien ohjelmisto käsittää lähinnä juonellisia tarinoita, joko yhden kokoillan filmin tai pari kolme lyhyempää. Filmit ovat jotakin ”Deep Throat” ja sitä luokkaa, suorasukaista, iloista ja peittelemätöntä seksiä. Oman lukunsa muodostavat sitten ns. All Male-teatterit. Niitä on lähes yhtä runsaasti kuin edellä mainittujakin eivätkä ne häpeä niiden rinnalla filmiensä tai Live-esitystensä puolesta. Niin, melkein kaikkien teattereiden ohjelmaan kuuluu myös Live-Show pari kolme kertaa illassa.”

Miinusta veltosta takamuksesta

Antinoosin ”Raw sex in Eden” -juttua ryydittävät herkulliset selostukset ja arvostelut hänen San Franciscossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa näkemistään leffoista ja show’ista. Esimerkiksi Where Joey lives -niminen raina näytti Antinoosin silmissä tältä:

”Elokuvan tarina oli sijoitettu vanhaan autiotaloon. Joey kuvitteli elävänsä talossa ja järjestävänsä suuria seksiorgioihin päättyviä juhlia. Mukana näytettiin mm. hyvin vastenmielisen näköistä Fist Fucking’ia! Filmin lopussa ajeli tuuli taas kuivia lehtiä autioissa huoneissa. Toisena filminä oli sekava kertomus salakuuntelusta, puhelinmiehistä, rahamiehistä palvelijoineen ja tietenkin seksistä, pääosassa nätti nuori poika, joka tyydytti itseään vähän väliä.”

New Yorkin Times Squarella Antinoos katsasti Eros-teatterissa esitetyn ”paljon mainostetun filmin” nimeltä Raw Country (1972), joka kertoi ”toistakymmentä poikaa käsittävän joukon metkuista jossakin Kalifornian vuorimaisemassa”. Antinoosin viiden nenäliinan arvio kuului näin:

”Kaunis luonto, vesiputoukset ja varsinkin solakat, ruskettuneet nuorukaiset tekivät filmistä erinomaisen nautittavan. Tämäkään filmi ei jättänyt mitään arvailujen varaan, vaan kaikki asennot ja temput näytettiin perusteellisen tarkkaan. Eräs asia vain ihmetyttää jälkikäteen, niin kuin se on ihmetyttänyt ennenkin. Nimittäin miksi asia täytyy aina viedä loppuun omin käsin kun alku ja lähes kaikki muu on tapahtunut kaikilla muilla tavoin, vai onko villakoiran ydin siitä, että katsojan pitää nähdä todella orgasmin kaikki vaiheet?”

Raw Countryn puolivälissä nähtiin tavanmukaisesti live-esitys, jonka Antinoos arvioi lahjomattomaan tyyliinsä:

”Ensimmäisenä oli vaalea ruskettunut hoikka poika, joka riisuuduttuaan hieroi itseensä öljyä ja kiilteli sen jälkeen kuin muskelimiehet valokuvissa. Hän oli ainut kaveri, joka avoimesti masturboi lavalla saamatta silti mitään aikaan. Toisena esiintyi neekeri, joka osasi todella tanssia. Hänellä täytyi olla jonkinmoista koulutusta sillä liikkeet eivät jytämusiikista huolimatta olleet kaukanakaan baletista. Kolmantena oli vaalea, erittäin hyvännäköinen kaveri, joka tanssi myöskin hyvin. Vikana oli vain hänen veltto takamuksensa – mutta ei mitään niin hyvää ettei jotakin huonoakin. Viimeisenä esiintyi keskinkertainen neekeri, jonka tanssista [sic] tai muissakaan avuissa ei ollut sen kummemmin huomauttamista jos loistoakaan.”

Erityisen mielenkiintoinen on Antinoosin jutusta ilmenevä tieto, jonka mukaan amerikkalaisia homopornoelokuvia kulkeutui filmikeloilla toisinaan Suomeen asti ja että niitä esitettiin yksityisnäytöksissä. Yksi näistä oli juuri Boys in the sand. Antinoosia tämä historian tunnetuimpiin kuuluva homopornoelokuva ei juuri hetkauttanut, eikä raina toden totta juhli elokuvallisilla ansioillaan, vaikka se muuten kovin intensiivinen onkin:

”Jos vertaamme näitä [Yhdysvaltain-matkan aikana nähtyjä] filmejä joihin harvoihin yksityisesti täällä nähtyihin niin sanottakoon, että taso on korkeampi Amerikassa. Oman panoksensa filmeille antaa myös niiden juonellisuus sekä pituus. Lähes ainoa täällä nähty ”pitkä” filmi, Boys In The Sand, oli sekin koottu useasta eri episodista ja teknisesti ala-arvoinen – vai liekö sitten ollut allekirjoittaneen silmissä vikaa!”

Reippaita ulkoilmahinttejä

New Yorkin ylivertainen kaupallinen tarjonta lienee pääsyy siihen, miksi Ysikutosen matkajutuissa ei juuri lainkaan mainita ulkotapaamispaikkoja. Sen lisäksi kyse oli varmasti myös turvallisuudesta; 1970-luvun Manhattan oli vielä vaarallinen paikka, eikä pimeässä puistossa toikkarointi ollut turistille kovin fiksua.

