ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Palveluoppaassa mukana
Alfa-Maalaus
Olemme pääkaupunkiseudulla toimiva pieni maalausalan yritys. Meillä on yli 10 vuoden kokemus korjausrakennusmaalauksesta. Asiakkaitamme ovat kotitaloudet, yritykset ja taloyhtiöt, joille tarjoamme maalauspalveluitamme monipuolisesti.

Blogit: Uusimmat bloggaukset

Rekisteröityneet käyttäjät voivat avata oman blogin. Blogin hallinta tapahtuu netin kautta. Bloggauksia voi lisätä, muokata ja poistaa. Tekstin lisäksi mukaan voi liittää myös kuvan. Bloggauksen lisääminen on mahdollista myös tekstiviestin (SMS) kautta. Multimediaviestin (MMS) kautta on mahdollista lisätä tekstiä, kuvaa, ääntä ja videotiedostoja. Katso blogipalvelun ohjeet.

Blogien sisällöstä vastaavat bloggaajat itse, ranneliike.net ainoastaan tarjoaa työkalun sitä varten. Kaikkeen blogiin lisättyyn materiaaliin pitää olla käyttöoikeus (eli materiaalin pitää olla omaa tuotosta, tai sitten sen julkaisuun pitää olla tekijän suostumus. Lisäksi esimerkiksi laittomasti salaa otettuja kuvia ei saa julkaista). Pornoksi luokiteltavan materiaalin lisääminen on kielletty kaikissa muodoissaan.

Hulivilipoika : ”Paina vaan niin kuin kuokalla Jussikin aikoinaan” – Tom of Finlandin perussuomalaiset miehet
Kirjoitettu: 18.02.2017, 13:54:33
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/02/paina-vaan-niin-kuin-kuokalla-jussikin.html (kuvat ja trailerit täällä)

Miksi ihmeessä Tom of Finlandia on viime vuosina rummutettu ja ryöstöviljelty niin paljon? Mistä johtuu, että aikanaan vaivihkaa kädestä käteen kulkenut alakulttuuriporno leviää nyt kassan kautta ympäri maata essuina, julisteina, kalentereina, lautasliinoina, paitoina, patalappuina, petivaatteina, postimerkkeinä, pyyhkeinä, sammutuspeitteinä ja sateenvarjoina?

Tähän pureudun seuraavaksi tarkastelemalla Tomin miehiä suomalaisen miehen perikuvina. Samalla arvioin uutta Tom of Finland -elokuvaa ja -musikaalia.

Touko ja Tove

Kolme vuotta sitten alkanut Tom of Finland -invaasio on yltynyt sellaisiin mittoihin, että homoikoni Touko Laaksosen isokärsäiset satuhahmot kilpailevat jo elintilasta lesboikoni Tove Janssonin isokuonoisten satuhahmojen kanssa. Janssonin muumien vetovoimaa tosin on vielä helppo ymmärtää, sillä fanitus on siirtynyt kuin luonnostaan vanhemmilta lapsille ja sukupolvelta toiselle Janssonin tuotannon ehtymättömän viehätyksen sekä yhtä ehtymättömän tuotteistuksen ansiosta.

Touko Laaksosen nahkamiesten vetovoima on sekin kestänyt vuosikymmeniä, mutta perintö on levinnyt lähinnä ”isukeilta” pojille ja lopulta myös taidemuseoihin, joissa homma on sentään vielä jotenkin pysynyt turvallisissa kehyksissä neljän seinän sisällä. Vaan ei enää. Nyt Tomin miesten kanssa maataan, niiden etumukseen pyyhitään suita ja niitä nautitaan päiväkahvilla kiitos Robert Pauligin Tom of Finland -kahvin (”dominated by Mexican flavors and nuanced with an intriguing nutty tone”). Tuliko maidolla vai ilman?

”Miksi Tom of Finland on Suomi 100 -vuotena juhlittu koko kansan sankari”, kysytään myös Ylen Kioski-ohjelman nokkelassa videossa. Siinä kysymykseen vastataan tarkastelemalla aihetta kysyntänäkökulmasta, eli Touko Laaksosen taiteen tärkeimpien kohdeyleisöjen kautta (homot ja koko HLBTIQ-yhteisö, heteronaiset, saliselfiemiehet sekä viidentenä kaikki ihmisoikeuksien puolustajat).

Itseäni kiinnostaa kuitenkin kysynnän sijasta enemmän tarjontanäkökulma – se, miksi Tom of Finlandia niin aktiivisesti vyörytetään juuri nyt?

Persuilusta perseilyyn

Touko Laaksosen piirtämien mieshahmojen julkinen esiinmarssi on ollut alusta, eli Postin vuonna 2014 lanseeraamista Tom of Finland -merkeistä, lähtien kaupallisten toimijoiden vastuulla. Postin perään tuli Finlayson, ja sen perään taas on tullut suuri joukko muruja noppivia hännystelijöitä. Näin on käynyt osittain siksi, että homous on trendikästä. Kaupalliset toimijat elävät trendeistä ja haluavat varsinkin tässä tapauksessa brändätä itseään moderneina ja avarakatseisina toimijoina.

Osa sateenkaariväestä pitänee tätä samanlaisena (s)eksploitaationa kuin mistä saamenpukua hyödyntäviä taiteilijoita on syytetty. Itse en ajattele näin, koska Tomin tuotteistamiseen on alusta asti liittynyt vahva ihmisoikeusnäkökulma ja ilmeisen määrätietoinen pyrkimys tuulettaa Suomen asenneilmastoa ja kirkastaa siinä samassa maabrändiä.

Kaiken ankean persuilun vastapainoksi on toisin sanoen alettu perseillä, ja tämän antijytkyn vetojuhdaksi on valjastettu maailman tunnetuimman suomalaistaiteilijan tuotanto, jota ei kotimaassa ole tässä mittakaavassa aiemmin tunnettu, saati juhlittu. Kaupallisuuden, ihmisoikeustyön ja maabrändäyksen liitto huipentuu Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvassa, jonka yhteistyökumppanina on Amnesty International ja joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien virallista ohjelmaa.

Suurikuokkaisia Jusseja

Suomen sadasta itsenäisestä vuodesta yli puolet elettiin siten, että homoseksuaaliset teot olivat laissa kiellettyjä. Vielä sitkeämmin ovat kuitenkin eläneet käsitykset siitä, millainen käytös suomalaiselle miehelle on sallittua seksuaalisuudesta riippumatta. Lopputuloksena on ollut se, että suomalainen mies on totuttu näkemään ahdasmielisenä jurottajana, jonka pitäisi ottaa oppia vaikka niistä iloisista ja puheliaista (joskin umpihomoista) ruotsalaisista, mutta ”pitää” silti itsensä miehenä.

Touko Laaksosen mieskuvat ovat tähän maailmanaikaan kaupallisesti ja ideologisesti käyttökelpoisia, koska ne päivittävät suomalaisen miehen kuvaa juuri toivottuun suuntaan: kohti avarakatseisuutta ja iloisuutta. Laaksosen fantasiahahmojen kansallinen syleily on myös melko vaaratonta, koska ne paitsi uudistavat sisunmakuista Suomi-kuvaa myös uusintavat eli ylläpitävät sitä.

Tomin miehet ovat yhtä kovia kuin mielikuvamme loputtoman sitkeästä suomalaisesta miehestä, joka otti kerran mittaa mahdottomasta vastustajasta ja kesti sen, vaikka takkiin tuli. Ihan niin kuin Tompan miehet, jotka antavat mahdottoman suuren valloittajan tunkeutua alueilleen ja kestävät sen aina hymyssä suin. He kestävät sen, koska suomalainen mies kestää ja kärsii kaiken – riippumatta siitä, kuinka suuri kuokka Jussilla sattuu olemaan. Seuraava!

Vai luuletteko, että Tom of Finland olisi nyt joka kahvi- ja lakanapaketissa, jos hän olisi piirtänyt hinteliä neitihomoja, jotka käyttivät mokkakenkiä ja turkooseja samettihuopahattuja? Noita ”sipsuttelevia kikattajia”, joita Touko Laaksonen ei itse voinut sietää, koska hänen aikanaan moiset olivat vallitseva homomiehen malli. Laaksonenkin ajatteli aikansa, että hänen pitäisi olla tuollainen, kunnes hän löysi Tähtitorninmäeltä tarpeessa olevia tosimiehiä. Juuri niitä, joista myös hänen tuotantonsa tunnetaan. [Ks. myös jutut ”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin.]

Vaarallista kokea

Ylätasolla Touko Laaksosen tuotanto viestii ilman muuta Tom of Finland -elokuvan tavoin ”vapaudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta” sekä oikeudesta olla sellainen kuin on. Samalla se kuitenkin viestii siitä, että kaikki – ihan mikä tahansa – käy, kunhan mies ei ole ”sipsutteleva kikattaja”.

Minusta juuri tämä on avain siihen, miksi kaupallinen ja sittemmin myös virallinen Suomi on niin avosylin ottanut Tom of Finlandin vastaan. Tomin kuvat ovat seksuaalisesta vallankumouksellisuudestaan huolimatta samalla vanhoillisia ja siten myös helpommin myytäviä ja sulatettavia. Tomin mies on aina mies eikä mikään marjanpoimija.

Dome Karukosken elokuvassa tämä vallankumouksellisuuden ja vanhoillisuuden vuorottelu näkyy siten, että pornoa kyllä kuvataan, mutta miestenvälinen tunteilu ja hempeily on pidetty tiukasti aisoissa. Osittain tämä selittyy ajankuvalla, mutta mikään ei mielestäni selitä sitä, miksi Toukon ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Velin suhteen kuvauksesta jää tyystin uupumaan paljas ja pidäkkeetön intohimo. Nyt vallitsevaksi mielikuvaksi jää väkivaltaiseen ratsiaan päättyvä hätäinen peppupano puuta vasten. Mikä esti kuvaamasta hellää rakastelua neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa, jonne yhteiskunnan kontrollikoneisto ei ainakaan Tomin ja Velin tapauksessa ulottunut?

Tätä omituista pidättyvyyttä selittää mielestäni vain se, että pidäkkeettömän rakkauden kuvaamisessa tuli henkinen ja kaupallinen raja vastaan – sama raja, jota Tom of Finlandin pidäkkeettömissä pornokuvissa ei koskaan ylitetä. Se raja, jota ”tosimiehen” ei pitäisi ylittää, koska vaarana on henkinen luisuminen ”sipsutteluun ja kikatteluun”.

Ehkä yhä vain on niin, että vallankumouksellisinta ei suinkaan ole näyttää toista miestä paljaalta panevaa piirroshahmoa, vaan toista miestä paljaasti rakastava ja rakasteleva ja siten henkisesti aseettomaksi riisuttu mies. Tai toisen miehen menetystä sureva mies. Nythän elokuvassa ei käsitellä mitenkään surua, jota Touko Laaksonen varmasti koki Velin kuoltua.

Sen ymmärrän, että Touko oli sotakuolemien traumatisoima ja että hän ei halunnut puhua tunteistaan siskolleen Kaijalle. Mutta mikä esti kuvaamasta hänen yksityistä suruaan, joka väistämättä seuraa lähes 30 vuotta kestäneen suhteen päättymisestä? Oliko sekin liian paljasta? Koska suru ei voi päättyä ratsiaan ja yhteiskunnan väliintuloon, se on tavallaan yhtä vaarallista kuin ratsiaton rakastelu.

Elokuva ja musikaali

Vaikka kritisoin Dome Karukosken elokuvaa, en pidä sitä huonona. Se jätti toivomisen varaa, mutta myös täytti toiveita. Erityisen hienosti oli kuvattu se, miten Touko Laaksosen taide syntyi sodan tuhosta ja kuolemasta. Kaatuneiden sotilaiden rivistöistä nousi Tomin tuotannon kulttihahmo Kake, joka oli takuuvarmasti kuolematon ja jolla oli aika pirun komea tykki. Sydäntä sykähdyttivät myös kangaskaupassa vietetyt ”häät”. Lopuksi Toukon ja Velin yhteisen kodin uudet keltaiset ikkunaverhot olivat auki maailmaan, jossa Touko Laaksosen tuotanto ruokki ja heijasteli 1970-luvun emansipoituneiden homojen vaalimaa macho-kulttia. Tämä voimaantuminen välittyi elokuvasta hyvin.

Haluan vilpittömästi, että elokuva menestyy, koska tiedän Dome Karukosken olleen mahdottoman tehtävän edessä. Elokuvan tekeminen Tom of Finlandista on kuin Raamatun filmatisointi – tosiuskovaisia on mahdoton miellyttää. Tämän sai tuta myös Roland Emmerich, jonka nostattava ja historiallisesti tarkka Stonewall-elokuva (2015) sai jo pelkän trailerin perusteella täystyrmäyksen, koska sitä pidettiin huterin perustein transfobisena.

Karukosken tapauksessa olisi helppo haksahtaa ajattelemaan, että heteromies ei tajuu. Taiteilijan työnä on kuitenkin muiden nahkoihin meneminen ja itselle usein vieraan todellisuuden kuvaaminen. Siinä voi onnistua tai epäonnistua, mutta tuskin kukaan vaatisi, että natsielokuvan ohjaajan pitäisi itsekin olla natsi. Sitä paitsi Roland Emmerich tuntui saavan turpaan lähinnä siksi, että hän on valkoinen homomies eikä musta transihminen.

Sateenkaarikansa on niin monimuotoinen, että sen vaatimuksia ei kukaan voi täyttää, eikä Karukoski ole taiteilijana myöskään velvollinen niitä täyttämään. Vaikka hän on tehnyt elokuvan meistä, hänellä ei ole ollut velvollisuutta tehdä sitä meille. Tom of Finland -elokuvan kohderyhmänä ovatkin tuotantoyhtiön mukaan heteronaiset, ja ainakin kohderyhmään kuuluvaan ystävääni se upposi erittäin hyvin.

Homoyleisöä palvelee paremmin Turun kaupunginteatterin törkeän hauska Tom of Finland -musikaali. Siinäkin Toukon ja Velin rakkaussuhteen kuvaus jää kumisemaan tyhjyyttään, mutta kokonaisuutena musikaali onnistuu elokuvaa monisyisemmin kuvaamaan homokieltolain aikaista suomalaista yhteiskuntaa.

Elokuva sortuu alleviivaamiseen ja mustavalkoisuuteen luomalla mielikuvaa siitä, että jokainen yritys olla homo päätyi joko väkivaltaiseen ratsiaan, vankilaan tai mielisairaalaan. Moni joutuikin maksamaan rakkaudestaan kestämättömän inhimillisen hinnan, ja jokainen homo eli kieltolain aikana varmasti tietynlaisessa pelossa ja vaarassa. Ylikorostamalla tätä elokuva kuitenkin sivuuttaa sen voiman, joka alakulttuurin suhdeverkostoissa ja salatuissa rakkaussuhteissa kaikesta huolimatta piili. Se voima ei suinkaan rajoittunut vain kädestä käteen levinneisiin Touko Laaksosen pornopiirroksiin, kuten elokuva viestii.

Musikaali onnistuu tämän ajan kuvaamisessa paremmin, koska se ei alleviivaa, vaan pikemmin karnevalisoi ja hämärtää rajoja. Esimerkkinä tästä on musikaalin homofobinen kyttä, joka itse kamppailee samasukupuolisen halun kanssa. Tai mummo, joka Tomin miehiä katsellessaan alkaa muistella, miten vaarilla oli yhtä komea sauva. Elettiin sitä ennenkin.

Suurmiehiä ja sipsuttelijoita

Olen suomalaisena homomiehenä äärettömän ylpeä siitä, että Tomppa on meidän. Touko Laaksosella taas oli taiteilijana täysi oikeus piirtää mieleisiään miehiä ja edistää haluamaansa mieskuvaa, eikä hän ole vastuussa siitä, mihin tarkoituksiin hänen tuotantoaan milloinkin käytetään.

Viime vuosien Tom of Finland -rummutuksesta ajattelen, että oli jo aika, että maabrändiimme penetroitui Mannerheimin rinnalle joukko muita kaikin puolin kovia suurmiehiä, jotka hekin nauttivat ratsastamisesta. Neitihomona toivon silti, että suomalaisen miehen kuvaan mahtuisi jatkossa myös yhä enemmän niitä, jotka uskaltavat tarvittaessa sipsutella rajojen yli pelkäämättä siitä mahdollisesti aiheutuvaa tuomiota ja häpeää.

Sillä häpeää ne Tompankin miehet uhmasivat lihaksikkailla vartaloillaan ja ylivertaisella miehisyydellään. Homouden häpeää ja naisellisuuden häpeää. Heidän edustamansa miehisyys oli kovan työn ja jatkuvien ponnistelujen takana.

Josko joku tulevaisuuden Touko Laaksonen piirtäisi kuvia isäkroppaisista miehistä, jotka eivät kuolemakseen pelkää sipsuttelua ja kikattelua ja yritä niin väkisin pitää itseään miehinä. Miehiä, jotka eivät pelkää kokea – rakastaa tai surra. Ne ne vasta olisivat vallankumouksellisia kuvia, mutta patalappuja ja petivaatteita niistä on turha odottaa.

Kommentit (4)

Torontosta : Likainen tunkkainen baari
Kirjoitettu: 12.02.2017, 14:54:23
Tama baari mihin menin vain pissalle. Taytyi ostaa olut muuten en saanut siella kayda. Sama baari missa neggerpoika oli ammuttu,muutama viikko sitten. Eivat olleet pesseet verijalkia seinasta vielakaan. Siella myyvat huumeita vapaasti Baarin omistaja ostaa varastettuja alcoholi pulloja varkailta halvalla. Saavat vahan rahaa huumeisiin. Saat ostaa siella mita vain lihaa,juustoja jne tuoreesti varastettuja.
Washroom only for paying customers.
Lue lisää

Hulivilipoika : Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Kirjoitettu: 28.01.2017, 15:35:17
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/01/teikalaisten-turku-varsinaissuomalaista.html (lisää kuvia täällä)

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan:

”[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!”

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo:

”Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.”

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään:

”– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.”

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”:

”Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti.”

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana.

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

”Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.”

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle:

”– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –”

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo:

”Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään.”

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee:

”Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan.”

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin:

”S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v.”

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Lue lisää

Tuulihaukkatar : Gambriinista
Kirjoitettu: 28.01.2017, 10:45:02
Historian havinaa...

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/02/homohistoriallinen-helsinki-12-kimpsut.html
Lue lisää

Kauneuspilkku : 2017
Kirjoitettu: 13.01.2017, 17:58:24
Olen viimeksi blogannut yli kaksi vuotta sitten, jotenkin tämä harrastus on hiipunut. Tässä välissä on tapahtunut tietysti kaikenlaista ja toisaalta elämä nyt ei kuitenkaan ole kovin erilaista kuin silloin. Koira tuhisee vieressä sohvalla, voisin tietysti sanoa takkatulen räiskyvän ja kynttilän liekin luovan kajoa näppäimistölle, mutta ihan sähkövalon kajossa tässä napsuttelen. Uutta uraa olen pohtinut ja opiskellutkin, tosin juuri nyt omatkin työt maittavat. Viime kesänä olin harjoittelemassa tätä uutta uraani varten ja olin kovin innostunut, syksyllä sitten urauduin takaisin vanhaan muottiin ja opinnotkin jäivät tauolle. On tietysti hyvä, että on suunnitelmia ja haaveita, ne ainakin kannattelevat silloin kun onni ei tunnu löytyvän arjesta. Yleisesti kuitenkin arki on ihan onnellista, vaikken näitä arkimaitoja,-jogurtteja ja -juustoja oikein tajuakaan. Tai siis nimenomaan maito, jogurtti ja juusto ovat mitä arkisimpia ruokia, turha sitä on korostaa. Juhlamaito? Kohta on mahdollista juhlia avioliittoa, kenelle se sitten onkin ajankohtaista. Kaikki voivat sinänsä juhlistaa sitä, että se on ylipäänsä mahdollista kaikille. Mietitään vielä, että miten sitä oman parisuhdestatuksen muuttumista juhlisi, hääjuhlat kun tuli pidettyä jo silloin kuin rekisteröitiin aprisuhde, joten se tuntuisi nyt todella oudolta. Mikäänhän ei meillä käytännössä muutu – sukunimenvaihtoleikkejä en ymmärrä hetsuikallakaan, eikä adoptio näillä vuosirenkailla ole mahdollista, mutta silti anonyymi ilmoitus – onko se lopulta siinä? No katsotaan, eihän meidän tarvitse mitenkään 1.3. omaa tilannettamme päivittää, voihan sen tehdä vaikka kauniina kesäisenä päivänä. Kuulemma saa vapaapäivän, vaikka luulin käyttäneeni sen rekisteröitymiseen, joten eiköhän se kannata sitten juhlistaa.
Lue lisää

Torontosta : Kummallinen hyokkays
Kirjoitettu: 12.01.2017, 16:29:02
Mies pukeutuneena Angry Bird hyokkasi ohikulkijan kimpuun kadulla yksi yo. Mies loukkaantui.
Lue lisää

Havainnoija : Vuosi 2017 jaa. alkoi - 11 kuvaa
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:10:51 (Muokattu: 03.01.2017, 04:04:19)
Alkusanat
Hyvää ja turvallista uutta vuotta sekä iloista mieltä kaikille.
------
Vuosi 2016
sujui omalta kohdaltani melko hyvin. Ikäviin asioihin kuului tietenkin hyvän ystäväni muutto ulkomaille, josta kerroinkin viime vuoden alkupuolella. Elämäni on hieman hiljentynyt, joskin me muut siitä neljän naapuriporukasta pidämme edelleen yhteyttä ja parannamme maailmaa sopivin väliajoin. Yhteydenpito on helppoa, koska asumme samassa talossa.

Olen toistaiseksi pysynyt terveenä, millä tarkoitan, että minun ei tarvitse käyttää mitään lääkkeitä ja näköni (ulkonäkö on eri juttu) on säilynyt sen verran hyvänä, etten vielä tarvitse silmälaseja. Alkusyksystä tosin iski nuhakuume, josta tavallaan parannuin, mutta sitten iski jälkitauti, joka olikin sen verran vakava, että jouduin käyttämään pari viikkoa kahta lääkettä, käymään yleislääkärin lisäksi kaksi kertaa erikoislääkärillä, joka sitten lopputarkastuksessa totesi, että olin parantunut, mistä olin hyvin iloinen.

Ulkoilun lisäksi olen viime aikoina innostunut lukemaan enemmän, enkä ole siksi blogejakaan saanut aikaiseksi, joskin tarkoitukseni on kirjoittaa enemmän tai ainakin esitellä ottamiani kuvia, sillä niitä on näyttämättä vuoden 2015 heinäkuusta lähtien.

Vuosi 2017
sujunee omalta kohdaltani ilman suurempia yllätyksiä, ellen sitten voita superjättipottia, jolloin melko varmasti hankkisin hieman isomman asunnon ja kävisin katsomassa maailmaa kotimaan ulkopuolella. Euroopan ja maailman tilanteesta olen hyvin huolestunut. Euroopassa on meneillään äärinationalististen populistipuolueiden esiinmarssi, joiden agendaan kuuluu yleensä myös homovihamielinen ääriuskovaisuus. Jopa Euroopan unionin jäsenmaissa demokratia, oikeusvaltio sekä ihmis- ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina. Vuoden varrella selviää, mihin suuntaan ollaan menossa.
______

Linkkejä

Maamme tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan 1.3.2017
Tästä voitte valita lähimmän tai sopivimman maistraatin:
http://maistraatti.fi/fi/maistraatit/
Tietoa vihkimisestä:
http://maistraatti.fi/fi/Palvelut/vihkiminen_ja_parisuhteen_rekisterointi/
------
Katsaus vuoteen 2016 sateenkaarinäkökulmasta:
http://ranneliike.net/teema/katsaus-vuoteen-2016-sateenkaarinakokulmasta?aid=12701
------
Muuta

Populistinen maailmanjärjestys?
http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005024248.html
------
Saksan liittokansleri Angela Merkelin uudenvuodenpuhe, uutinen suomeksi
http://yle.fi/uutiset/3-9381774
Merkelin puhe saksaksi
http://www.dw.com/de/merkel-wir-sind-st%C3%A4rker-als-der-terrorismus/a-36958235
------
Myönteistä
Tiedebarometri 2016: huuhaan kannatus vähenee
http://www.tiede.fi/artikkeli/artikkelit/suomi-vannoo-tieteen-nimiin
------
Eläimellistä
Pihabongaus 28.-29.1.2017
http://birdlife.fi/lintuharrastus/pihabongaus.shtml
Gårdsplanskrysset
http://birdlife.fi/lintuharrastus/pihabongaus-sve.shtml
------
Maamme ensimmäinen tunnelivauva syntyi uudenvuodenyönä
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/se-syntyy-nyt-poikavauva-syntyi-uudenvuodenyona-tampereen-rantatunnelissa-mummu-toimi-katilona-24176438/
Jos javascript ei ole päällä, tässä toinen uutinen
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005029080.html
------
Ilotulitus Oulun keskustassa
http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/juhlavuoden-ilotulitus-kerasi-oulun-torin-tayteen-juhlijoita/9972/

Jakobstad firade med magnifikt fyrverkeri
http://online.osterbottenstidning.fi/Artikel/Visa/127578
______

Vuoden lyhimpinä päivinä ei ollut tälläkään kertaa lunta. Monena päivänä oli melko harmaata, mutta välillä oli myös hetkellistä auringonpaistetta.

Lue lisää

Havainnoija : Vuodenvaihteen kuvia
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:06:24 (Muokattu: 03.01.2017, 03:48:32)
Öisiä värejä.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:05:13
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:03:51
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:02:10 (Muokattu: 03.01.2017, 03:47:21)
Mustarastas (Turdus merula, ruotsiksi koltrast, viroksi musträstas) on levinnyt talvien leudontumisen myötä Etelä-Lappiin saakka ja yhä suurempi osa rastaista talvehtii Suomessa.
Mustarastas on luokiteltu elinvoimaiseksi; Uudenmaan maakuntalintu.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:59:57 (Muokattu: 03.01.2017, 03:44:47)
Fasaaninaaras

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:58:21
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:53:36 (Muokattu: 03.01.2017, 03:44:09)
Uudenvuodenaattona oli loistava ulkoilusää.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:52:27
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:51:18
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:49:40 (Muokattu: 03.01.2017, 03:42:53)
Uudenvuodenpäivänä säätila muuttui ja nyt tuntuu siltä, että talvi tulee toden teolla.

Lue lisää

Torontosta : Druncken pilot
Kirjoitettu: 02.01.2017, 01:07:11
Miroslav Gronych 37 olisi lentanyt Sunwing lentokonetta , han oli sammunut ohjaamoon ennen lentoa. Hanella oli alcoholia 3 kertaa enemman veressaan. Han on Thsekki kansallinen vuokrattu tuohon lentoyhtioon. Toinen pilotti lensi koneen heti Cancoon Mexico.
Lue lisää

Torontosta : Some storeys
Kirjoitettu: 30.12.2016, 16:51:50
Oli uutisissa Helsinki's (missa se on?) ex narcotic boss jailed for drug trafiking.
744 ihmista saanet jo tana vuonna assisted suiside, armokuoleman kun tuli lakiin kesalla.

Videogame taalla missa tapetaan muslimeja huntupaisia naisia ja gaymen. Onko se suomessa tehty? Onneksi se on lopetettu.
Doug Ford meidan crackcocein kaupunginjohtaja joka kuoli syopaan tanavuonna, hanen vaimonsa on tuomittu 2 juopumus ajosta.
Lue lisää

Irokeesi : Toivo
Kirjoitettu: 27.12.2016, 12:37:00
”Toivo on hyve, jota kohti haluaa mennä, vaikka ei tuntisi toiveikkuutta. Tehtävänä on nimenomaan ryhtyä kävelemään eteenpäin. Toivon hyve on ajatusta siitä, että vielä kerran kaikki on toisin.”

Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo; HS 24.12.2016
Lue lisää

Hulivilipoika : Suomalaispoikia maailmalla: Matkalla rapakon takana 2/2
Kirjoitettu: 26.12.2016, 14:32:15 (Muokattu: 26.12.2016, 14:32:55)
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/12/suomalaispoikia-maailmalla-matkalla.html

Jutun ensimmäisessä osassa tutustuimme kaupungin yössä Times Squaren ilmieläviin kaunismuotoisiin nuorukaisiin, marssimme vapautuneiden hinttien pääkadulla, uskaltauduimme nahkatakkien baareihin ja tanssimme kirkossa urku auki.

Nyt New Yorkin -matka jatkuu 96-lehden vintage-matkajutuista poimittujen askelmerkkien mukaisesti. Tässä osassa Suomi-poika saunoo, arvostelee aikuisviihdettä, punastelee NMKY:ssä ja tuskailee turistina. Teksti perustuu seuraaviin juttuihin: ”Raportti USA:n itärannikolta” (3/69), ”New Yorkin kuuma kesä” (4/71), ”New York” (8/72), ”Matkalla rapakon takana” ja ”Raw sex in Eden” (10–11/1976).

Rukkaset riippuvatsalle

”Saunatkin ovat löytäneet tiensä Uudelle mantereelle vaikka ei kai suomalaisesta horisontista katsoen niitä oikein saunaksi tunnista, niin monipuolisesti varustettuja ne ovat”, kirjoitti Antinoos-nimimerkki Ysikutosen ”Matkalla rapakon takana” -jutussa vuonna 1976.

Mistään tuoreesta villityksestä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä George Chaunceyn Gay New York -kirjan (1994) mukaan homosaunat tai -kylpylät olivat New Yorkin suosituimpia kohtauspaikkoja jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Saunat olivat myös kohtauspaikoista turvallisimpia, sillä niissä ei tarvinnut kilpailla tilasta ulkopuolisten kanssa toisin kuin kaduilla, puistoissa, salakapakoissa ja ravintoloissa. Homosaunoissa kylvettiin jo vuosisadan alusta lähtien, ja 1. maailmansotaan mennessä niiden maine tunnettiin Eurooppaa myöten. Chauncey toteaakin, että saunat ennakoivat muiden yksinomaan homoille tarkoitettujen kaupallisten palveluiden syntyä.

Homosaunoja mainostettiin ”ehdotonta turvallisuutta” kaipaaville myös Ysikutosen ensimmäisessä New York -jutussa vuonna 1969. Niissä kukoisti kuvauksen perusteella poikkeuksellisen vapaa seksuaalisuus, jolle asetti rajoja enintään kävijän rasvaprosentti:

”Rahat ja arvoesineet jätetään kassaan, asiakas ohjataan loppumattomilta tuntuviin puolipimeisiin käytäviin, joiden ovien takaa kuuluu sänkyjen natinaa, huohotusta, kiljahduksia, ratsupiiskan läiskettä kenenkään kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Kylpylän koko henkilökunta näyttää olevan mukana juonessa ja samaa väitetään poliisilaitoksesta, jonka orpokoti ilmeisesti saa kuin saakin omat kymmenyksensä saunamaksusta. Höyryhuoneessa kukoistavat kaikki inhimillisen kekseliäisyyden luomat ryhmäseksin muodot ja osa sängyllä varustettujen lepokammioiden ovista on kutsuvasti raollaan. Kylpijöitä katsellessa havaitsee, että Amerikka todella on ruumiinsa kauneudesta huolehtivien body buildereiden maa. Riippuvatsainen läskikasa, joka eksyy tähän joukkoon, saa kyllä sielulleen elinikäisen vaurion, kun nuori jumala toisensa perään antaa rukkaset sanomalla: ”Mene kotiisi, raunio!”

Tämä ”orpokodin tukisauna” saattoi olla pahamaineinen Everard Baths (38 West 28th Street). George Chauncey viittaa nimittäin sitkeisiin huhuihin, joiden mukaan sauna olisi ollut nuorisotyötä tekevän Police Athletic League -järjestön omistuksessa. Vuonna 1888 perustettu Everard – jonka nimi vääntyi paikan estottomuuden vuoksi muotoon ”Ever Hard” – muistetaan myös toukokuussa 1977 sattuneesta tuhoisasta tulipalosta, jossa kuoli yhdeksän miestä.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta (1997) saa tosin sen käsityksen, että Everhard oli melkoinen terveysriski jo kauan ennen tulipaloa: siellä oli yksinkertaisesti likaista. Erään aikalaisanekdootin mukaan sauna oli kerran siivottu kunnolla, mutta operaatio oli närkästyttänyt asiakaskunnan. Jos paikassa oli liian siistiä, kävijä alkoi helposti murehtia, uskaltaako tuolle matolle edes laueta. Ei siis aikaakaan, kun Everhard näytti jälleen omalta rähjäiseltä itseltään.

Midleriä, Manilow’ta ja mannermaista tunnelmaa

Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittaja suositteli myös ”aivan Broadwayn tuntumassa” sijainnutta vilkasta saunaa, jonka täytyi olla Ansonia-hotellin kellarissa vuosina 1968–1975 toiminut Continental Baths (230 West 74th Street). Continental Bathsiin päätyi myös Ysikutosessa 4/71 julkaistun ”New Yorkin kuuma kesä” -jutun kirjoittaja, joka hehkutti näkemäänsä näin:

”– – kylpypaikka on lajissaan lyömätön. Siellä tilaa ehkä noin 1000 kävijälle ja sieltä voi vuokrata vaikkapa useaksi päiväksi huoneen. Tässä valtavassa laitoksessa on kylpytilojen lisäksi ravintoloita, snackbaareja, uima-allas, tanssia, televisiohuone, go-go-poikia jne. melkein kaikkea, mitä mielikuvitus saattaa keksiä usean kerroksen muodostamana kokonaisuutena. Hyvällä syyllä voi puhua oikeasta ”supersaunasta”, kylpyläkaupungista kaupungissa.”

Kun kävijä riisuutui arkiunivormustaan ja kietoi lanteilleen Continentalin Bathsin pyyhkeen (joita oli myynnissä myös kaupungin sateenkaarevimmassa tavaratalossa Bloomingdale’silla!), hän saattoi astella marmoriportaita alakerran loungeen kuuntelemaan uraansa aloitelleen Barry Manilow’n pianonsoittoa. Vuonna 1971 pianistin vakiosolistiksi tuli eräs Bette Midler, joka ansaitsi siten lempinimen Bathhouse Bette ja nousi Continentalin vesiputouksen pärskeistä kansainväliseen supertähteyteen.

Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjasta selviää myös, että sopraano Eleanor Steber piti Continental Bathsissa vuonna 1973 konsertin, jonka pukukoodina oli tavanomaisen black tien eli smokin sijasta black towel. Ja jos tässä ei ollut camp-henkeä riittämiin, kannattaa katsoa Continental Bathsiin sijoittuvan Saturday night at the baths -fiktioelokuvan (1975) traileri, joka on ohessa.

Vinokinopalatseja

Homosaunojen lisäksi 1970-luvun suomalaispojat saivat kuumaa kyytiä Times Squaren alueen pornoteattereissa. Ysikutosen 4/71 jutussa tarjontaa luonnehdittiin näin:

”Paljon on myös elokuvateattereita, joissa esitetään yksinomaan homo-, bi- ja heteroseksuaaleille sekä ryhmäseksin harrastajille tarkoitettuja filmejä. Näissä teattereissa käy, kumma kyllä, vain vähän väkeä, enimmäkseen hyvinpukeutuneita, vanhanpuoleisia herroja.”

Ysikutosen vuoden 1971 juttu ilmestyi samoihin aikoihin, kun niin sanottu porn chic -ilmiö alkoi nostaa päätään. Jeffrey Escoffier kertoo ilmiöstä teoksessaan Bigger than life (2009) todeten, että kovasta hetero- ja homopornosta tuli Amerikassa osa valtavirtakulttuuria 1970-luvulla. Tästä oli kiittäminen tai syyttäminen seksuaalista vallankumousta, joka raivasi monet suorasukaisiin seksikuvauksiin liittyneet kulttuuriset ja lainsäädännölliset esteet. Lisäksi porn chicin syntyyn vaikutti homopornoelokuva Boys in the sandin (1971) ja heteropornon kulttiklassikon Syväkurkun (1972) saama mediahuomio ja menestys lippuluukuilla.

Escoffierin kirjasta selviää, että Wakefield Poolen ohjaama Boys in the sand oli kuvattu Fire Islandin homolomakohteessa 4 000 dollarin budjetilla. Piskuinen sijoitus maksoi kuitenkin itsensä moninkertaisesti takaisin. Boys in the sandista tuli vuonna 1971 kaikkien aikojen ensimmäinen Variety-elokuvalehdessä arvioitu pornoelokuva ja ensimmäinen New York Timesissa mainostettu homopornoelokuva.

Kun elokuva tuli ensi-iltaan New Yorkissa, Los Angelesissa ja San Franciscossa, teatterit täyttyivät tavallisesta kansasta, julkkiksista ja kriitikoista. Boys in the sandin pääosanesittäjästä ”Casey Donovanista” (Cal Culver) tuli homopornon ensimmäinen supertähti, ja kun Syväkurkku päihitti seuraavana vuonna lippuluukuilla monet suuret Hollywood-elokuvat, porn chic oli täyttä totta.

Porn chicin noteerasi myös Antinoos-nimimerkki, joka käsitteli aihepiiriä Ysikutosen numerossa 9/76 julkaistussa jutussa ”Raw sex in Eden”. Siitä voi päätellä myös, että Suomessakin oli ennen VHS:n tuloa kosolti aikuisviihteeseen keskittyneitä kinopalatseja:

”Yhdysvalloissa näyttää olevan ”toisen luokan” elokuvateattereita yhtä tiheässä kuin täälläkin mutta niiden ohjelmisto poikkeaa huomattavasti siitä nuhruisesta ja hämärästä roskasta, jota täällä esitetään. Teatterit eivät myöskään ole missään syrjäkujilla vaan aivan parhaimmilla liikekaduilla. Niiden sisäänheittotyyli on myös merkillepantava. Teatterien ohjelmisto käsittää lähinnä juonellisia tarinoita, joko yhden kokoillan filmin tai pari kolme lyhyempää. Filmit ovat jotakin ”Deep Throat” ja sitä luokkaa, suorasukaista, iloista ja peittelemätöntä seksiä. Oman lukunsa muodostavat sitten ns. All Male-teatterit. Niitä on lähes yhtä runsaasti kuin edellä mainittujakin eivätkä ne häpeä niiden rinnalla filmiensä tai Live-esitystensä puolesta. Niin, melkein kaikkien teattereiden ohjelmaan kuuluu myös Live-Show pari kolme kertaa illassa.”

Miinusta veltosta takamuksesta

Antinoosin ”Raw sex in Eden” -juttua ryydittävät herkulliset selostukset ja arvostelut hänen San Franciscossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa näkemistään leffoista ja show’ista. Esimerkiksi Where Joey lives -niminen raina näytti Antinoosin silmissä tältä:

”Elokuvan tarina oli sijoitettu vanhaan autiotaloon. Joey kuvitteli elävänsä talossa ja järjestävänsä suuria seksiorgioihin päättyviä juhlia. Mukana näytettiin mm. hyvin vastenmielisen näköistä Fist Fucking’ia! Filmin lopussa ajeli tuuli taas kuivia lehtiä autioissa huoneissa. Toisena filminä oli sekava kertomus salakuuntelusta, puhelinmiehistä, rahamiehistä palvelijoineen ja tietenkin seksistä, pääosassa nätti nuori poika, joka tyydytti itseään vähän väliä.”

New Yorkin Times Squarella Antinoos katsasti Eros-teatterissa esitetyn ”paljon mainostetun filmin” nimeltä Raw Country (1972), joka kertoi ”toistakymmentä poikaa käsittävän joukon metkuista jossakin Kalifornian vuorimaisemassa”. Antinoosin viiden nenäliinan arvio kuului näin:

”Kaunis luonto, vesiputoukset ja varsinkin solakat, ruskettuneet nuorukaiset tekivät filmistä erinomaisen nautittavan. Tämäkään filmi ei jättänyt mitään arvailujen varaan, vaan kaikki asennot ja temput näytettiin perusteellisen tarkkaan. Eräs asia vain ihmetyttää jälkikäteen, niin kuin se on ihmetyttänyt ennenkin. Nimittäin miksi asia täytyy aina viedä loppuun omin käsin kun alku ja lähes kaikki muu on tapahtunut kaikilla muilla tavoin, vai onko villakoiran ydin siitä, että katsojan pitää nähdä todella orgasmin kaikki vaiheet?”

Raw Countryn puolivälissä nähtiin tavanmukaisesti live-esitys, jonka Antinoos arvioi lahjomattomaan tyyliinsä:

”Ensimmäisenä oli vaalea ruskettunut hoikka poika, joka riisuuduttuaan hieroi itseensä öljyä ja kiilteli sen jälkeen kuin muskelimiehet valokuvissa. Hän oli ainut kaveri, joka avoimesti masturboi lavalla saamatta silti mitään aikaan. Toisena esiintyi neekeri, joka osasi todella tanssia. Hänellä täytyi olla jonkinmoista koulutusta sillä liikkeet eivät jytämusiikista huolimatta olleet kaukanakaan baletista. Kolmantena oli vaalea, erittäin hyvännäköinen kaveri, joka tanssi myöskin hyvin. Vikana oli vain hänen veltto takamuksensa – mutta ei mitään niin hyvää ettei jotakin huonoakin. Viimeisenä esiintyi keskinkertainen neekeri, jonka tanssista [sic] tai muissakaan avuissa ei ollut sen kummemmin huomauttamista jos loistoakaan.”

Erityisen mielenkiintoinen on Antinoosin jutusta ilmenevä tieto, jonka mukaan amerikkalaisia homopornoelokuvia kulkeutui filmikeloilla toisinaan Suomeen asti ja että niitä esitettiin yksityisnäytöksissä. Yksi näistä oli juuri Boys in the sand. Antinoosia tämä historian tunnetuimpiin kuuluva homopornoelokuva ei juuri hetkauttanut, eikä raina toden totta juhli elokuvallisilla ansioillaan, vaikka se muuten kovin intensiivinen onkin:

”Jos vertaamme näitä [Yhdysvaltain-matkan aikana nähtyjä] filmejä joihin harvoihin yksityisesti täällä nähtyihin niin sanottakoon, että taso on korkeampi Amerikassa. Oman panoksensa filmeille antaa myös niiden juonellisuus sekä pituus. Lähes ainoa täällä nähty ”pitkä” filmi, Boys In The Sand, oli sekin koottu useasta eri episodista ja teknisesti ala-arvoinen – vai liekö sitten ollut allekirjoittaneen silmissä vikaa!”

Reippaita ulkoilmahinttejä

New Yorkin ylivertainen kaupallinen tarjonta lienee pääsyy siihen, miksi Ysikutosen matkajutuissa ei juuri lainkaan mainita ulkotapaamispaikkoja. Sen lisäksi kyse oli varmasti myös turvallisuudesta; 1970-luvun Manhattan oli vielä vaarallinen paikka, eikä pimeässä puistossa toikkarointi ollut turistille kovin fiksua.

Ulkotapaamispaikkoja hehkuttaa oikeastaan vain Antinoos, joka ehti tutustua matkallaan Times Squaren alueen miesprostituoituihin, metron ”teehuoneisiin” (t-room eli toilet room, vrt. Helsingin ikioma Jennyn teehuone) ja Central Parkin homoniittyyn:

”Entä sitten elämä ulkona? Niin, sitäkin on – ja sitä, jos mitä! On 42. kadun iskijöitä, maanalaisen aseman vessoja, melkein mitä, missä ja milloin vain! Järjestäytyneet hintit viihtyvät Central Parkissa, siellä on mm. eräs niitty, jossa viikonloppuisin tapaa satamäärin ulkoilemassa olevia kävelijöitä ja pyöräilijöitä, reippaita ulkoilmahinttejä. Juttujen mukaan ympäröivissä puskissa kuhisee iltaisin elämää…”

Jutut pitivät täysin paikkansa, koska Antinoosin mainitsema niitty tunnettiin historioitsija George Chaunceyn mukaan jo 1920 luvulla lempinimellä ”the Fruited Plain”, Hinttiniitty. Alue oli reippaiden ulkoilijoiden suosiossa ainakin vielä Daniel Hurewitzin Stepping out -kirjan aikoihin vuonna 1997. Niityn eteläpäästä alkaa sokkeloinen metsäalue Ramble, joka on erityisen kuuman kruisailupaikan maineessa.

It's (not) fun to stay at the YMCA

Ysikutosen 1960–1970-luvun matkajutut tarjoavat myös välähdyksiä haasteista, joihin suomalaispojat välillä törmäsivät iltaseuraa – tai edes Nukkumattia – etsiessään. Arki tuli vastaan ainakin vuoden 1976 ”Matkalla rapakon takana” -jutun kirjoittajalle Antinoosille, jahka Manhattanin pilvenpiirtäjien aiheuttamat ”oudot väristykset” olivat tasaantuneet. Vastassa oli kielipulmia ja rähjäinen kaupunki, joka oli nipin napin välttynyt konkurssilta vuotta aiemmin:

”New York ei osoittautunutkaan viihtyisäksi vaan päinvastoin. Lisäksi osoittautui, että kouluenglannilla, jolla nyt sentään on tähän asti pärjätty niin idässä kuin lännessäkin, oli lähes mahdotonta ymmärtää amerikkalaisia murteita, ääntäminen oli niin erilaista.”

Majapaikaksi suositellut YMCA:n (NMKY:n) hostellit eivät nekään vakuuttaneet, vaan saivat New Yorkin pornoteattereita ja homobaareja väsymättä kolunneen Antinoosin vaivautumaan:

”Ne ovat kyllä halpoja mutta viihtyisyydessä ja siisteydessä ei ollut kyllä kehumista kummassakaan New Yorkin YMCA:ssa. William Sloane House oli muutenkin rauhaton, korvia repivä neekerirokki pauhasi läpi vuorokauden lähes joka puolella, normaalia yörauhaa ei siellä tunnettu lainkaan. – – Kerrosten pesuhuoneissa ja suihkuissa kävi myöhäisinä tunteina melkoinen säpinä. Tulipa vain joskus mieleen miten mahtavatkaan suhtautua moiseen toimintaan monet – luultavasti – hoterot [sic], vanhat avioparit ja ulkolaiset turistit, joita ihme kyllä hotellissa näytti yöpyvän runsaasti. Vai oliko allekirjoittanut koko hotellissa ainoa ahdasmielinen, joka tunsi itsensä vaivautuneeksi tuon tuostakin!”

Nykysuomalaisille YMCA on tuttu lähinnä Village Peoplen vuonna 1978 julkaistusta samannimisestä diskohitistä, joka on budjettimatkailun ylistykseksi verhotuttu orgiaoodi. Kappale oli kuitenkin vain viimeinen sinetti NMKY:n hostellien vuosikymmeniä jatkuneelle homomaineelle.

George Chauncey toteaa Gay New York -kirjassaan, että hostellit perustettiin alun perin muualta muuttaneiden nuorten työläismiesten suojelemiseksi suurkaupungin paheilta. Niistä itsestään tuli kuitenkin 1. maailmansotaan mennessä paheen pesiä eli homomiesten sosiaalisen elämän ja seksielämän keitaita. Jopa New Yorkissa vakituisesti asuneet miehet kirjautuivat niihin sisään viikonlopuiksi voidakseen opastaa uusia tulokkaita kädestä pitäen osaksi alakulttuuria. Ei siis ihme, että homojen suussa YMCA vääntyi Chaunceyn mukaan usein muotoon Why I’m So Gay ja että hostelleja oli mainostettu jo Ysikutosen ensimmäisen New York -jutun kirjoittajalle ”poikabordelleina”.

It's fun to stay at the YMCA
they have everything for you men to enjoy
you can hang out with all the boys – –

Vapautuksen ilosanomaa

Vaikka 1970-luvun New York oli rähjäinen ja kieliongelmat, univaje sekä käsittämätön julkinen liikenne vaivasivat, suomalaispoika Antinoosin rapakontakainen matka osoittautui lopulta ”loistavaksi elämykseksi”.

Näin 40 vuotta myöhemmin Antinoosin matkakertomus ja muut Ysikutosessa julkaistut New York -jutut ovat aikalaistodisteita siitä, miten rauhanomaiset homomielenosoitukset vaihtuivat villeihin vapautusmarsseihin. Jutut kertovat myös siitä, miten homojen voimaantuminen alkoi näkyä machotyylin ihailuna, miten homoudesta alkoi tulla populaarikulttuurin valtavirtaa ja miten tätä kaikkea tahditti uusi ja jännittävä diskomusiikki, jolle antauduttiin ikiomissa baareissa eikä missään nuhjuisissa mafian salakapakoissa.

Tätä kaikkea äimistelivät hyvin toisenlaisesta todellisuudesta saapuneet suomalaispojat, joiden kirjoittamat matkajutut levittivät aikanaan vapautuksen ilosanomaa aavan meren tällä puolen.

Lue lisää

martin : Siunattua Vapahtajamme Synnyinjuhlaa kaikille! Noël beni à tous!
Kirjoitettu: 24.12.2016, 14:54:14
Lue lisää

Irokeesi : Joulurauha on julistettu!
Kirjoitettu: 24.12.2016, 12:02:59
En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan;
ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt i signad juletid.
Giv mig Guds ära, änglavakt och över jorden frid.
Giv mig en fest, som gläder mest den Konung jag har bett till gäst.
Giv mig ej glans, ej guld, ej prakt, giv mig en änglavakt.

Ei au, ei hiilgust otsi ma, ei taha kulda ka,
vaid taeva valgust palun ma ja rahu maailma.
See jõulud toob ja rõõmu loob, kes meeled puhtaks, vabaks teeb.
Ei au, ei kulda taha ma, vaid rahu maailma.

I need no fanfares, gold nor worth this holy Christmastide:
God's glory give me, peace on earth, an angel as my guide;
A humble feast, the table dressed as best befits the King, my guest;
No fanfares give me, gold nor worth, but give me peace on earth.
(Translation by Andrew Mackie)

Rauhaa ja rakkautta kaikille!
Kommentit (1)

Irokeesi : Friends will be friends
Kirjoitettu: 17.12.2016, 15:47:23 (Muokattu: 17.12.2016, 15:49:39)
Onpa ollut todella synkkä loppuvuosi, enkä nyt tarkoita säätä. Liian monta liian aikaisin poislähtenyttä, vastoinkäymisiä ja sairautta lähipiirissä. Niin monia hetkiä, kun ei ole ollut sanoja lohdutukseksi, eikä ole ollut antaa tarpeeksi myötäsurua (Mitleid). Suomen kielen osanottoni ja surun valitteluni pitäisi hävittää kokonaan sanastosta. Ne jotenkin aina särähtävät omassa korvassani. Itse olen jo pitkään korvannut nuo sanomalla sen mitä noissa tilanteissa tunnen eli minulla ei ole sanoja. Se avaa toiselle mahdollisuuden puhua niin halutessaan.

Niin tein jo aikanaan, kun kauppaneuvos Lempi Hilden keskeytti joulun viettonsa Espanjassa tyttären kuoleman vuoksi. Se puhelu oli todella pitkä, vanhan surun murtaman ihmisen yksinpuhelu. Aivan puhelun lopuksi muistutin Lempiä, meille yhteisestä, elämän vuoristorata filosofiastamme. ”Juuri tuon takia minä halusin soittaa juuri sinulle” oli Lempin kommentti. Joitakin vuosia myöhemmin Lempi oli jo itse melko huonossa kunnossa, kun soitin. ”Minä olen jo 89-vuotias. Se on aivan hirveä ikä ihmiselle. Sitä minä vain odotan, että kuolema korjaisi ja sinne Helvettiin pääsisin.” Yritin toppuutella tuota helvettiin lähtemistä. ”Niin kun ne kaikki kaverit jo odottavat siellä”. Lempin huumori kantoi aivan loppuun asti.

Kuka lähtee sateenkaaren tuolle puolen, kuka helvettiin. Jotkut kuten äitini, joka on nyt saman ikäinen kuin Lempi kuollessaan, uskoo taivaaseen ja toivottavasti aikanaan sellaiseen pääsee. Sen hetken koittaessa kaikki on valmiiksi suunniteltuna kuolinkansiossa. On halunnut varmistaa, että kaikki tehdään sen suunnitelman mukaisesti. Omalta osaltani olen varsin realisti. Sitten joskus, toivottavasti ei vielä pitkään aikaan, sieluni tai mikä sen onkaan, lähtee viimeisen henkäyksen myötä ikuiselle matkalla avaruuden galakseihin.

Kaiken tämän syksyn synkkien asioiden keskellä olen oppinut arvostamaan entistä enemmän sitä, mikä on meille kaikille tärkeintä vastoinkäymisten kohdatessa; Ystävät. Sanattomat halaukset, hiljainen myötäeläminen tai kaikkeen aivan muuhun liittyvä keskustelu, joka saa ajatukset hetkeksi irti synkkyydestä. Neljännesvuosisata sitten olin vuosien tauon jälkeen käymässä vanhassa kotikaupungissani saattamassa kolmekymmentävuotiaana kuollutta veljeäni viimeiselle matkalle. Hautajaisia edeltävälle illalle olin sopinut tapaamisen lukioaikaisen ystäväni kanssa Teatteriravintolaan. ”Mä en tiedä mitä mä sanoisin” oli Arin avaus. Vastasin, että älä sano ainakaan sitä. Sen jälkeen vietimme kostean illan ja puhuimme politiikkaa kuten aina aikaisemminkin. Ehkä jotkut paikalla olleet minut vielä tunnistaneet saattoivat hieman paheksua käytöstäni, sen verran hauska ja hilpeä tuo hautajaisia edeltänyt illanvietto oli.

Ihmiset ovat erilaisia. Itse en ole sietänyt selkään taputtelijoita en hyvillä enkä huonoilla hetkillä. Sanaton halaus läheisimmiltä ystäviltä toimii kuitenkin aina, kiitos Harri ja Mark!

Elämä jatkuu eteenpäin, onko muuta vaihtoehtoa. Elämän vuoristoradassa on tärkeä muistaa, mikä merkitys ystävillä on. Mentiin sitten ylös- tai alaspäin, varsinkin kun tulee se viimeinen yllättävä notkahdus, kun luuli jo saavuttaneensa pohjan.

“It's so easy now, cos you got friends you can trust,
Friends will be friends,
When you're in need of love they give you care and attention,
Friends will be friends,
When you're through with life and all hope is lost,
Hold out your hand cos friends will be friends right till the end.”
Lue lisää

Torontosta : 15.12.2016
Kirjoitettu: 15.12.2016, 19:33:51
Lue lisää

Lisää blogeja...

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

Blogi

Blogi on päiväkirjamainen, julkinen ja säännöllisesti päivittyvä verkkosivu tai -sivusto, jossa kirjoittaja tai kirjoittajat kertovat omaan elämäänsä liittyvistä tai itseä kiinnostavista aiheista. Blogi on laina englannista, jossa blog on lyhentymä weblog-sanasta. Osittaisia synonyymeja blogille ovat mm. weblogi, loki, verkkoloki, verkkopäiväkirja ja nettipäiväkirja.

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy