• Hulivilipoika

”Enkä suostu häpeemään”: Kikka homomiehen tuntojen tulkkina

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2015/08/enka-suostu-hapeemaan-kikka-homomiehen.html (videot täällä)

Muistan vuoden 2005 itsenäisyyspäivästä sen, että laulaja Kikka oli juuri kuollut.

Kolme vuotta aikaisemmin olin bailannut ystävieni kanssa Kikan tahtiin Kaisaniemen puiston Pride-juhlassa. Se oli hyvin mieleenpainuva keikka jo siksi, että Kikan kaikki kaksimielisyydet tulkattiin näyttävin elkein viittomakielelle. ”Kiihkeät tuulet”, ”Käyrä nousemaan”, ”Sukkula Venukseen” – ja sama gesturaalis-visuaalisesti.

Muistan myös elävästi, miten ”lämppärinä” toiminut Jorma Uotinen sai täystyrmäyksen kesken yltiödramaattisen chansonin. Eräälle transvestiitille tuli mitta täyteen, hän könysi nurmelta pystyyn ja huusi kuin keltaiseen leninkiin verhoutunut tuomiopäivän pasuuna: ”Pois! Pois! Kikka lavalle!”

Keikan jälkeen Kikka signeerasi pyynnöstäni lippiksen, jonka hän oli jo kertaalleen signeerannut tasan 10 vuotta aikaisemmin kotipuolessa pimeimmällä Pohjanmaalla. Jos olisin katolinen, lippikseni olisi nyt reliikki, jota pitäisi varjella restauroivilta nunnilta.

Löysin Kikan ala-asteen luokkaretkellä vuonna 1990. Jollakulla oli mukanaan kopsattu Kikan kasetti, jota pakotimme bussikuskin soittamaan kerta toisensa jälkeen matkalla Ähtärin eläinpuistoon ja takaisin. Paras biisi oli ”Anna rakas raju hetki”, koska siinä laulettiin ”maistelin paukustain, kustain, kustain”.

Sinä syksynä aloitin yläasteen, mikä oli helvettiä. Kestin sen muun muassa siksi, että löysin Osuuskaupasta Kikan kasetin yhdeksällä markalla – sen esikoisen, jossa maisteltiin kustain. Kikasta tuli porttihuumeeni Suomi-iskelmään, jota en ollut kuunnellut sitten varhaislapsuuden tangoinnostuksen. Ensin oli tango, ja sitten oli tangat. Kikalla nimittäin, sen esikoiskasetin takakannessa.

Rakastin sitä kasettia. Se oli paljon nimellisarvoaan suurempi, aivan kuin Kikka itse. Kikan salaisuus oli nimittäin hänen näennäisessä halpuudessaan. Oikeasti Kikassa oli niin monta puolta, että hän oli – ystäväni sanontaa lainatakseni – käytännössä pallo.

Monet homot tiedostavat jo hyvin nuorena, että on olemassa jokin aitona ja oikeana pidetty malli, johon he eivät sovi. Kun oma aito tapa olla tuomitaan epäaidoksi, myös se aitona pidetty malli menettää täysin uskottavuutensa. Syntyy tietoisuus maailmasta, joka on pohjimmiltaan tekemällä tehty ja naurettava. Syntyy ylikorostunut kyky bongata kaikki hieman vinksallaan oleva ja normista poikkeava ja nauttia siitä, koska se uhmaa aitousvaatimusta. Syntyy kyky löytää mitä pinnallisimmista asioista suuria syvyyksiä, koska on tottunut siihen, että pinta on pintaa vain niille, joiden ei koskaan ole tarvinnut sukeltaa henkensä edestä. Syntyy nauru, koska maailma on epäaidoksi tuomitun yksilön silmissä läpeensä kaksimielinen, ihan kuin Kikan sanoituksetkin.

Kikka oli homokulttuuriin usein yhdistettävän camp-käsitteen henkilöitymä: kriitikoiden mielestä mauton, kummallinen, yliampuva ja räikeä – sanalla sanoen epäaito ja myös vääränlainen nainen, popin prostituoitu. Olemalla tahallisen yliampuva Kikka tuli kuitenkin sanoneeksi suuremman totuuden siitä, miten epäaito koko aitousvaatimus on niiden silmissä, jotka eivät vaatimusta täytä. Olemalla halpa Kikka teki itsestään monille hyvin kallisarvoisen.

Oman vääränlaisuutensa kipeästi tiedostaneen yläastepojan silmissä Kikka oli suuri kapinallinen, sielunsisko. ”Minua kiusataan koulussa”, uskouduin Kikalle ihailijakirjeessä. Sain paluupostissa kopiokoneella myllytetyn vakiokirjeen, jossa Kikka vastaili ”kysymyksiisi”, joita en ollut edes esittänyt. Jopa Kikan kirje väisteli aitouden vaatimusta. Olin myyty. Liityin tietysti viivana uuteen Kikka Fan Clubiin.

Taistelutoveruutemme kesti vuosia, ja rintamamuistot ovat rakkaita. Kikka oli ensimmäinen artisti, jota menin katsomaan yksin keikalle. Olin varma, että saisin turpaan. Sainkin audienssin takahuoneessa ja nimmarin siihen lippikseen. Meistä on kuvakin, jossa Kikka on kuin maitolavan Marilyn ja minulla on rillit huurussa kuin missin kanssa vahingossa treffeille päässeellä juntilla.

Sitten minä tulin kaapista ja aloin elää seksuaalisuuttani muutenkin kuin vain Kikan laulujen kautta. Parhaiden naisystävieni mielestä Kikka oli hirvittävän nolo, ja minuakin alkoi nolottaa. Kikka jäi taakse kuin pitkospuut, joita pitkin olin astellut pois puutteesta.

Löysimme toisemme uudelleen vasta, kun aloin seurustella 1990-luvun lopussa. Mieheni fanitti Kikkaa lupia kyselemättä, ja omista vanhoista vapautuslauluistani tuli nyt yhteisiä laulujamme, yhteisömme lauluja.

Kikka tiesi, miten homoja hellitään. Esiintyessään DTM:ssä joskus 2000-luvun alkupuolella hän avasi keikkansa ”Tartu tiukasti hanuriin” -hitillä (1993) ja tiedusteli miesvoittoiselta yleisöltä: ”Onko täällä yhtään hanuristeja?”

Olihan meitä, ja samastumalla Kikan kappaleiden naiskertojaan pääsimme mielessämme kieriskelemään kaiken maailman mahtimestarien, gladiaattorien ja tee se itse -miesten kanssa. Fantasiamme oli joka tapauksessa yhteinen, kuten ”Zoomaile mua” -biisissä (1992): ”Sä laitat taustan meille valkean / sun järjestelmääsi mä halkean.”


”Enkä suostu häpeemään / kun oikeeks tajuun tään”, Kikka lauloi kakkossinglellään, mikä tuo mieleen homovapautusliikkeen iskulauseet. Häpeämättömyys oli tietysti vale, koska kyllähän Kirsi Sirén myös häpesi taiteilijapersoonansa Kikan seksuaalisuutta ja koki siitä ainaista ristiriitaa. Ei ehkä niinkään aluksi, mutta myöhemmin kyllä. Välillä korsetti peittyi jakkupukuun.

Kenties Kikka-hahmon koettu epäaitous puhutteli homoja myös siksi, että me näimme Kikan takaa aina myös sen Kirsin, johon sattui. Kirsi oli kaapissa nimeltä Kikka, ja kaapeista me homot tiesimme aivan kaiken. Kikka edusti meille rajoja uhmaavaa seksuaalisuutta ja siihen kiinteästi liittyvää häpeän kokemusta, joka hiertää monen sielua niin kuin Lauri Viidan runossa hiekanjyvä helmisimppua, kunnes siitä syntyy korvakoru. Ehkä drag queenille.

Kaikkia tuska ei jalosta. Kikka kuoli vain 41-vuotiaana 3. joulukuuta 2005.

Suomi-neito menetti sodassa käsivartensa, mutta Kikan myötä homo-Suomi-neito menetti äänensä. Se ei ollut kokemuksen tumma ääni niin kuin Paulalla eikä sinivalkoinen kuten Katrilla. Se oli vaaleanpunainen – kuin hattara tai se natsien kolmio.

2 kommenttia

oscari

11.8.2015 14:23

Voiko hienompaa ja kauniimpaa muistokirjoitusta kirjoittaa! Kaunis kiitos hienosta kymmenvuotismuistosta.

Hulivilipoika

14.8.2015 11:15

Suurkiitokset sinulle tästä mieltä lämmittävästä palautteesta!