Ulkotapaamispaikkoja hehkuttaa oikeastaan vain Antinoos, joka ehti tutustua matkallaan Times Squaren alueen miesprostituoituihin, metron ”teehuoneisiin” (t-room eli toilet room, vrt. Helsingin ikioma Jennyn teehuone) ja Central Parkin homoniittyyn:

”Entä sitten elämä ulkona? Niin, sitäkin on – ja sitä, jos mitä! On 42. kadun iskijöitä, maanalaisen aseman vessoja, melkein mitä, missä ja milloin vain! Järjestäytyneet hintit viihtyvät Central Parkissa, siellä on mm. eräs niitty, jossa viikonloppuisin tapaa satamäärin ulkoilemassa olevia kävelijöitä ja pyöräilijöitä, reippaita ulkoilmahinttejä. Juttujen mukaan ympäröivissä puskissa kuhisee iltaisin elämää…”

Jutut pitivät täysin paikkansa, koska Antinoosin mainitsema niitty tunnettiin historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920 luvulla lempinimellä ”the Fruited Plain”, Hinttiniitty. Alue oli reippaiden ulkoilijoiden suosiossa ainakin vielä Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan aikoihin vuonna 1997. Niityn eteläpäästä alkaa sokkeloinen metsäalue Ramble, joka on erityisen kuuman kruisailupaikan maineessa.

It's (not) fun to stay at the YMCA

Ysikutosen 1960–1970-luvun matkajutut tarjoavat myös välähdyksiä haasteista, joihin suomalaispojat välillä törmäsivät iltaseuraa – tai edes Nukkumattia – etsiessään. Arki tuli vastaan ainakin vuoden 1976 ”Matkalla rapakon takana” -jutun kirjoittajalle Antinoosille, jahka Manhattanin pilvenpiirtäjien aiheuttamat ”oudot väristykset” olivat tasaantuneet. Vastassa oli kielipulmia ja rähjäinen kaupunki, joka oli nipin napin välttynyt konkurssilta vuotta aiemmin:

”New York ei osoittautunutkaan viihtyisäksi vaan päinvastoin. Lisäksi osoittautui, että kouluenglannilla, jolla nyt sentään on tähän asti pärjätty niin idässä kuin lännessäkin, oli lähes mahdotonta ymmärtää amerikkalaisia murteita, ääntäminen oli niin erilaista.”

Majapaikaksi suositellut YMCA:n (NMKY:n) hostellit eivät nekään vakuuttaneet, vaan saivat New Yorkin pornoteattereita ja homobaareja väsymättä kolunneen Antinoosin vaivautumaan:

”Ne ovat kyllä halpoja mutta viihtyisyydessä ja siisteydessä ei ollut kyllä kehumista kummassakaan New Yorkin YMCA:ssa. William Sloane House oli muutenkin rauhaton, korvia repivä neekerirokki pauhasi läpi vuorokauden lähes joka puolella, normaalia yörauhaa ei siellä tunnettu lainkaan. – – Kerrosten pesuhuoneissa ja suihkuissa kävi myöhäisinä tunteina melkoinen säpinä. Tulipa vain joskus mieleen miten mahtavatkaan suhtautua moiseen toimintaan monet – luultavasti – hoterot [sic], vanhat avioparit ja ulkolaiset turistit, joita ihme kyllä hotellissa näytti yöpyvän runsaasti. Vai oliko allekirjoittanut koko hotellissa ainoa ahdasmielinen, joka tunsi itsensä vaivautuneeksi tuon tuostakin!”

Nykysuomalaisille YMCA on tuttu lähinnä Village Peoplen vuonna 1978 julkaistusta samannimisestä diskohitistä, joka on budjettimatkailun ylistykseksi verhotuttu orgiaoodi. Kappale oli kuitenkin vain viimeinen sinetti NMKY:n hostellien vuosikymmeniä jatkuneelle homomaineelle.

George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan, että hostellit perustettiin alun perin muualta muuttaneiden nuorten työläismiesten suojelemiseksi suurkaupungin paheilta. Niistä itsestään tuli kuitenkin 1. maailmansotaan mennessä paheen pesiä eli homomiesten sosiaalisen elämän ja seksielämän keitaita. Jopa New Yorkissa vakituisesti asuneet miehet kirjautuivat niihin sisään viikonlopuiksi voidakseen opastaa uusia tulokkaita kädestä pitäen osaksi alakulttuuria. Ei siis ihme, että homojen suussa YMCA vääntyi Chaunceyn mukaan usein muotoon Why I’m So Gay ja että hostelleja oli mainostettu jo Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittajalle ”poikabordelleina”.

It's fun to stay at the YMCA
they have everything for you men to enjoy
you can hang out with all the boys – –

Vapautuksen ilosanomaa

Vaikka 1970-luvun New York oli rähjäinen ja kieliongelmat, univaje sekä käsittämätön julkinen liikenne vaivasivat, suomalaispoika Antinoosin rapakontakainen matka osoittautui lopulta ”loistavaksi elämykseksi”.

Näin 40 vuotta myöhemmin Antinoosin matkakertomus ja muut Ysikutosessa julkaistut New York -jutut ovat aikalaistodisteita siitä, miten rauhanomaiset homomielenosoitukset vaihtuivat villeihin vapautusmarsseihin. Jutut kertovat myös siitä, miten homojen voimaantuminen alkoi näkyä machotyylin ihailuna, miten homoudesta alkoi tulla populaarikulttuurin valtavirtaa ja miten tätä kaikkea tahditti uusi ja jännittävä diskomusiikki, jolle antauduttiin ikiomissa baareissa eikä missään nuhjuisissa mafian salakapakoissa.

Tätä kaikkea äimistelivät hyvin toisenlaisesta todellisuudesta saapuneet suomalaispojat, joiden kirjoittamat matkajutut levittivät aikanaan vapautuksen ilosanomaa aavan meren tällä puolen.

Kommentoi bloggausta

Vain rekisteröityneet käyttäjät voivat kommentoida toisten blogeja.

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy