ranneliike.net - Homokansan yhdistävä tekijä
Tunnus    Salasana    
  


Palveluoppaassa mukanaOlemme piha- ja puutarharakentamiseen erikoistunut yritys. Suunnittelemme ja rakennamme toimivan pihan juuri omalle asumistavallesi ja tarvittaville toiminnoille räätälöitynä. -Viihtyvyyttä ja ulkonäköä unohtamatta. Tutustu myös kotisivuihimme tai soita!

Blogit: Uusimmat bloggaukset

Rekisteröityneet käyttäjät voivat avata oman blogin. Blogin hallinta tapahtuu netin kautta. Bloggauksia voi lisätä, muokata ja poistaa. Tekstin lisäksi mukaan voi liittää myös kuvan. Bloggauksen lisääminen on mahdollista myös tekstiviestin (SMS) kautta. Multimediaviestin (MMS) kautta on mahdollista lisätä tekstiä, kuvaa, ääntä ja videotiedostoja. Katso blogipalvelun ohjeet.

Blogien sisällöstä vastaavat bloggaajat itse, ranneliike.net ainoastaan tarjoaa työkalun sitä varten. Kaikkeen blogiin lisättyyn materiaaliin pitää olla käyttöoikeus (eli materiaalin pitää olla omaa tuotosta, tai sitten sen julkaisuun pitää olla tekijän suostumus. Lisäksi esimerkiksi laittomasti salaa otettuja kuvia ei saa julkaista). Pornoksi luokiteltavan materiaalin lisääminen on kielletty kaikissa muodoissaan.

Hulivilipoika : ”There's someone else I've got to be” – George Michael 1963–2016
Kirjoitettu: 07.04.2017, 11:11:37 (Muokattu: 07.04.2017, 11:12:06)
Tekstin videolinkit täällä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/04/theres-someone-else-ive-got-to-be.html

Joulupäivänä 2016 kuollut George Michael aloitti uransa miljoonien teinityttöjen seksisymbolina. Myös sen jälkeen seksi hallitsi usein hänen julkisuuskuvaansa joko tahallisesti tai tahattomasti. Tahallisuutta edusti se, miten artisti itse ratsasti seksillä läpi uransa ja varsinkin sen jälkeen, kun hän tuli julkisesti ulos eriöstä. Niin, eriöstä. George Michaelhan ei ollut koskaan suoraan sanonut olevansa homo ennen kuin houkutuslintuna toiminut poliisi pidätti hänet puiston vessassa vuonna 1998.

Tästä nöyryytyksestä alkoi myös se tahaton puoli: koko George Michaelin loppuelämän jatkunut repostelu keltaisessa lehdistössä, jolle artistin seksi- ja päihdeongelmat tuottivat tasaiseen tahtiin likapyykkiä. Vielä tähden kuoleman jälkeenkin tabloidilehdet jaksoivat päivitellä hänen seksikumppaneidensa runsaslukuisuudella (”500 miestä seitsemässä vuodessa!”). Entisestä seksisymbolista oli tullut seksihullu tai ”sexual freeek”, kuten George Michael itse lauloi vuoden 2006 singlessään.

Monille homomiehille George Michael oli paitsi varoittava esimerkki myös esikuva, jonka laulut rohkaisivat ja lohduttivat sekä suoraan että epäsuorasti rivien välissä. Tähän puoleen keskittyy seuraava kirjoitus, jossa tarkastelen George Michaelin tuotannon homoteemoja.

”Explore monogamy”

Oma suhteeni George Michaeliin alkoi Madonnasta ja huipentui Jeesukseen. Tämä sinänsä loogiselta kuulostava kehityskaari alkoi syksyllä 1987, jolloin otin kymmenvuotiaana ensiaskeleitani puberteettiin. Kuten niin monilla, porttina toimi popkulttuuri, ja heti kynnyksellä kohtasin Madonnan. Madonnan, joka lauloi La isla bonitaa ja Who’s that girliä ja komeili R-Kioskin lehtihyllystä löytämäni saksalaisen musiikkilehden kannessa.

Kuusitoista markkaa oli tuolloisilla tuloillani kova raha, mutta se lehti oli saatava. Eikä se kovin huono investointi ollut, koska lehden välissä ollut Madonnan jättijuliste on olemassa yhä – vuosikymmenten, ultraviolettisäteilyn ja sinitarran runtelemana, mutta onpa kuitenkin. Samaa ei voi sanoa George Michaelista, jonka kohtasin ensimmäisen kerran samaisen lehden sivuilla.

En oikein tiennyt, mitä se oli, mutta ainakin se oli kamalan noloa. Mies ja nainen sillä tavoin alasti sängyssä. Ja sitten tuo sex-sana, joka oli kai jotain vähän likaista. Jotain tuollaista, että ollaan sängyssä muutenkin kuin nukkumassa. Ja sitten naisella on vielä side silmillä.

Popcorn-lehdessä näkemäni häiritsevät kuvat olivat peräisin George Michaelin uudesta musiikkivideosta I want your sex. Se oli hänen ensimmäisen sooloalbuminsa Faithin ensimmäinen single, ja jos some olisi ollut jo olemassa, video olisi aiheuttanut melkoisen pöhinän. Näin jälkeenpäin videossa herättää tosin eniten huomiota se, että George Michael pelehtii siinä elämänsä ainoan varsinaisen tyttöystävän Cathy Jeungin kanssa ja kirjoittaa tämän selkään huulipunalla ”Explore monogamy”. Se oli kauan ennen niitä 500:aa miestä.

”Olin aika hämmentynyt poika noihin aikoihin”, George Michael myöntää Gay Times -lehdessä vuonna 2007 ilmestyneessä avomielisessä haastattelussa. Hän kertoo lisänneensä videoon monogamiavetoomuksen levy-yhtiön vaatimuksesta, koska seksiä kinuavan kappaleen sijoittaminen parisuhdekontekstiin teki siitä vähemmän vaarallisen aids-kriisin velloessa ympärillä.

”Oikeasti olin kirjoittanut sen biisin yhdestä kundista, jota en saanut millään kellistettyä, vaikka hän oli selvästi hulluna minuun. Olin rakastunut häneen ollessani yhdessä Cathyn kanssa, ja Cathy puolestaan oli taatusti rakastunut minuun. Kappale oli siis hyvin omaelämäkerrallinen”, George Michael kertoo ja toteaa, että samasta ranskalaismiehestä kertoo myös hänen kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1:n (1990) single Cowboys and angels.

Kappaleiden suurin ero on siinä, että I want your sex kertoo täyttymättömästä lihallisesta rakkaudesta, kun taas Cowboys and angels kertoo henkisestä kaipuusta. I want your sexin sanoituksessa kaipuun kohde jää lisäksi sukupuolettomaksi, ja homotematiikka rajoittuu Raamatun opetusten uhmaamiseen (”I don't need no bible / just look in my eyes”) ja tiettyihin homotulkinnalle avautuviin säkeisiin (”I'm not your father / I'm not your brother”). Cowboys and angelsin kertoja ei sen sijaan jätä rakastetun sukupuolen suhteen tulkinnanvaraa, vaan toteaa: ”I know you think that you're safe, mister.”

Jokin oli selvästi muuttunut näiden kahden levyn välillä.

”Lose the face now”

Faith- ja Listen without prejudice -levyt kertovat monin tavoin George Michaelin kamppailusta kätketyn homoseksuaalisuuden kanssa. Faith julistaa nimeään ja nimikappalettaan myöten uskoa omaan asiaan, mutta levyn kansi kuvastaa pikemmin uskon puutetta. Laulaja on kääntänyt katseensa, ja silmät jäävät jonnekin mustan nahkatakin varjoihin. Syntyy mielikuva miehestä, joka ei halua kohdata maailmaa silmästä silmään.

Faith myi 25 miljoonaa kappaletta, poiki neljä Yhdysvaltain ykköshittiä ja teki George Michaelista lopullisesti supertähden. Menestys ei kuitenkaan tuonut artistille tyydytystä, koska se lukitsi hänet valheelliselta tuntuvaan julkisuuskuvaan: Elviksen lailla perää keikuttavaksi seksisymboliksi ja naistenmieheksi, joka oikeasti piti miehistä. Laulajan korvassa tuolloin heilunut kultainen risti tuntuu näin jälkikäteen kärsimyksen kuvalta pikemmin kuin uskon symbolilta.

Ei siis ihme, että kakkoslevynsä Listen without prejudice vol. 1 -levyn aikaan George Michael katosi kuvasta kokonaan. Hän toisin sanoen kieltäytyi valokuvista ja lakkasi esiintymästä omissa musiikkivideoissaan, koska nyt hän halusi tulla nimenomaan kuulluksi. Levyn kolmas ja tunnetuin singlejulkaisu Freedom! ’90 julistaa valheellisesta julkisuuskuvasta vapautumisen sanomaa säkeillä, joista on kaikki coming out -oodit tehty:

I think there's something you should know
I think it's time I told you so
there's something deep inside of me
there's someone else I've got to be – –
I'll hold on to my freedom
may not be what you want from me
just the way it's got to be
lose the face now
I've got to live

Freedom! ’90:n kertoja laulaa olleensa kerran nuori ja hämmentynyt poika, josta tuli kaikkien nälkäisten koulutyttöjen silmänilo. Maine ja mammona tyydyttivät aikansa, mutta nyt sai riittää. Oli tullut aika ajatella omaa onnellisuutta eikä sitä, miltä kaikki näyttää ulospäin.

Laulun huippumalleilla lastatussa musiikkivideossa tätä ulkokuoren hylkäämistä havainnollistetaan siten, että Faithin musiikkivideosta tuttu nahkatakki poltetaan poroksi ja siinä nähty jukeboksi ja kitara räjäytetään kappaleiksi.

Julkisuuskuvaan kyllästymisen syyt eivät silti olleet yksin Faith-albumin aikaisessa imagossa, vaan paljon kauempana. Tästä viestivät Freedom! ’90 -kappaleen nimi ja sen monet säkeet, jotka viittaavat George Michaelin tähteyteen sinkauttaneeseen Wham!-duoon (1981–1986). Whamin kakkoslevyllä Make it big (1984) on myös Freedom-niminen laulu, ja samaisen levyn jättimenestystä on syyttäminen siitä, että George Michael päätti alun perin luopua vapaudesta olla oma itsensä.

”Death by matrimony”

George Michaelin ja Andrew Ridgeleyn muodostama Wham! muistetaan nyt sokerihuurretusta joululaulusta ja näyttävästi föönatuista kuontaloista. Niitä kuunnellessa ja katsellessa on helppo unohtaa, että debyyttilevyllään Fantastic (1983) yhtye ammensi vielä ahkerasti homokulttuurista pukeutumalla nahkavermeisiin ja laulamalla monimielisyyksiä.

Homovaikutteilla ratsastaminen ei ollut ennen aidsin nostattamaa moraalipaniikkia minkäänlainen este listamenestykselle, kuten Depeche Mode, Soft Cell ja muut tuon ajan suositut syntikkapopyhtyeet olivat osoittaneet (ks. ”Hot, sticky, still so cool”: syntikkapopin pervot). Listoilla juhli myös Whamin kakkossingle Young guns (go for it!) (1983), vaikka sen kertoja kyseenalaistaa mieskaverinsa naissuhteen sekä luisumisen kohti poroporvarillista perheidylliä ja ”aviokuolemaa” (”death by matrimony”).

Kertoja muistuttaa poikien olleen aikanaan ”rikoskumppaneita”, joilla oli tosi hauskaa yhdessä. Tämän ilmeisen homoviittauksen jälkeen kertoja vaatii ystäväänsä myöntämään, onko heidän juttunsa nyt ohi.

I remember when we used to have a good time
partners in crime
tell me that's all in the past and I will gladly walk away
tell me that you're happy now
turning my back
nothing to say!

Yhtä pidäkkeetöntä homososiaalista ja -seksuaalista propagandaa tarjoilee Whamin vuonna 1982 julkaistu esikoissingle Wham rap! (enjoy what you do), joka ylsi Young gunsin vanavedessä listamenestykseen vuonna 1983. Tämänkin kappaleen sanoituksessa uhmataan sovinnaista yhdeksästä viiteen -elämäntapaa ja puolustetaan oikeutta pitää hauskaa poikien kanssa. Sanoituksen ”I choose to cruise” -säe tuo hauskanpitoon siekailemattoman homoeroottisen sävyn. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin naamioitu luokka- ja sovinnaisuusrajat ylittävän rakkauden oodiksi.

Party nights and neon lights
we hit the floors we hit the heights
dancing shoes and pretty girls
boys in leather kiss girls in pearls
hot-damn, everybody let's play

Whamin esikoislevyn suursuosio johti siihen, että nahkatakit vaihtuivat Make it big -kakkoslevyllä (1984) pikkutakkeihin ja uhmakas räp sai väistyä ylipirteän poikabändipopin tieltä. Wake me up before you go-go ylsi listaykköseksi Atlantin molemmin puolin, ja George Michael kertoo Gay Timesin vuoden 2007 haastattelussa ymmärtäneensä, että hänen olisi valittava joko jättimenestys tai julkihomous. Molempia ei ollut tuolloin mahdollista saada varsinkaan Amerikassa.

Niinpä George Michael pysyi koko Whamin ajan ja myös suuren osan soolourastaan kaapissa. Videoissaan hän saattoi pelehtiä naisten kanssa, mutta muuten hän kirjoitti sukupuolettomia ja monitulkintaisia lauluja, joiden sytykkeenä oli hänen rakkautensa miehiin. I want your sexin ja Cowboys and angelsin lisäksi mieleen tulee ainakin Faith-levyn hittisingle Father figure (1988), jonka sanoituksen isukki-teemassa on sivumerkitys poikineen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael kertoo kaksoiselämän ylläpitoa helpottaneen se, että hän tunsi jossain määrin vetoa myös naisia kohtaan. Toinen ylläpitävä tekijä oli aids-pelko, koska se yksinkertaisesti esti häntä harrastamasta seksiä juuri kenenkään kanssa vuodesta 1983 vuoteen 1991. Tuolloin elämä mullistui, kun hän tapasi 27-vuotiaana ensimmäisen suuren rakkautensa Anselmo Feleppan. Sen Jeesuksen, johon jo jutun alussa viittasin.

”You will always be my love”

Se oli abikevät 1996 ja aurinkoinen pääsykoepäivä Vaasassa, jonne olin palannut vuosi ensimmäisten homotanssieni jälkeen (ks. Vaasan farssi – pohjalaista pervohistoriaa). Kokeiden jälkeen ostin Sokoksesta George Michaelin juuri ilmestyneen kolmannen soololevyn Older.

Levyn kannessa hän katsoo viimeinkin kameraan, varjoista kuin Hulivilipoika, mutta katsoopa kuitenkin – ikään kuin hän olisi nyt valmis kohtaamaan maailman omana itsenään. Julkisesti hän ei ollut vieläkään tullut kaapista, mutta kuten hän itse sanoo Gay Timesissa, Olderin kaltaista levyä ei julkaisisi kukaan, joka ei olisi valmis siihen.

Minäkin ostin levyn juuri siksi, että se puhutteli minua homomiehenä. Levyllä on myös itselleni tärkein George Michaelin kappale, albumin ensimmäinen singlelohkaisu Jesus to a child. Se antoi tuona talvena ja keväänä omalle epämääräiselle kaipaukselleni äänen.

Olin jo kertonut homoudestani joillekin läheisille ja tutustunut ensimmäisiin kaltaisiini kantapään kautta. Lukemattomien itseään etsivien nuorten tavoin murehdin silti sitä, löytäisinkö koskaan ketään, joka näkisi ja ymmärtäisi kerralla senkin, mitä itse en ymmärtänyt. Ja jos löytäisin, saisinko myös pitää hänet. Toisin kuin George Michael, jonka Anselmo kuoli aidsiin keväällä 1993.

Jesus to a child -laulussa Anselmo saa Jeesuksen rakastavan ja kärsivän hahmon, joka seisoo tyynenä ja lempeänä kirkkauden keskellä kuin seurakunnan päiväkerhon pastellinsävyisessä huoneentaulussa. Laulun Jeesus oli nähnyt kertojan silmissä olleen surun, jota kukaan muu ei ollut osannut tai edes yrittänyt nähdä. Kuoleman jälkeenkin tämän rakkauden muisto lohdutti syvästi lohdutonta.

Sadness
in my eyes
no one guessed
or no one tried
you smiled at me
like Jesus to a child – –
when you've been loved
when you know it holds such bliss
then the lover that you kissed
will comfort you when there's no hope in sight – –
for every single memory
has become a part of me
you will always be
my love

Vaikka Jesus to a child on kyllästetty uskonnollisilla vertauksilla, sitä on vaikea tulkita mitenkään muuten kuin kuvauksena kahden miehen rakkaudesta. Henkinen ja hengellinen rakkaus sekoittuvat sanoituksessa lihalliseen, kun kertoja puhuu Jeesuksestaan samalla rakastajana, jota hän suuteli ja joka on aina hänen rinnallaan. Ei ihme, että George Michaelkin uskalsi vihdoin nähdyksi tulleena katsoa levynsä kannessa meitä suoraan silmiin ja esiintyä taas videoissaan.

”Searchin' for some peace of mind”

Uuden avoimuuden lisäksi Older-levy ilmensi myös uudenlaista häpeämättömyyttä, josta on esimerkkinä levyn kakkossingle ja suurin hitti Fastlove. Jos Jesus to a child kuvaa syvää sitoutumista toiseen ihmiseen ja menetyksestä johtuvaa surua, Fastlove typistää rakkauden pikaruoaksi, jota ahmitaan surutta ja sitoumuksetta sukupuolielämän drive in -kaistalla.

Fastloven kertoja laulaa yön iloista ja yrittää vakuuttaa laulun ”sinän” siitä, että puhuminen on turhaa ja että hänestä ei ole suhteeseen. Kertoja kyllä kuulee Cupidon kutsun, mutta tällä on tyhjä katse. Kertoja on kärsinyt rakkaudessa, ja mielenrauhaa saadakseen hän etsii yöstä hetken helpotusta.

In the absence of security
made my way into the night
stupid Cupid keeps on calling me
but I see nothing in his eyes
I miss my baby, oh yeah
I miss my baby, tonight
so why don't we make a little room
in my BMW babe
searchin' for some peace of mind
hey, I'll help you find it
I do believe that we are practicing the same religion

Viimeinen säe ”I do believe that we are practicing the same religion” rinnastaa laulun Jesus to a childin uskonnolliseen tematiikkaan, mutta nyt palvotaan lihan temppelissä. Rakkaus oli aiheuttanut suunnatonta kipua, jota laulun kertoja ja mitä ilmeisimmin myös artisti itse lääkitsi ahkerasti seksillä. Tämä itsehoito kulminoitui vuoden 1998 pisuaaripidätykseen.

Gay Timesin haastattelussa George Michael myöntää puistoissa juoksemisen olleen puhdasta itsetuhoisuutta, joka oli seurausta myös hänen äitinsä kuolemasta syöpään vuonna 1997. Hän koki päättäneensä alitajuisesti tulla kaapista mahdollisimman itsetuhoisella tavalla ja onnistui siinä. ”Zip me up before you go go”, ilkkui keltainen lehdistö.

George Michael vastasi tilanteeseen itseironisella Outside-singlellä, jonka vapaan ulkoilmaseksin ylistys on suoraa jatkoa Fastlovelle. Kappaleessa viitataan myös yhdyskuntapalveluun, johon George Michael tuomittiin vessaepisodin vuoksi. ”Palvelisin kyllä yhteisöä, mutta olen jo palvellut”, kertoja toteaa ja lausuu samaan hengenvetoon myös, ettei ollut koskaan aiemmin myöntänyt ääneen tätä (homo)asiaa: ”I never really said it before”.

Kappaleen video vie sanoman uusiin sfääreihin ja tarjoaa kerrassaan katarttisen vessakokemuksen pisuaaridiskossa tanssivine poliisisetineen.

”I’m bad to the bone, I'm just a little stoned”

Joulupäivänä 2016 George Michael oli poissa, mutta omasta elämästäni hän oli poistunut jo kauan sitä ennen. Hänestä oli tullut minulle Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin kaltainen surullinen hahmo, jolta tiesi aina odottaa pahinta.

Vasta George Michaelin kuoltua ymmärsin kuitenkin, että hän oli minulle näitä kahta muuta legendaa tärkeämpi. Omistan kaikkien levyjä, ja minulla on kaikilta myös suosikkikappaleita, mutta kun helmiportti kolahti kiinni Michael Jacksonin ja Whitney Houstonin takana, jäljelle jäi hiljaisuus. George Michaelin kuoltua päässäni käynnistyi sen sijaan kokonainen jukeboksi – ehkä juuri se Faithista tuttu ja sittemmin räjäytetty.

Nyt käsittelemieni laulujen lisäksi mielen jukeboksi soitti myös laulun My mother had a brother, joka on peräisin George Michaelin viimeiseltä studiolevyltä Patience (2004). Gay Timesin haastattelussa George toteaa kappaleen kertovan hänen enostaan, joka teki itsemurhan samana päivänä, kun George syntyi. Enosta, jollaiseksi Georgen äiti aina pelkäsi poikansakin muuttuvan. Ja enosta, jonka George myöhemmin ymmärsi olleen homo.

Kuten siskonpoikansa myöhemmin, kenties enokin oli kaivannut kipeästi vapautta. Hän vain ei ollut uskonut löytävänsä tässä elämässä.

My mother had a brother
over-sensitive and kind
seems it all became much too much for him
it seems he took his own life – –
I guess he had to wait until my momma had me
I guess he couldn't wait another moment to be free
in endless sky

Kertosäkeessä minäkertoja kohdistaa sanansa suoraan kuolleelle äidilleen ja kehottaa tätä sanomaan enolle, että ajat ovat muuttuneet. Homoliike oli vahvistunut, ja kertoja nautti nyt avoimuuden iloista.

But mama will you tell him from your boy
the times they changed
I guess the world wasn’t getting warmer
but we got stronger
mother will you tell him about my joy

Laulun loppupuolella minäkertoja myös suree sitä, että hän hukkasi niin paljon aikaa odottamalla rakkautta. Nyt kun vapaus on täällä, hän vannoo maistavansa sitä enonsakin puolesta: ”I’m gonna taste it all for you boy.” Tätä seuraa vielä uhmakkaan hedonistinen julistus, jossa kertoja vaatii kaikkia niitä, joilla ei ole mitään pelättävää, pitämään huolen siitä, että elämä on elämisen arvoista: ”We’ve got to make damn sure that it was worth it.” Samaan hengenvetoon kertoja toteaa kuitenkin olevansa läpeensä paha ja vähän pilvessä ja harrastavansa todella paljon seksiä, mikä viittaa mieltä jäytävään syyllisyyteen.

So those of us who have nothing to fear
we’ve got to make damn sure that it was worth it
I’m bad to the bone, I'm just a little stoned
I’m making so much love

Viimeisessä säkeistössä minäkertoja toteaa olleensa vanki, kunnes ”hän” pelasti minut, tuli uniini ja sanoi: ”Mitä väliä?” Tämä saattaa olla viittaus Anselmoon, jonka rakkaus antoi George Michaelille rohkeuden homona elämiseen ja seksuaalisuuden pidäkkeettömään toteuttamiseen. ”Olin vanki, joten häpäiskää minut. Tuntuu hyvältä olla kotona”, kertoja jatkaa, mikä viitannee toisaalta ”kodin” löytämiseen homoyhteisöstä, toisaalta keltaisen lehdistön toistuviin seksuaalisiin nöyryytysyrityksiin.

I was a prisoner, but he saved me
broke into my dreams and said, "Who cares?"
I was a prisoner, so disgrace me
I'm glad to be home

”I've got so much more that I want to give”

My mother had a brotheria voidaan pitää George Michaelin testamenttina, koska se on juuri yhtä ristiriitainen kuin esittäjänsä. Se kertoo enosta, joka päätti elämänsä seksuaalisuutensa takia, ja siskonpojasta, joka yritti elää ja vapautua molempien edestä ja toimi siksi välillä hyvin itsetuhoisesti.

Itsetuhoisuutta käsitellään myös George Michaelin vuonna 2012 ilmestyneessä singlessä White light, joka kertoo hänen vuonna 2011 kokemistaan kuolemanrajakokemuksista. Laulun alussa kertoja puhuu viinan ja pillerien viemästä naistähdestä (mahdollisesti Amy Winehousesta tai Whitney Houstonista), jonka kuolemaa revitellään sydämettömästi tv:ssä. ”Vaihda kanavaa, se olisin voinut olla minä”, kertoja pohtii ja toteaa: ”Ehkä hän vain halusi olla vapaa.”

One more pill just one more beer
one less star in the atmosphere for us
but maybe she just wanted to be free
heartless pictures on TV
change that channel that could have been me I said
maybe she just wanted to be free

Viimeisen säkeen vapauspuhe vie ajatukset My mother had a brother -kappaleeseen, jossa enon itsemurhasta puhutaan samalla tavoin vapautumisena: “I guess he couldn't wait another moment to be free.” Se on hyvin toisenlaista vapautta kuin mistä George Michael oli laulanut parikymmentä vuotta aiemmin voimaannuttavassa ja elämänmyönteisessä Freedom ’90 -hitissään.

Sitä seuranneina vuosina vapaus tarkoitti George Michaelille usein oman seksuaalisuuden piilottelun täyttä vastakohtaa: päihteiden vauhdittamaa seksuaalista pidäkkeettömyyttä. Ja jos lukemattomia homomiehiä hoitanutta terapeuttia Alan Downsia on uskominen, George Michael ei ollut tässä häpeän ja häpeämättömyyden vuorottelussa yksin.

Downs kirjoittaa The velvet rage -kirjassaan (2005/2012) homomiehen eri elämänvaihteista, joiden ytimenä on häpeän kohtaaminen. Ensimmäisessä vaiheessa ollaan kaapissa häpeän vallassa ja keskitytään pakoilemaan sitä keinolla millä hyvänsä. Äärimmillään tämä voi johtaa itsemurhaan, kuten George Michaelin enon tapauksessa, mutta yleisempää on seksuaalisuuden kieltäminen ja elämän lohkominen julkiseen ja salattuun.

Julkinen minä voi olla hyvinkin kaunis, rohkea ja menestynyt, mutta tästä on vaikea tuntea tyydytystä, jos ei tule nähdyksi koko ihmisenä ja jos kaikki energia kuluu piilotteluun. Myös George Michaelin kipuilu Faithin aikaisen jättimenestyksen ja sitä seuranneen oman julkisuuskuvan kieltämisen kanssa voidaan ymmärtää tästä näkökulmasta. Hän ei halunnut esiintyä enää kuvissa ja videoissa, koska hän ei halunnut ylläpitää valheellista julkisuuskuvaa. Rohkeus ei vain vielä riittänyt siihen, että hän olisi esiintynyt julkisuudessa kokonaisena itsenään.

Lohkomisen ja epärehellisyyden lisäksi muita ykkösvaiheessa opittuja häpeänhallintakeinoja ovat Downsin mukaan päihteiden käyttö ja anonyymi seksi. Ne kulkevat usein mukana myös homomiehen kehityksen kakkosvaiheeseen, jossa häpeää pyritään kaikin tavoin kompensoimaan. Sen taustalla on usein syvään juurtunut käsitys omasta vaillinaisuudesta miehenä.

Häpeän kompensointi päihteillä ja pikaista itsetuntoboostia tarjoavalla irtoseksillä kuitenkin vain pahentaa noidankehää, koska ne aiheuttavat vuorostaan lisää häpeää. Tästä ovat esimerkkeinä George Michaelin vessaepisodi ja hyvin julkiset päihdeongelmat.

Kompensointiajattelu auttaa ymmärtämään paremmin myös My mother had a brother -kappaletta, jossa kertoja toisaalta vakuuttaa elävänsä vapaasti enonsakin puolesta ja toisaalta potee syyllisyyttä puhumalla pahuudestaan, pössyttelystään ja ylettömästä sekstailustaan. Voidaan sanoa, että häpeää suorastaan itsetuhoisesti kompensoiva mies puhuttelee siinä miestä, joka vältteli häpeää lopettamalla oman elämänsä.

White light -laulussa näiden kahden strategian rinnalle nousee vahva halu elää aitona omana itsenä – ”prouder than ever baby / louder than ever maybe” ja luoda tuhoamisen sijasta: ”I've got so much more that I want to do with the music.” Koska valkoista valoa ei näkynyt, mies ei ollut vielä mennyttä ja oli jatkettava hengittämistä. Singlen kannessa hän katsoo suoraan kameraan ja virnistää.

So I just kept breathing my friends
waiting for some god to choose
saying this ain’t the day that it ends
there’s no white light
and I'm not through
I’m alive I'm alive – –
and I've got so much more that I want to give
was it music
was it science that saved me?
or the way that you prayed the prayed for me
well I thank you
I’m alive

George Michael sai muutaman vuoden jatkoaikaa, mutta uutta studiolevyä ei enää syntynyt. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi livetaltioinneista koostuva Symphonica (2014).

Levyn kannessa artisti on laskeutunut lavalta konserttisalin tyhjään ja hämärään katsomoon, jossa hän istuu mustat aurinkolasit päässään. Lavalla ei ole mitään nähtävää, eikä salissa ole ketään näkemässä, miten kamerasta poispäin kääntynyt George Michael nauraa itsekseen mustien lasien takana. Ehkä se oli sitä vapautta, valoa tunnelin päässä.
Lue lisää

Olli Stålström : Kävin Janne Villan terapiassa
Kirjoitettu: 02.04.2017, 23:24:45
Kävin alkuvuodesta Janne Villan lyhytterapiassa. Janne on erikoistunut hengellisen väkivallan seurausten korjaamiseen. Hän on kirjoittanut alan klassisen käsikirjan Villa. Janne (2013) Hengellinen väkivalta. Helsinki: Kirjapaja.

Sain voimaa ja ymmärrystä siihen, miksi uskonnollinen lapsuudentaustani pääsi nitistämään minut nuorena. Saatoin myös testata uskontoteoreettisen ymmärrykseni. Totesin, että olen ymmärtänyt esimerkiksi filosofi Immanuel Kantin ajatukset moraalifilosofiasta oikealla tavalla, siis että järjen käyttö on luterilaisuudessa sallittu.

Terapia ja siihen liittynyt uskontotieteellinen pohdinta auttoivat minua ymmärtämään miksi voin niin pahoin ahtaissa fundamentalistisissa ja taikauskoisissa uskonlahkon omaisissa liikkeissä. Sain voimaa jättääkseni taakseni ahdasmieliset kireät kristillisyyden nimissä saarnaavat piirit.

Heitin hyvästit taikauskoisille demoniopeille. Jatkossa keskustelen vain sivistyneiden ja emansipoituneiden piispojen kanssa (kuten Kari Mäkinen ja Irja Askolan, joiden vuoksi yleensäkin lähdin aktivistiksi). Nämä kaksi piispaa olen tavannut viime vuosien aktiivina.

Teen samalla tutkimustyötä oman mielen sairauteni historiasta, lapsuuteni teologisesta vaikuttajasta Osmo Tiililästä, jonka kirjoittamat traktaatit olen hankkinut. Olen piiloutunut Töölön seurakunnan suojaan, jossa ei ole niitä kiihkoilijoita, jotka saivat minut voimaan pahoin viime vuosina.

Olen vetäytynyt lukukammioon, jossa luen hyviä moraalifilosofisia teoksia, soitan Brahmsia ja rapsutan Rooger-koiraa. Tämän kolumnin panen säästöliekille nyt :)
Lue lisää

Torontosta : Kesalla Suomeen
Kirjoitettu: 24.03.2017, 14:45:11
Iceland Air on hyva, valilasku Keflavick juuri vahaksi aikaa n. 2 olutta ehdin juomaan. Siella ei eika Helsingissa pitaisi olla IS terroristien pamautuksia koska siella ei ole heille mitaan kiinnostavaa tai tarpeellista. Ei ainakaan Helsingissa.

Lue lisää

Hulivilipoika : Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 2/2
Kirjoitettu: 19.03.2017, 19:11:30 (Muokattu: 19.03.2017, 19:12:44)
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/03/teikalaisten-turku-varsinaissuomalaista.html (lisää kuvia täällä)

Jutun ensimmäisessä osassa tapasimme Suomen ensimmäiset tunnetut homot, huhkimme Turun puistojen suorituspaikoilla, hiljennyimme Dianan temppelissä ja hioimme ”kirvestä” molemmilta puolilta Snellun salongissa. Nyt jatkamme keväistä löytöretkiä Turkuun oppainamme vanhojen homolehtien jutut sekä Tarja Hautasen kirja Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005).

Homoystävälliset heteroravintolat

Turun ensimmäiset varsinaiset homoravintolat perustettiin vasta 1990-luvulla, mutta jo kauan sitä ennen sateenkaarikansa oli tanssinut homotansseissa ja istunut iltaa monissa homoystävällisissä heteroravintoloissa. Niin monissa, että 96-homolehti 3/71 puhui jopa ylitarjonnasta jutussaan ”Keväinen löytöretki Turkuun”: ”Valinnan varaa Turun ravitsemusliikkeissä on liikaakin: hajonta muodostuu liian suureksi. Nimiä joita kuulee mainittavan ovat ainakin Haarikka, Hiivari ja Mosel”, kirjoitti nimimerkki Filius.

Tarja Hautasen mukaan näistä ravintoloista yksi oli ylitse muiden, nimittäin työväenyhdistyksen omistama ja Hotelli Turun talossa Ursininkatu 5:ssä sijainnut Mosel. Moselin perustamisvuosi ei ole tiedossani, mutta Hotelli- ja ravintolamuseon kokoelmista löytyi oheinen à la carte -lista 1950-luvulta. Listalla oli mm. annos nimeltä ”Kolmas mies” (300:–), jonka tilaaminen kirvoitti epäilemättä makeat naurut homoporukoista: ”Kyllä nyt tekisi mieli Kolmatta miestä!”

Hautasen haastattelema Moselin entinen portieeri kertoo työpaikastaan näin:

”Paikassa kävi kaikki, herroista huoriin ja satamajätkiin. Merimiesten keskuudessa kapakka oli niin kuuluisa, että muuan singaporelainen ummikko merimies tuli kerran paikalle Mosel-lapun kanssa, kun sana oli kiirinyt maailmalla. Suomessa oli kolme tämänkaltaista [merimies]ravintolaa, Kotkan Kairo, Haminan Kompassi ja Turun Mosel. – – Naiset eivät päässeet yleensä [ennen vuotta 1967 ilman herraseuraa] ravintoloihin, mutta Mosel oli erikoistapaus.”

Vielä elävämmän kuvan Moselista loihtii Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt mies:

”Gunnar Clement, ruotsalainen [sic] teatterin lavastaja, niin hän oli koristellut Moselin tällaiseen saksalais-tirolilaiseen tyyliin. Seinät oli oikein maalattu niinku kulissit. Siellä oli saksalaist taloo ja sen ikkunaa ja kaikkee. Oli ruudulliset pöytäliinat, että se vastas sellasta dirdnl-henkeä. Siellä ei ollut tanssia, mut siellä oli orkesteri, aina oli puolalaisia tai unkarilaisia, joskus oikein mielettömän hyviä, koska ne oli suuret orkesterit. – – Moselin koko yleisökuva ja se miten se toimi, oli jotain hämmästyttävän uniikkia, että mä en ymmärrä miten se on ollut mahdollista, koska ykskään muu ravintola ei oo pystynyt toimimaan sil tavalla, koska kyllä mä muistan tämmösen kauheen kontrollin. – – Moselis oli naistarjoilijat, joskus joku mieski, ja ne oli puettuina dirndl-asuihin ja ne oli hyvin totta ammattitaitosia, semmosii ku vuostolkulla ollu ja tunsi kaikki. Ne piti kuin omina lapsinaan ja se mikä auktoriteetti niillä oli.”

Samaisen miehen mukaan Moselin tarjoilijat tunsivat myös homoporukat hyvin ja varasivat ”taiteilijoille” aina oman nurkkauksen ravintolasta. Homoilla puolestaan synkkasi hyvin sataman huorien kanssa, ja miehet tunsivat monet heistä hyvin.

Telakkatyöläisten, merimiesten, homojen ja huorien rauhanomainen rinnakkainelo 1960-luvun suomalaisessa ravintolassa kuulostaa toden totta mielenkiintoiselta. Hautanen arvelee, että varsinkin homot, merimiehet ja prostituoidut viihtyivät samassa ravintolassa ehkä siksi, että kaikki muodostivat omat toisiaan ymmärtävät tai sietävät marginaaliryhmänsä.

Moselista Haarikkaan

Kun Moselin toiminta loppui vuonna 1973, homot siirtyivät istumaan iltaa juuri avattuun Haarikkaan (Eerikinkatu 19). Se oli Hautasen mukaan 1970–1980-luvuilla Turun tunnetuin ja suosituin homoystävällinen ravintola.

Aluksi homoseurueet istuivat ravintolan takaosan L-muotoisessa kabinetissa tai loosissa, myöhemmin pyöreiden pöytien ympärillä. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo henkilökunnan suhtautuneen täälläkin homoasiakkaisiin enimmäkseen hyvin. Kovin paine käytöksen hillitsemiseen näyttäisi tulleen meikäläisiltä:

”Kyllä henkilökunta ties ja oli siellä yks portsarikin joka oli alan harrastaja. – – Hän osas kyllä olla sitten mahdollisimman inhottava, että jos siellä jotain diskriminaatiota on ollut, niin se oli tällaisen piiloteikäläisen portsarin aiheuttamaa, mutta ei muun henkilökunnan. – – Oltiin omissa pöydissä ja usein saatiin jopa parempaa palvelua kuin kukaan muu, ainakin naisilta, vaikka nimenomaan tiesivätkin ketä siinä on. Joskus se meni vähän niinku överiksikin ja sit kun rupes olemaan semmosta yhen jos toisen sorttista pussaamista ja halaamista, niin kyllä sitä itse pyrittiin porukassa hillitsemään, että ei näin pitkälle täällä.”

Tarkempaa tietoa Haarikassa harjoitetuista soidinmenoista saa vuonna 1934 syntyneen miehen haastattelusta:

”– – se oli sit aivan ihana aika, että kun sä näit joku sua kiinnosti ja nyt sä näät, että se meni vessaan ni sit tehdä asiaa sit sinne niinku tutkimaan tarkemmin tilannetta. Et en mä näissä nykyhomopaikoissa tykkää ollenkaa, ku se on niin selvää. Kaikki on homoja ja se jännitysmomentti puuttuu. Just se salaperäisyys ja se viehätys. – – Haarikassa kun oli tota vessat oli auki ni sitä aina katottiin että onko siellä yhdet jalat vai kahet jalat, et mitä sieltä näkyy (nauraa).”

Tarja Hautanen summaa, että suurin osa turkulaisista homoista ja lesboista ei käynyt Moselissa tai Haarikassa istumassa iltaa tai puistoissa hakemassa yhden illan seuraa. Ennen kaikkea he kaipasivat paikkaa, jossa saattoi tutustua samanlaisiin ja jossa ei tarvinnut arvuutella mahdollisen kiinnostuksen kohteen seksuaalista suuntautumista. Tällaisia paikkoja tarjosivat yksityiskotien ympärille syntyneet seurapiirit, kuten Urho Snellmanin salonki, sekä myöhemmin homotanssit.

Ei orgioita eikä edes esileikkejä

Kun homoseksuaaliset teot poistuivat rikoslaista vuonna 1971, sateenkaarikansan järjestäytyminen sai toden teolla vauhtia. Turkuun perustettiin 28.3.1971 Psyke-homojärjestön (1968–1986) alaosasto nimeltä Päivänkakkarat.

Tarja Hautanen kertoo, että perustamiskokous järjestettiin Saukko-baarin kabinetissa ”maisteri Rantasen” yksityistilaisuutena. Siihen osallistui myös Hautasen haastattelema 1939 syntynyt mies, joka muistaa tilaisuuden näin:

”Perustavaan kokoukseen oli saapunut kymmenkunta henkeä. Jälkeenpäin selvisi, että vähintään toiset kymmenen kierteli kadulla kokouspaikan ympärillä uskaltamatta tulla sisään. Mukana olevat homot tunsivat kaikki toisensa jo ennestään. Varsinainen uutinen oli se, että paikalle oli saapunut myös kolme lesboa. Sellaisia kukaan ei ollut aikaisemmin elävänä nähnytkään.”

Kun uusi yhdistys oli ehtinyt toimia vuoden, sen kuulumisista kerrottiin 96-lehdessä 5/72 näin:

”Päivänkakkarat ovat nyt siis kukoistaneet runsaan vuoden. Kokoonnuttu on yhteensä kai kymmenkunta kertaa, milloin eri baarien kabineteissa, milloin jäsenten kotona. Kesällä pidettiin telttaretki, jossa oli osanottajia neljättäkymmentä. Muuten on tilaisuuksien osanottajamäärä vaihdellut kymmenen ja kolmenkymmenen välillä. – – Asian luonteesta johtuen ei tiettyä salaseuranomaisuutta ole voitu välttää. On keskustelu siitäkin, olisiko kerhon syytä tulla pois ”maan alta”, mutta ainakaan vielä ei jäsenistö tunne olevan siihen valmis. – – Kokoontumisemme ovat olleet pääasiassa tapaamis-, keskustelu- ja neuvottelutilaisuuksia, ei mitään orgioita eikä edes esileikkejä.”

Tarja Hautanenkin kirjoittaa, että Päivänkakkaroiden yhdistystoiminta oli alussa hyvin epäyhdistysmäistä ja vakiintumatonta. Alkuvaiheen tapahtumista suurin oli edellä mainittu telttaretki, josta kerrottiin myös 96-lehdessä 5/71 otsikolla ”Turkulaiset tempasivat”. Jutusta saa hyvän kuvan toiminnan maanalaisesta luonteesta. Edes leiripaikkaa ei paljasteta, ja ihmisten paljastumisen pelkoon viitataan usein. Pelko oli sikäli täysin aiheellinen, että esimerkiksi Hymylehti tapasi kuvaajineen väijyä homomiesten kohtaamispaikoilla mehukkaiden juttujen toivossa:

”Ennakkokohu oli ainakin valtava. Pariin viikkoon ei Turun Urheilupuistossa ja porkkanamaalla [Asemanpuistossa] muusta puhuttukaan kuin tulevasta telttaretkestä. Kuka pohti, mistä saisi teltan lainaksi, kuka hiipi etukäteen salaa katsomaan retkipaikkaa ja kuka kävi sisäistä kilvoittelua siitä, uskaltaisiko vai eikö uskaltaisi tulla mukaan. – – Ja niin tuli määräpäivän aamu ja tuli päivä ja tuli ehtoo. Ja vähitellen alkoi väki kerääntyä sovittuun paikkaan, jonka löysivät ne jotka löysivät – –. Jossakin maalaistalossa oli jo tienkysyjälle ihmetelty, että ”Kuin sin ny niin pal nuari poikki mene?” – – Osanottajamäärä oli kohtuullinen: ei tullut ihmisiä linja-autolasteittain – –. Ei tullut sitä skandaaliakaan, jonka pelosta niin moni muuten halukas oli jäänyt saapumatta; kukaan ei hälyttänyt paikalle poliisia eikä palokuntaa eikä sensaatiolehden reporttereja. Mitä nyt naapurihuvilan väki jossakin vaiheessa katsoi parhaaksi poistua kaupunkiin viettämään viikonloppua, ja eipä silti, olihan sillä hetkellä tunnelma keittiökatoksen katossa, fiilis melkoinen ja meteli sen mukainen. Pelit soi ja tanssi kävi kepeästi, vaikkei betonilattia niin liukas ollutkaan. Ja kun makkarat oli kypsennetty, siirryttiin telttoihin jatkoille.”

Ysikutosen jutussa kaipailtiin tapahtumalle jatkoa, ja sitä myös saatiin. Seitsemänkymmentäluvun muista kesäretkistä minulla ei ole tietoa, vuonna 1981 alkoi Tarja Hautasen mukaan miesten monivuotinen leiriperinne Laitilan Tulirannassa, jossa myös ensimmäinen telttaretki käsittääkseni järjestettiin. Hautanen kertoo, että paikka on Laitilan VPK:n omistuksessa ja Päivänkakkarat varasi leirikeskuksen aina nimellä VSS-yhdistys eli Varsinais-Suomen Väestönsuojelu.

Vakiintuneempia muotoja Turun Päivänkakkaroiden toiminta alkoi saada vuonna 1974, jolloin järjestettiin Turun historian ensimmäiset homotanssit Rautatieläistentalolla. Hautasen mukaan wieninleike ja perunamuusi tekivät kauppansa, kun paikalle tuli 130 osanottajaa. Sen jälkeen tansseja järjestettiin tasaiseen tahtiin, ja niitä täydensi henkistä ja käytännön tukea tarjonnut puhelinpäivystys, joka alkoi vuonna 1976.

Entinen, tuleva ja nykyinen samassa pöydässä

Päivänkakkaroiden järjestämien tanssien merkittävyydestä kertoo se, että jokainen Tarja Hautasen haastateltava oli aloittanut Turun homohistorian muistelemisen puhumalla nimenomaan Päivänkakkaroiden ja (vuodesta 1988 lähtien) Turun Seudun Setan järjestämistä tansseista. Tanssipaikoista mainittiin useimmiten Gillesgården (Aurakatu 1), jossa yhdistys järjesti yhteensä 53 tanssit vuosina 1980–1986.

Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen kertoi Gillesgårdenin tansseista näin:

”Niis tansseissahan oli aina se odotus, et pääsi jonnekin missä oli saman alan ihmisiä ja saattoi tanssia ja jutella ja olla niinkun kotonaan, olla oma itsensä. Gillesgården oli suosittu ja kiva paikka. Setan järjestön ihmiset laitto voileipiä ja oli limpsaa ja sitä sit ostettiin ja pöydän alla oli pullo (nauraa). – – Ei ollu mitään paikkaa minne mennä, ei ollu baareja, ei ollu mitään, ni totta kai kaikki meni sinne.”

Toisen, vuonna 1960 syntyneen haastateltavan silmissä Gillesgården oli kuitenkin paikkana ankea, ja järjestelytkin tuntuivat kotikutoisilta:

”Se oli paikka mihi oli tuotu pöytiä ja kannettu tota noini joku limsakori siihe viereen. Homot teki voileipii takahuoneessa ja niit myytiin. Ei sitä voi sannoo, et olipas kamalaa. Simmot ei voi ajatella, koska ne teki niinku parhaasa niillä resursseilla mitä oli mahdollisuus. Ei siin paljo muuta oikee ois voinut saada aikaseks, mut se sit jos ajattelee, että lesbokin nyt kuitenki on nainen, vaikkei niin kaikki heteromiehet ajattele, niin naisen näkökulmasta se vaikutti hirveen ankeelta. Joku nainen olis varmaan yrittänyt tehdä sen jollain tappaa eri tappaa sen tarjoilun. Sehän oli hirveen paljon niiden homomiesten totanoin niin hoitamaa se myyntipuoli siellä. – – Sanotaan, että kuppikuntast se oli. Valtaosa sielä oli niinku samaa porukkaa, mut sit oli joitaki pienii kuppikuntii, mut ne ketkä tunsi toisensa ni tunsi sit kyllä kaikki toisensa ihan todellaki. Se vanha sanonta, et samas pöydäs istuu entinen nykyinen ja tuleva piti kyl ihan varmasti paikkansa.”

Homomiehiä ihmetyttivät yhteistansseissa varsinkin vapaasti virranneen viinan lietsomat lesbotappelut. Hautasen haastattelema 1940-luvulla syntynyt nainen summaa asian näin: ”Et nähnyt silleen koskaan nyrkkitappelua miesten kesken, mutta auta armias kun sieltä tuli pari naista niin oikein kunnolla tappeli.” Järjestymismiehenä toiminut mies taas totesi, että ”naiset oli yleensä semmosia, että suurin osa miehistä pelkäs niitä suoraan sanoen”.

Miesten muistetaan tapelleen Gillesgårdenilla vain yhden ainoan kerran, kun he kilpailivat itseään 16-vuotiaaksi väittäneen pojan suosiosta. Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo tapauksesta näin:

”Sillon mä oon nähny ku homot tappeli miehest oikeen lyömällä oikeen, no kylläkin vähän tyttömäisesti (nauretaan), mut oikein lyömällä vähän niinku avokämmenellä, ei nyrkillä herrajumalla. Se oli mun mielestä niin hämmästyttävää, et kyl siit varmaan puhuttiin piireissä viikkotolkulla.”

Samainen mies muistaa omat tanssit kuitenkin äärettömän tärkeinä: ”Silloinhan se oli, vaikkei se ollu laitonta ni se oli kuitenki niin paikka, jossa varmasti tapas samal taval ajattelevii ihmisii ja jossa ikäänku oma vapaa käyttäytymine ei ollut tuomittavaa.”

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Gillesgårdenin jälkeen tanssit jatkuivat Samppalinnassa vuosina 1986–1990 ja sen jälkeen ja rinnalla myös muissa ravintoloissa.

Yhdeksänkymmentäluvulla saatiin myös yksityisten omistamia homoravintoloita, joista ensimmäinen oli vuosina 1991–1993 toiminut Pub Victor tai Cabaret Victor (Aurakatu 1). Sen korvaajaksi tuli vuonna 1994 kahvilasta anniskeluravintolaksi muuttunut Pub Jack’s & Mike’s, joka sai ensimmäisenä homomiesten omistuksessa olevana ravintolana suuren suosion. Se toimi ensin Kauppiaskatu 4:ssä ja sen jälkeen Humalistonkatu 17:ssä vuoteen 2001 saakka.

Kaapista käräjille

Vuosi 1990 oli iso virstanpylväs Turun Seudun Setaksi muuttuneiden Päivänkakkaroiden toiminnassa, koska turkulaiset järjestivät silloin Setan vuotuiset Vapautuspäivät 16.–19. elokuuta. Kyseessä oli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella järjestetty Pride-tapahtuma, ja Tarja Hautanen toteaa järjestelyponnistusten terävöittäneen Turun paikallistoimintaa ja johtaneen sen politisoitumiseen. Tapahtuman teemana oli ”Coming Out – Kaapista ulos”.

Seta-lehdessä 3/90 Turun Vapautuspäiviä hehkutettiin ”virkistäväksi ja voimia antavaksi spektaakkeliksi”. Lisäksi kerrotaan, että perinteinen mielenosoituskulkue vaihdettiin kahdeksi toritapahtumaksi ”monipuolisine ohjelmineen, banderolleineen, vaaleanpunaisine ilmapalloineen, kaikkineen”. Järjestäjien pyrkimyksenä oli kuulemma ollut turhan ryppyotsaisuuden heittäminen yli laidan, mutta nyky-Prideihin verrattuna tapahtumasta oli karnevaali kaukana. Esimerkiksi lauantain toritapahtuman päävieraana oli leningradilainen kirjailija, joka puhui homoseksuaalien tilanteesta Neuvostoliitossa. Tätä spektaakkelia todisti Tarja Hautanen tietojen mukaan parisataa homoa ja lesboa, joiden taustalla lymyili joukko hämmentyneitä turkulaisia lauantaipäivän toriostoksilla. Turun kaupunki ei tietenkään ollut halunnut tukea tapahtumaa millään tavoin useista pyynnöistä huolimatta.

Turun Vapautuspäivistä tuli silti kokoaan suurempi tapahtuma, kun Vaparien jälkinäytös näyteltiin raastuvassa seuraavan vuoden alussa. Seta-lehdessä 1/91 kerrotaan, että istuntosali oli piukassa ja mediatapahtuma valmis, kun neljälle turkulaisaktivistille luettiin syytteet julkisesta kehottamisesta ”samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”.

Aktivistit olivat toisin sanoen kehottaneet Vapautuspäivien toritapahtumassa homo- tai bieroottisia tunteita tiedostaneita ihmisiä toteuttamaan itseään, mikä oli vuoteen 1999 voimassa olleen lain mukaan rikos. Tämän jälkeen aktivistit olivat vielä tehneet itsestään kirjallisen ilmiannon, jotta he varmasti pääsisivät oikeuteen testaamaan rikoslakiin kummittelemaan jääneen ”kehotuskieltopykälän” toimivuutta. Sen perusteellahan ei ollut koskaan tuomittu ketään, mutta Suomen ikioma homopropagandalaki oli yhä sananvapauden jarruna esim. Yleisradion lähetystoiminnassa.

Turkulaiset aktivistit kuitenkin tuumivat, että kehottamisesta pitäisi ilman muuta langettaa laissa säädetty sakko- tai vankeusrangaistus. Moinen absurdi rangaistus kun olisi omiaan antamaan potkua lain muuttamiselle. Vaan toisin kävi, kuten Setan jutusta voi lukea:

”Oikeus suuressa viisaudessaan ja armossaan päätti jättää meidät rangaistukseen tuomitsematta. Rikosta kuvattiin vähäpätöiseksi, eikä yleinen etu vaatinut rangaistusta. Lisäksi tuomari survoi kipeisiin korviimme sanaparin ”anteeksiannettavaa ajattelemattomuutta”. – – Meidät leimattiin ymmärtämättömiksi pikkurikollisiksi. Näpertelijöiksi. Liki syyntakeettomiksi. Tapu-tapu. Antaa vetää!”

Vaikka itse kehotuskielto-oikeudenkäynti lässähti nahkapäätökseen, Tarja Hautasen mukaan se oli joka tapauksessa siihenastisen turkulaisen homohistorian huipentuma:

”Puistojen puolikriminaalit päätyivät tekemään itsestään rikosilmoituksen. Se oli asia, joka ei jäänyt huomaamatta edes turkulaisilta tiedotusvälineiltä. – – Homous ja lesbous saattaa nykyajan viihdeteollisuuden esittelemänä näyttäytyä jopa muodikkaana, mutta sitä se ei ollut vanhan polven turkulaisille homoille ja lesboille, jotka ovat eläneet huiman muutoksen rikollisiksi ja sairaiksi leimatusta ryhmästä joukoksi, joka ylpeänä kehottaa muita homoseksuaalisuuteen Turun Kauppatorilla ja vaatii vielä itse päästä oikeuteen rikoksestaan.”

Hetki ilman naamioita

Niitä vanhan polven ihmisiä ajattelen itsekin usein näillä kaupunkimatkoillani, kuten tänään tässä Aurajoen rannassa. Enää ei tarvitse mennä puskiin, ellei nyt satu olemaan voyeuristinen bloggari tai muuten vain jännitystä vailla. Muille on tarjolla samasukupuolista silmänruokaa ja yhteisöllisyyttä niin netissä kuin näyttämölläkin – kuten esimerkiksi Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaalissa. Se muuten tekee aika paljon enemmänkin kuin vain kehottaa homoseksuaalisuuteen, ja hyvin sekalainen yleisö seuraa spektaakkelia hurraten ja hihitellen.

Mitä ihmettä moisesta ajattelisivat kaikki puistojen pojat, joiden silmät olivat ehkä tottuneempia hämärään kuin siihen, että valokeila osuu nyt niin kirkkaasti juurin meihin? Meihin, jotka näymme koko ajan kaikkialla, juhlimme itseämme ja saavutuksiamme gaaloissa ja pääsemme nyt myös ihan oikeisiin naimisiin.

Nauraisiko Urho Snellman tälle kaikelle kimakasti ja kutsuisi musikaalin jälkeen kaikki nuoret miehet jatkoille salonkiinsa? Entä mitä sanoisi nimimerkki Filius, joka kirjoitti alla olevan Turun Päivänkakkaroiden joulutervehdyksen 96-lehteen 7/71? Niin paljon siitä, mitä Filius toivoi, on nyt mahdollista meidän kaikkien elämässä muutenkin kuin vain ohikiitävinä vapauden ja yhteenkuuluvuuden hetkinä. Filiuksen tervehdyksen loppupuoli taas on yhtä ajankohtainen nyt kuin mitä se oli yli 45 vuotta sitten. Ennen oltiin yksinäisiä kaapissa, mutta nyt ollaan usein yksinäisiä yhdessä, kuten Huffington Post kirjoittaa laajassa artikkelissaan Together alone: the epidemic of gay loneliness.

Annetaan siis Filiuksen julistaa joulurauhansa, mutta ei anneta sen kaikua kuuroille korville:

”Rakas lukija! – – En toivota Sinulle menestystä ja vaikutusvaltaa, vaan ystäviä. Niitä Sinulla tuskin voi olla liikaa. Luulen, että meitä ei ilta illan jälkeen aja ravintoloihin ja klubeihin, puistoihin ja pömpeleihin niinkään fyysisen kuin henkisen kontaktin tarve. Haluamme löytää ihmisen: lähimmäisen, jolle voimme puhua, joka ymmärtää vaikeutemme ja hätämme. Aina ei ole edes välttämätöntä puhua. Riittää, kun tunnemme, ettemme ole yksin, että lähellämme on muita, että saamme hetken olla oma itsemme, ilman naamioita. Me olemme sittenkin niin pieni vähemmistö, että meillä ei ole varaa olla yksin, eristäytyä, panetella, riidellä. Meidän täytyy mennä ulos huoneestamme, etsiä muita, kokoontua, järjestäytyä. Meidän täytyy uskaltaa keskustella ja meillä täytyy olla aikaa kuunnella. Lähimmäistemme takia. Oman itsemme takia. Toivotan Sinulle lähimmäisenrakkautta. Sekä muiden taholta että muita kohtaan. Sekä jouluksi että ensi vuodeksi. Monilla muilla on samat ongelmat kuin Sinulla. Et ole yksin.”

Lue lisää

Torontosta : Missa teidan blogs?
Kirjoitettu: 14.03.2017, 01:06:46
Taalla on ollut tyhjaa pitkaan,

Well, ensimmainen ja viimeinen lumimyrsky tulee tana yona, maybe not. Olisi tulossa etelasta missa se on jo pudottanut lunta puoli metria Carolinas,Boston,NY,Buffalo on tulossa tanne ylos.

Meilla on vahan valkoista puuteria ulkona, City on jo praimannut tiet liqvid suolalla jos tulee paljon lunta niin satoja suolaajia ajelee kaikilla isoimmilla teilla.
Jokainen business jalkakaytavilla taytyy puhdistaa edestaan lumen pois.....vain tyhjat kaupat,talot, kirkot,pankit, valtion toimistukset eiva tee sita.
Lue lisää

Torontosta : Gay vihkiminen
Kirjoitettu: 27.02.2017, 20:12:27
Miksi kirkossa taaytyisi vihkia vaikka gay pareja? Teilla uutisissa sita ei tule tapahtumaan. Onko kirkko siella valtion omistama?
Teiile tulee laki pian samanpuolisen parien hyvaksymasta.
Kuka maksaa piispojen ja pappien palkan teilla? Meilla ei ole valtiolla mitaan kirkkojen ja satojen uskonnoitten kanssa tekemista, kirkot ovat omia bisneksejaan. Roman Catholic on isoin taalla.
Teilla tulee kirkot varmaan kieltamaan Medical Assisted Suicide keskustelun Euthanasia.
Kommentit (2)

Hulivilipoika : ”Paina vaan niin kuin kuokalla Jussikin aikoinaan” – Tom of Finlandin perussuomalaiset miehet
Kirjoitettu: 18.02.2017, 13:54:33
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/02/paina-vaan-niin-kuin-kuokalla-jussikin.html (kuvat ja trailerit täällä)

Miksi ihmeessä Tom of Finlandia on viime vuosina rummutettu ja ryöstöviljelty niin paljon? Mistä johtuu, että aikanaan vaivihkaa kädestä käteen kulkenut alakulttuuriporno leviää nyt kassan kautta ympäri maata essuina, julisteina, kalentereina, lautasliinoina, paitoina, patalappuina, petivaatteina, postimerkkeinä, pyyhkeinä, sammutuspeitteinä ja sateenvarjoina?

Tähän pureudun seuraavaksi tarkastelemalla Tomin miehiä suomalaisen miehen perikuvina. Samalla arvioin uutta Tom of Finland -elokuvaa ja -musikaalia.

Touko ja Tove

Kolme vuotta sitten alkanut Tom of Finland -invaasio on yltynyt sellaisiin mittoihin, että homoikoni Touko Laaksosen isokärsäiset satuhahmot kilpailevat jo elintilasta lesboikoni Tove Janssonin isokuonoisten satuhahmojen kanssa. Janssonin muumien vetovoimaa tosin on vielä helppo ymmärtää, sillä fanitus on siirtynyt kuin luonnostaan vanhemmilta lapsille ja sukupolvelta toiselle Janssonin tuotannon ehtymättömän viehätyksen sekä yhtä ehtymättömän tuotteistuksen ansiosta.

Touko Laaksosen nahkamiesten vetovoima on sekin kestänyt vuosikymmeniä, mutta perintö on levinnyt lähinnä ”isukeilta” pojille ja lopulta myös taidemuseoihin, joissa homma on sentään vielä jotenkin pysynyt turvallisissa kehyksissä neljän seinän sisällä. Vaan ei enää. Nyt Tomin miesten kanssa maataan, niiden etumukseen pyyhitään suita ja niitä nautitaan päiväkahvilla kiitos Robert Pauligin Tom of Finland -kahvin (”dominated by Mexican flavors and nuanced with an intriguing nutty tone”). Tuliko maidolla vai ilman?

”Miksi Tom of Finland on Suomi 100 -vuotena juhlittu koko kansan sankari”, kysytään myös Ylen Kioski-ohjelman nokkelassa videossa. Siinä kysymykseen vastataan tarkastelemalla aihetta kysyntänäkökulmasta, eli Touko Laaksosen taiteen tärkeimpien kohdeyleisöjen kautta (homot ja koko HLBTIQ-yhteisö, heteronaiset, saliselfiemiehet sekä viidentenä kaikki ihmisoikeuksien puolustajat).

Itseäni kiinnostaa kuitenkin kysynnän sijasta enemmän tarjontanäkökulma – se, miksi Tom of Finlandia niin aktiivisesti vyörytetään juuri nyt?

Persuilusta perseilyyn

Touko Laaksosen piirtämien mieshahmojen julkinen esiinmarssi on ollut alusta, eli Postin vuonna 2014 lanseeraamista Tom of Finland -merkeistä, lähtien kaupallisten toimijoiden vastuulla. Postin perään tuli Finlayson, ja sen perään taas on tullut suuri joukko muruja noppivia hännystelijöitä. Näin on käynyt osittain siksi, että homous on trendikästä. Kaupalliset toimijat elävät trendeistä ja haluavat varsinkin tässä tapauksessa brändätä itseään moderneina ja avarakatseisina toimijoina.

Osa sateenkaariväestä pitänee tätä samanlaisena (s)eksploitaationa kuin mistä saamenpukua hyödyntäviä taiteilijoita on syytetty. Itse en ajattele näin, koska Tomin tuotteistamiseen on alusta asti liittynyt vahva ihmisoikeusnäkökulma ja ilmeisen määrätietoinen pyrkimys tuulettaa Suomen asenneilmastoa ja kirkastaa siinä samassa maabrändiä.

Kaiken ankean persuilun vastapainoksi on toisin sanoen alettu perseillä, ja tämän antijytkyn vetojuhdaksi on valjastettu maailman tunnetuimman suomalaistaiteilijan tuotanto, jota ei kotimaassa ole tässä mittakaavassa aiemmin tunnettu, saati juhlittu. Kaupallisuuden, ihmisoikeustyön ja maabrändäyksen liitto huipentuu Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvassa, jonka yhteistyökumppanina on Amnesty International ja joka on osa Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien virallista ohjelmaa.

Suurikuokkaisia Jusseja

Suomen sadasta itsenäisestä vuodesta yli puolet elettiin siten, että homoseksuaaliset teot olivat laissa kiellettyjä. Vielä sitkeämmin ovat kuitenkin eläneet käsitykset siitä, millainen käytös suomalaiselle miehelle on sallittua seksuaalisuudesta riippumatta. Lopputuloksena on ollut se, että suomalainen mies on totuttu näkemään ahdasmielisenä jurottajana, jonka pitäisi ottaa oppia vaikka niistä iloisista ja puheliaista (joskin umpihomoista) ruotsalaisista, mutta ”pitää” silti itsensä miehenä.

Touko Laaksosen mieskuvat ovat tähän maailmanaikaan kaupallisesti ja ideologisesti käyttökelpoisia, koska ne päivittävät suomalaisen miehen kuvaa juuri toivottuun suuntaan: kohti avarakatseisuutta ja iloisuutta. Laaksosen fantasiahahmojen kansallinen syleily on myös melko vaaratonta, koska ne paitsi uudistavat sisunmakuista Suomi-kuvaa myös uusintavat eli ylläpitävät sitä.

Tomin miehet ovat yhtä kovia kuin mielikuvamme loputtoman sitkeästä suomalaisesta miehestä, joka otti kerran mittaa mahdottomasta vastustajasta ja kesti sen, vaikka takkiin tuli. Ihan niin kuin Tompan miehet, jotka antavat mahdottoman suuren valloittajan tunkeutua alueilleen ja kestävät sen aina hymyssä suin. He kestävät sen, koska suomalainen mies kestää ja kärsii kaiken – riippumatta siitä, kuinka suuri kuokka Jussilla sattuu olemaan. Seuraava!

Vai luuletteko, että Tom of Finland olisi nyt joka kahvi- ja lakanapaketissa, jos hän olisi piirtänyt hinteliä neitihomoja, jotka käyttivät mokkakenkiä ja turkooseja samettihuopahattuja? Noita ”sipsuttelevia kikattajia”, joita Touko Laaksonen ei itse voinut sietää, koska hänen aikanaan moiset olivat vallitseva homomiehen malli. Laaksonenkin ajatteli aikansa, että hänen pitäisi olla tuollainen, kunnes hän löysi Tähtitorninmäeltä tarpeessa olevia tosimiehiä. Juuri niitä, joista myös hänen tuotantonsa tunnetaan. [Ks. myös jutut ”Se on hyvännäköinen, oikein hyvännäköinen” – homot ja tyyli sekä Homohistoriallinen Helsinki 7: Espa, helmi on Helsingin.]

Vaarallista kokea

Ylätasolla Touko Laaksosen tuotanto viestii ilman muuta Tom of Finland -elokuvan tavoin ”vapaudesta, rakkaudesta ja rohkeudesta” sekä oikeudesta olla sellainen kuin on. Samalla se kuitenkin viestii siitä, että kaikki – ihan mikä tahansa – käy, kunhan mies ei ole ”sipsutteleva kikattaja”.

Minusta juuri tämä on avain siihen, miksi kaupallinen ja sittemmin myös virallinen Suomi on niin avosylin ottanut Tom of Finlandin vastaan. Tomin kuvat ovat seksuaalisesta vallankumouksellisuudestaan huolimatta samalla vanhoillisia ja siten myös helpommin myytäviä ja sulatettavia. Tomin mies on aina mies eikä mikään marjanpoimija.

Dome Karukosken elokuvassa tämä vallankumouksellisuuden ja vanhoillisuuden vuorottelu näkyy siten, että pornoa kyllä kuvataan, mutta miestenvälinen tunteilu ja hempeily on pidetty tiukasti aisoissa. Osittain tämä selittyy ajankuvalla, mutta mikään ei mielestäni selitä sitä, miksi Toukon ja hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Velin suhteen kuvauksesta jää tyystin uupumaan paljas ja pidäkkeetön intohimo. Nyt vallitsevaksi mielikuvaksi jää väkivaltaiseen ratsiaan päättyvä hätäinen peppupano puuta vasten. Mikä esti kuvaamasta hellää rakastelua neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa, jonne yhteiskunnan kontrollikoneisto ei ainakaan Tomin ja Velin tapauksessa ulottunut?

Tätä omituista pidättyvyyttä selittää mielestäni vain se, että pidäkkeettömän rakkauden kuvaamisessa tuli henkinen ja kaupallinen raja vastaan – sama raja, jota Tom of Finlandin pidäkkeettömissä pornokuvissa ei koskaan ylitetä. Se raja, jota ”tosimiehen” ei pitäisi ylittää, koska vaarana on henkinen luisuminen ”sipsutteluun ja kikatteluun”.

Ehkä yhä vain on niin, että vallankumouksellisinta ei suinkaan ole näyttää toista miestä paljaalta panevaa piirroshahmoa, vaan toista miestä paljaasti rakastava ja rakasteleva ja siten henkisesti aseettomaksi riisuttu mies. Tai toisen miehen menetystä sureva mies. Nythän elokuvassa ei käsitellä mitenkään surua, jota Touko Laaksonen varmasti koki Velin kuoltua.

Sen ymmärrän, että Touko oli sotakuolemien traumatisoima ja että hän ei halunnut puhua tunteistaan siskolleen Kaijalle. Mutta mikä esti kuvaamasta hänen yksityistä suruaan, joka väistämättä seuraa lähes 30 vuotta kestäneen suhteen päättymisestä? Oliko sekin liian paljasta? Koska suru ei voi päättyä ratsiaan ja yhteiskunnan väliintuloon, se on tavallaan yhtä vaarallista kuin ratsiaton rakastelu.

Elokuva ja musikaali

Vaikka kritisoin Dome Karukosken elokuvaa, en pidä sitä huonona. Se jätti toivomisen varaa, mutta myös täytti toiveita. Erityisen hienosti oli kuvattu se, miten Touko Laaksosen taide syntyi sodan tuhosta ja kuolemasta. Kaatuneiden sotilaiden rivistöistä nousi Tomin tuotannon kulttihahmo Kake, joka oli takuuvarmasti kuolematon ja jolla oli aika pirun komea tykki. Sydäntä sykähdyttivät myös kangaskaupassa vietetyt ”häät”. Lopuksi Toukon ja Velin yhteisen kodin uudet keltaiset ikkunaverhot olivat auki maailmaan, jossa Touko Laaksosen tuotanto ruokki ja heijasteli 1970-luvun emansipoituneiden homojen vaalimaa macho-kulttia. Tämä voimaantuminen välittyi elokuvasta hyvin.

Haluan vilpittömästi, että elokuva menestyy, koska tiedän Dome Karukosken olleen mahdottoman tehtävän edessä. Elokuvan tekeminen Tom of Finlandista on kuin Raamatun filmatisointi – tosiuskovaisia on mahdoton miellyttää. Tämän sai tuta myös Roland Emmerich, jonka nostattava ja historiallisesti tarkka Stonewall-elokuva (2015) sai jo pelkän trailerin perusteella täystyrmäyksen, koska sitä pidettiin huterin perustein transfobisena.

Karukosken tapauksessa olisi helppo haksahtaa ajattelemaan, että heteromies ei tajuu. Taiteilijan työnä on kuitenkin muiden nahkoihin meneminen ja itselle usein vieraan todellisuuden kuvaaminen. Siinä voi onnistua tai epäonnistua, mutta tuskin kukaan vaatisi, että natsielokuvan ohjaajan pitäisi itsekin olla natsi. Sitä paitsi Roland Emmerich tuntui saavan turpaan lähinnä siksi, että hän on valkoinen homomies eikä musta transihminen.

Sateenkaarikansa on niin monimuotoinen, että sen vaatimuksia ei kukaan voi täyttää, eikä Karukoski ole taiteilijana myöskään velvollinen niitä täyttämään. Vaikka hän on tehnyt elokuvan meistä, hänellä ei ole ollut velvollisuutta tehdä sitä meille. Tom of Finland -elokuvan kohderyhmänä ovatkin tuotantoyhtiön mukaan heteronaiset, ja ainakin kohderyhmään kuuluvaan ystävääni se upposi erittäin hyvin.

Homoyleisöä palvelee paremmin Turun kaupunginteatterin törkeän hauska Tom of Finland -musikaali. Siinäkin Toukon ja Velin rakkaussuhteen kuvaus jää kumisemaan tyhjyyttään, mutta kokonaisuutena musikaali onnistuu elokuvaa monisyisemmin kuvaamaan homokieltolain aikaista suomalaista yhteiskuntaa.

Elokuva sortuu alleviivaamiseen ja mustavalkoisuuteen luomalla mielikuvaa siitä, että jokainen yritys olla homo päätyi joko väkivaltaiseen ratsiaan, vankilaan tai mielisairaalaan. Moni joutuikin maksamaan rakkaudestaan kestämättömän inhimillisen hinnan, ja jokainen homo eli kieltolain aikana varmasti tietynlaisessa pelossa ja vaarassa. Ylikorostamalla tätä elokuva kuitenkin sivuuttaa sen voiman, joka alakulttuurin suhdeverkostoissa ja salatuissa rakkaussuhteissa kaikesta huolimatta piili. Se voima ei suinkaan rajoittunut vain kädestä käteen levinneisiin Touko Laaksosen pornopiirroksiin, kuten elokuva viestii.

Musikaali onnistuu tämän ajan kuvaamisessa paremmin, koska se ei alleviivaa, vaan pikemmin karnevalisoi ja hämärtää rajoja. Esimerkkinä tästä on musikaalin homofobinen kyttä, joka itse kamppailee samasukupuolisen halun kanssa. Tai mummo, joka Tomin miehiä katsellessaan alkaa muistella, miten vaarilla oli yhtä komea sauva. Elettiin sitä ennenkin.

Suurmiehiä ja sipsuttelijoita

Olen suomalaisena homomiehenä äärettömän ylpeä siitä, että Tomppa on meidän. Touko Laaksosella taas oli taiteilijana täysi oikeus piirtää mieleisiään miehiä ja edistää haluamaansa mieskuvaa, eikä hän ole vastuussa siitä, mihin tarkoituksiin hänen tuotantoaan milloinkin käytetään.

Viime vuosien Tom of Finland -rummutuksesta ajattelen, että oli jo aika, että maabrändiimme penetroitui Mannerheimin rinnalle joukko muita kaikin puolin kovia suurmiehiä, jotka hekin nauttivat ratsastamisesta. Neitihomona toivon silti, että suomalaisen miehen kuvaan mahtuisi jatkossa myös yhä enemmän niitä, jotka uskaltavat tarvittaessa sipsutella rajojen yli pelkäämättä siitä mahdollisesti aiheutuvaa tuomiota ja häpeää.

Sillä häpeää ne Tompankin miehet uhmasivat lihaksikkailla vartaloillaan ja ylivertaisella miehisyydellään. Homouden häpeää ja naisellisuuden häpeää. Heidän edustamansa miehisyys oli kovan työn ja jatkuvien ponnistelujen takana.

Josko joku tulevaisuuden Touko Laaksonen piirtäisi kuvia isäkroppaisista miehistä, jotka eivät kuolemakseen pelkää sipsuttelua ja kikattelua ja yritä niin väkisin pitää itseään miehinä. Miehiä, jotka eivät pelkää kokea – rakastaa tai surra. Ne ne vasta olisivat vallankumouksellisia kuvia, mutta patalappuja ja petivaatteita niistä on turha odottaa.

Kommentit (4)

Torontosta : Likainen tunkkainen baari
Kirjoitettu: 12.02.2017, 14:54:23
Tama baari mihin menin vain pissalle. Taytyi ostaa olut muuten en saanut siella kayda. Sama baari missa neggerpoika oli ammuttu,muutama viikko sitten. Eivat olleet pesseet verijalkia seinasta vielakaan. Siella myyvat huumeita vapaasti Baarin omistaja ostaa varastettuja alcoholi pulloja varkailta halvalla. Saavat vahan rahaa huumeisiin. Saat ostaa siella mita vain lihaa,juustoja jne tuoreesti varastettuja.
Washroom only for paying customers.
Lue lisää

Hulivilipoika : Teikäläisten turku – varsinaissuomalaista homohistoriaa 1/2
Kirjoitettu: 28.01.2017, 15:35:17
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2017/01/teikalaisten-turku-varsinaissuomalaista.html (lisää kuvia täällä)

Hulivilipoika on jo kolmen vuoden ajan kalunnut Suomen vanhoja homopuistoja ja muita menneen maailman kohtaamispaikkoja Helsingissä, Tampereella ja Vaasassa. Pääkaupungin pömpelien, Mansen enkelien ja Vaasan farssin jälkeen on tullut viimein aika nipistää Suomi-poikaa pyllystä ja suunnata kuvaajan kanssa kohti Turkua. Kirpakassa talvisäässä moottoritie oli kaikkea muuta kuin kuuma, joten laulusta poiketen emme ”tulleet pitkin Turun tietä”, vaan säästimme paukut kiltisti perille asti.

Suomen ensimmäiset homot

Turulla on Suomen vanhimpana kaupunkina myös väistämättä Suomen pisin urbaani homohistoria. Tai pikemminkin samasukupuolisen halun historia, koska homoseksuaalisuudesta alettiin puhua vasta satoja vuosia sen jälkeen, kun Turusta tuli keskiajalla vilkas kaupan ja merenkulun keskus ja koko Ruotsin valtakunnan tärkeimpiin kuulunut kaupunki.

Muinaisten merimiesten, kauppiaiden, linnanherrojen ja tavallisten turkulaismiesten metkuja voimme nyt vain arvailla, sillä tietoa ei juuri ole. Historioitsija Teemu Keskisarja tiivistää ongelman näin kirjassaan Kyynelten kallio: kertomuksia seksistä ja väkivallasta (2011): ”Ilmiöstä, jota ei virallisesti tai vähän epävirallisemminkaan ollut olemassa, ei jäänyt lähteitä.”

Se kuitenkin tiedetään, että Turun hovioikeus tuomitsi 14.10.1665 kuolemantuomion ”sodomiittisesta synnistä” kahdelle miehelle: Taivassalon kirkkoherran Claudius Brenneruksen rengeille Heikki Pekanpojalle ja Heikki Mikonpojalle. Nämä Mooseksen lain perusteella rangaistut miehet mestattiin kirveellä ja sen jälkeen vielä poltettiin. Samalla he jäivät Keskisarjan mukaan aikakirjoihin Suomen ensimmäisinä nimeltä tiedettyinä ”homoina”.

Tapaus on todellinen oikeushistorian kummajainen, sillä vastaavia muinaisia samasukupuoliseen haluun liittyviä oikeudenkäyntejä tiedetään Suomesta lisäksi vain Torniosta (1709) ja Vöyriltä (1733). Keskisarja huomauttaa, että siinä missä muu kristikunta tuomitsi luonnottomuuksista miesten kanssa maanneita miehiä, Ruotsin valtakunta teloitti miltei yksinomaan niitä varsinaisia sodomiitteja, eli eläimeensekaantujia.

”Sekaantujiin keskittynyt Ruotsi päätti vaieta siitä sodomian muodosta, joka toivon mukaan oli kansalle tuntematon. Papeilta kiellettiin kaikkinainen pelottelu ja uhkailu, koska se vain lietsoisi mielenkiintoa [samasukupuolisia suhteita kohtaan]”, Keskisarja kirjoittaa.

Vaikenemispolitiikka päättyi Suomessa vasta vuoden 1889 rikoslakiin, joka tuli voimaan 1894 ja jonka myötä ilmiö oli virallisesti olemassa. Kuten Sandra Hagmankin toteaa kirjassaan Seitsemän kummaa veljestä (2016), oikeusjuttuja ei juuri nostettu 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun ensikymmeninä, mutta muita homoseksuaalisuuteen liittyviä lähteitä alkoi sen sijaan ryöpytä enemmänkin.

Ensimmäinen turkulaisista sanomalehdistä löytynyt merkintä on vuodelta 1910, jolloin Uusi Aura -lehti kirjoitti kultaseppä Mikko Kantolan joutuneen seppä Toivo Suvannon puukottamaksi. Tapon motiivina kerrottiin olleen riita seksin hinnasta. Kantola olisi ollut valmis maksamaan Suvannolle 5 markkaa, mutta Suvanto oli vaatinut kymppiä (nykyrahassa noin 40 euroa). Tästä suuttuneena Kantola oli vaatinut Suvantoa poistumaan. Neuvottelujen kariutuminen oli johtanut käsirysyyn, jossa Suvanto oli puukottanut Kantolan hengiltä.

Tapaus on kuvattu Tarja Hautasen kirjassa Yksityistilaisuus: turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa (2005), joka on tämän ”Teikäläisten Turku” -kierroksen tärkein lähde. Hautanen kertoo, että homoseksuaalisuudesta ei muuten juuri kirjoiteltu turkulaisissa lehdissä 1900-luvun alkupuolella, vaikka ilmiö oli varmasti sinänsä tullut tutummaksi kaupungistumisen myötä. Tämänpäiväinen kierros keskittyy näin ollen paljon tuoreempiin – ja onneksi myös vähemmän verisiin – tapahtumiin.

Kuten Tarja Hautanen osoittaa arkistolähteiden ja tekemiensä haastattelujen pohjalta, Turussa kukoistivat pienimuotoisena samat sateenkaarikulttuurin osa-alueet kuin suuressakin kaupungissa: miesten puistokulttuuri, yksityiskotien seurapiirit, ravintolakulttuuri sekä yhdistystoiminta tansseineen. Nyt tutustumme niihin kaikkiin, ja ulkotapaamispaikoistahan se on Turussakin aloitettava. Ne, toisin kuin kodit ja ravintolat, olivat avoimia kaikille miehille herroista narreihin.

Pömpeleitä ja parfymoituja upseereita

Aiemmissa kaupunkijutuissa olen käsitellyt paljon sitä, miksi homomiehet tapasivat toisiaan ennen muinoin nimenomaan puistoissa, niiden käymäläpömpeleissä ja muissa julkisissa tiloissa. Ne toimivat yksinkertaisesti olo- ja makuuhuoneina aikana, jolloin asunnot olivat ahtaita ja lait ja asenteet vielä ahtaampia. Julkisten tilojen mahdollistama sosiaalinen elämä, seksielämä ja anonyymius oli tärkeää varsinkin ”homokieltolain” aikana 1894–1971. Tuolloinhan sateenkaarikansa joutui elämään eräänlaista vieraan vallan agenttielämää, kuten eräs Tarja Hautasen haastattelema nainen asian kiteytti.

Kaikki homot eivät toki eläneet seksuaalisuuttaan todeksi puun ja pömpelin välissä, eikä puistoseksi ei ollut vain homojen yksinoikeus. Hautanenkin toteaa Yksityistilaisuus-kirjassaan, että asuntojen ahtauden vuoksi puistoja käyttivät seksuaaliseen kanssakäymiseen myös heterot, erityisesti naimattomat ja työväenluokkaiset pariskunnat. Samasukupuoliseen haluun liittyvä perimätieto on silti usein varsin käymäläkeskeistä, koska vaikkapa yksityiskodeissa kukoistanut alakulttuuri ei päätynyt yhtä herkästi lehtiin tai oikeudenkäyntipöytäkirjoihin vaan jäi muistitiedon varaan.

Tarja Hautasen mukaan Turusta on olemassa yksittäisiä suullisia anekdootteja homoaktiviteeteista jo 1900-luvun alusta alkaen. Niistä herkullisin on hänen haastattelemansa vuonna 1939 syntyneen miehen kertoma perimätieto tsaarinvallan ajalta. Turun kauppatorin jokaisessa neljässä kulmassa oli kuulemma tuolloin valurautapömpeli, joissa hajuvedeltä tuoksuneiden tsaarin armeijan upseerien kerrotaan käyneen tyydyttämässä itseään ja muita.

Mitään todisteita moisesta ei ole jäänyt, ja parfymoidun neitihomon karikatyyrin yhdistäminen nimenomaan sortovuosien venäläisupseereihin kuulostaa melkein turhankin ilmeiseltä propagandalta. Yhtä kaikki Hautanen toteaa Turussa olleen 1800-luvun lopussa noin 700 venäläistä, joista suurin osa oli Sirkkalan kasarmilla asunutta venäläistä sotaväkeä, lähinnä naimattomia sotilaita. Lisäksi sotilasprostituutio on ollut yleismaailmallinen ilmiö, kuten aiemmassa Tähtitorninmäki-jutussa oli puhetta.

Nakkeja Porkkanapuistossa

Kauppatorin valurautapömpelien lisäksi Turun vanhimpia miestenmiesten ulkotapaamispaikkoja on Tarja Hautasen kirjan mukaan päärautatieaseman edustalla oleva Asemanpuisto. Vuonna 1895 valmistunut puisto kuuluu olleen miehiä halunneiden miesten käytössä jo 1900-luvun alusta. Sen pitkä ja matala puupömpeli (puhekielessä tuohenkäppyrä) sijaitsi aikaisemmin puiston länsilaidalla olevien puutalojen edessä.

Asemanpuisto oli yhtenä Turun-tärppinä myös 70 vuotta myöhemmin ilmestyneessä 96-homolehden 3/71 jutussa ”Keväinen löytöretki Turkuun”, jonka on kirjoittanut nimimerkki Filius. Homokieltolaki oli tuolloin juuri kumottu, mutta jutun sanakäänteet ovat yhä varovaisia. Vain rivien välistä voi päätellä, että löytöretken etapit liittyvät nimenomaan kyseisen puiston kruisailuetikettiin eli soidinmenojen koreografiaan:

”[Asemanpuistossa] voimme ostaa vaikkapa nakkeja ja niitä syödessämme hiljalleen kävellä puiston käytävillä ihaillen Aino-patsasta ja vaikkapa tuulensuojaa saadaksemme nojailla kukkakioskin seinään. Ja niin onkin kello vierähtänyt yli puolen yön, olemme saaneet keuhkojen täydeltä ulkoilmaa ja varmasti on jo mieluisaa pujahtaa lämpöiseen vuoteeseen. Hyvää yötä!”

Asemanpuisto ei ollut Ysikutosen Turku-kierroksen viimeisenä kohteena ihan suotta, sillä puisto oli käytössä vain öiseen aikaan. Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1954 syntynyt mies kertoo, että puistossa kävi varsinkin ravintoloiden sulkemisaikaan jopa kymmeniä miehiä illassa. Miehet seisoskelivat pyöreän funkkiskioskin ympärillä jutellen keskenään ja seuraillen puiston käymälässä käyviä miehiä. Suuren homosuosionsa vuoksi Asemanpuistoa kutsuttiin kuulemma kieli poskessa myös Porkkana- tai Banaanipuistoksi.

Keskeisellä paikalla sijainneessa puistossa oli aina poliisin väliintuloon riski, eikä riesa poistunut edes homoseksuaalisten tekojen poistuttua rikoslaista. Hautanen kertoo, että Asemanpuistossa liikuskelevia miehiä oli 1970-luvun alussa pitkään häirinnyt poliisin jatkuva partioiminen ja henkilötietojen kysely. Ketään ei enää noihin aikoihin pidätetty homoseksuaalisuuden tai pelkän oleskelun vuoksi, mutta kyttääminen häiritsi, kuten Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies kertoo:

”Olin itse rautatieaseman puistossa kun keskelle puistoa ajoi poliisi piiska-autollaan ja ryhtyi nuhtelemaan paikalla olijoita siitä, että he oleskelivat tällaisessa paikassa. Rohkenin tiedustella, eikö kaupungin puistoja ollut nimenomaan sitä varten perustettukin, että ihmiset voisivat vapaa-ajallaan niissä oleskella. Vastauksen sävy oli se, että ”Onhan se tietysti niinkin, mutta jos joku oleskelee jossakin tietyssä paikassa, siitä syntyy heti tietynlaisia epäilyjä.” Poliisien osalta saatiin aikaan kurinpalautus vasta kun asiasta silloisen valtakunnallisen vähemmistöjärjestön Psyke ry:n nimissä oli lähetetty valituskirje Turun silloiselle poliisimestarille – –.”

Asemanpuisto oli tapaamiskäytössä ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella, sillä se on mainittu kohtaamispaikkana 96-lehdessä 3/84 lehdessä julkaistussa englanninkielisessä ”Gay Guide Finlandissa”.

Muistopaviljongin mukavuuslaitos

Turun muut perinteiset homopuistot ovat Tarja Hautasen kirjan ja Ysikutosen jutun perusteella Urheilupuisto sekä Suomen vanhimpana ja laajimpana kaupunkipuistona tunnettu Kupittaanpuisto.

Kupittaa tunnetaan myös lähteestään, jonka ympärille syntynyt kylpylätoiminta veti paikalle runsaasti väkeä jo 1700-luvulla. Turun kaupungin sivuilla kerrotaan, että varsinainen Kupittaan puistoalue perustettiin nimenomaan kylpylän yhteyteen vuonna 1820 kylpylävieraiden kävelypuistoksi.

”Kävelypuistona” se toimi myös monille homosukupolville, jotka hakeutuivat tänne aina hämärän tullen. Päiväsaikaan alueella majaili lähinnä juoppoja, kuten Ysikutosen ”Keväinen löytöretki Turkuun” -jutun kirjoittaja raportoi vuonna 1971. Väkivallan uhkakin oli olemassa, kuten yöllisissä puistoissa ylipäätään:

”– – lehtipuiden ja pensaiden siimeksessä, kuuluisan Kupittaan lähteen muistopaviljongin lähistöllä kyyhöttää muutama vanhanaikainen puinen mukavuuslaitos. Valoisaan aikaan tienoo valitettavasti on ainakin kesällä rappioalkoholistien valtaama, joten reippailuun sopivampi aika on silloin kun illan pimeys jo on verhonnut tienoon salaperäiseen vaippaansa. On kuulunut huhuja täällä tapahtuneista ryöstöistä ja pahoinpitelyistä, joten varovainen on toki syytä olla.”

Urheilusuorituksia Dianan temppelissä

Tarja Hautasen Yksityistilaisuus-kirjasta selviää, että Kupittaanpuisto jäi kokonaan pois homokäytöstä, kun sen mukavuuslaitos purettiin ilmeisesti 1970-luvulla. Tämän jälkeen ulkotapaamispaikkana toimi Asemanpuiston lisäksi vuonna 1893 perustettu Urheilupuisto, josta myös Ysikutosen jutun kirjoittaja kertoili kieli keskellä suuta ”kävelypaikkana”:

”Reippailuun sopii erityisen hyvin Turun kuuluisa urheilupuisto. Nimestään huolimatta se ei ole pelkästään urheilijoiden suosima, sen vehmaita käytäviä voi yhtä hyvin käyttää hyväkseen tavallinen yksinäinen iltapäiväkävelijäkin. Erityisesti kauniiden joutsenlammikoiden ja ns. yläkentän välinen maasto on suosittu kävelypaikka: talvisaikaan siinä neljän ja kuuden välillä, kesällä toisinaan pitempäänkin, jopa kymmenen, yhdentoista tienoille asti.”

Urheilupuiston yläkentällä jalkapallokentän ja lentopallokentän välissä sijaitsi julkinen käymälä, jota kutsuttiin homopiireissä lempinimellä ”Dianan temppeli”. Tarja Hautasen saamien tietojen mukaan se oli saanut nimensä mieheltä, jonka lempinimi ystäväpiirissä oli Diana.

Dianan temppeli oli suosittu myös päiväsaikaan, koska sen sijainti oli niin rauhallinen ja sinne saattoi livahtaa huomaamatta kolmelta eri ilmansuunnalta. Hautanen toteaa, että varsinkin ovellisilla kopeilla varustetut pömpelit olivat suosittuja, sillä koppien seiniin tehdyt reiät mahdollistivat anonyymin seksin ja ovellisiin koppeihin saattoi vetäytyä kahdestaan.

Dianan temppeli oli kuitenkin vain yksi Urheilupuiston monipuolisista ”suorituspaikoista”, joilla herkutellaan Hautasen kirjasta löytyvässä leikkimielisessä mainoksessa. Mainoksen ovat tehneet vuonna 1971 perustetun Psyke-homojärjestön Turun-alaosaston miehet:

”Turun Urheilupuisto tarjoaa lukuisia mahdollisuuksia erilaisille. – – Tänään Urheilupuisto palvelee ainutlaatuisena virkitysalueena keskellä kaupunkia kaikenikäisiä ’ulkoilijoita’. Alue käsittää kaikkiaan 16 ha. Suorituspaikat on sijoitettu luonnon keskelle ympäristön vehreys säilyttäen. Viehättävän lisän puiston ulkonäköön tuovat lintulammikot, jotka kesäisin ovat nuoremman väen suosiossa.”

Vaikka puistopiireissä kukki huumori, Hautanen kirjoittaa myös haastateltaviensa ristiriitaisesta suhtautumisesta ulkotapaamispaikkoihin. Hänen haastattelemansa vuonna 1954 syntynyt mies muisti yhä elävästi, miten luonnottomalta tuntui lähteä Urheilupuistoon sydämen asialle:

”– – se oli mun ensimmäinen kerta Urheilupuistossa ja mun täytyy sanoa että mä pelkäsin, kun mää en tienny, että miten pitää käyttäytyä siellä. – – Semmonen sosiaalinen tilanne oli aivan hirvittävä, että mä muistan että mä nyt turvauduin X:ään sitten, että hän koko ajan mun vieressäni, ettei mitään yllättävää pääse tapahtumaan, ettei kukaan vaan tule mitään ehdottelemaan. Kun mää en tiedä sitten, et kuuluuks täällä sitten etiketin mukaan olla jakelemassa itseäsä. – –”

Varsinkin haisevista pömpeleistä Hautasen haastateltavat puhuivat inhoten mutta samalla kaihoisasti muistellen. Tämä kuvasti ehkä sitä, että pömpelit symboloivat paitsi vastarintaa ja yhteisöllisyyttä myös sortoa – sitä, että homot oli lainsuojattomina suorastaan pakotettu puistoihin pelehtimään. Hautanen toteaa, että kaikki hänen haastateltavansa muistivat mainita pömpeleiden purun olleen traaginen tapahtuma Turun homojen alakulttuurille. Dianan temppelin purkupaikalle oli kuulemma tuotu puolukanvarsista solmittu kukkaseppele kuin haudalle ikään.

Olen kertonut vastaavista seppeleenlaskuista myös aiemmissa Helsinki-jutuissa, ja homomiesten huumorin tuntien pidän niitä hyvinkin uskottavina. Samalla olen todennut, että vaikka purkaminen osui kipeästi homoalakulttuuriin, purkua perusteltiin usein muillakin syillä kuin vain siveellisyysrikosten ehkäisyllä. Kuten Ysikutosen edellä siteeraamassani jutussakin todetaan, pömpeleiden ympäristössä viihtyi myös alkoholisteja ja muuta ”epäsosiaalista ainesta”, joiden oleskelua haluttiin vaikeuttaa. Tällä perusteltiin esimerkiksi Touko Laaksosen suosiman Tähtitorninmäen pömpelin purkua vuonna 1958.

Pömpelien purkaminen ei silti aina vienyt puistojen suosiota iskupaikkoina, vaan puistoilu jatkui ilman niitäkin. Vielä tärkeämpää oli silti se, että ulkopuolisten toimilla ei voitu purkaa puistoissa syntyneitä homomiesten suhdeverkostoja. Tämä sosiaalinen puoli oli ollut monelle yhtä tärkeä kuin seksuaalinenkin, ja se muodosti samalla perustan tulevalle yhdistystoiminnalle.

Tarja Hautasen haastattelema vuonna 1939 syntynyt mies korostaa, että Turun sateenkaariväen yhdistystoiminnan juuret ovat nimenomaan näissä erilaisten puistojen keskustelupiireissä. Niissä käyvät ihmiset oppivat vähitellen tuntemaan toisensa – ensin ulkonäöltä, sitten salanimeltä ja sitten lähemmin, mikä mahdollisti myöhemmän järjestäytymisen.

Snellun salonki

Puistot ja niissä solmitut kontaktit olivat monelle portteja yksityiskodeissa kukoistaneeseen homokulttuurin. Näihin seurapiireihin päädyttiin usein ”tuutorin” avulla, kuten Tarja Hautasen haastattelema 1959 syntynyt mies kertoo:

”Ennen vanhaan ne toimis niin, et aina oli tää tuutori. Joku tapas jonkun jossakin ja sit tavattii ihmisten kotoa. Oli niit muitaki, jotka tuli sillai piireihin niinku sanotaan, etä oli tavannu jonkun jossakin ja se toi sit bileisiin. – – Mä tulin piireihin niin varmaan seittekytkaheksan semmosen kamreerin kautta. – – Tämä kyseine kamreeri oli sit tota oikee tuijottajien mestari. Se ni kiersi niinku kissa kuumaa puuroo ja sit me ystävystyttiin ja se oli sikäli hauskaa et me vaan ystävystyttiin. No hän sit tutustutti tähän varsinaiseen elämään.”

Hautasen mukaan yleinen kuvio oli, että paremmin toimeentulevat miehet tarjosivat kotinsa nuorten miesten juhlapaikaksi. Kodeissa pidetyt juhlat olivatkin ennen varsinaisia homotansseja ja -baareja ainoita paikkoja, joissa miehet saattoivat tanssia yhdessä. Turussa tunnetuin tällainen varhainen homososiaalisuuden keskus oli verovirkailija Urho Snellmanin (1903–1990) ”salonki” Puutarhakatu 7:ssä.

Snellman lahjoitti laajan muistelma- ja valokuvakokoelmansa Turun maakunta-arkistoon, ja arkistojen sekä haastattelujen pohjalta Hautanen on pystynyt muodostamaan varsin tarkan kuvan tämän ylemmän keskiluokan homomiehen elämästä ja turkulaisten miesten välisestä suhdeverkostosta 1950–70-luvuilla.

Snellman vietti hyvin sosiaalista elämää, johon kuuluivat teatterissa ja elokuvissa käynti, kuoroharjoitukset, kyläily sekä illanvietto kaupungin homoystävällisissä heteroravintoloissa. Ennen muuta Snellu muistetaan kuitenkin juhlistaan, joissa kävi paljon teatterilaisia ja kulttuuriväkeä Helsingistä sekä paljon turkulaisia opiskelijoita sekä sota- ja meripoikia. Naisia ei vieraslistalle päässyt.

Hautanen kertoo arkistoaineiston ja haastattelujensa pohjalta, että Snellmanin asunto oli tapaamispaikka, jossa istuttiin iltaa, kuunneltiin musiikkia, tanssittiin ja tutustuttiin muihin homoihin. Hauskanpidon lisäksi harrastettiin myös seksiä, kuten hänen haastattelemansa 1940-luvulla syntynyt mies hersyvästi muistelee:

”Kato kyl sinne moni jäi just sen tähden, et osaltaan siel tapas uusia tuttuja ja sit siellä oli mahdollisuus yöpyä tai olla ainakin vähän pidemmän aikaa. Snelluhan kantoi sit pyyheliinaa ja kaikkea siel sit toimis tämmösenä rättimikkona aika ahkeraan, koska siin oli myös sit hän voi saada siinä sivusta vähän klähmästyä ja tota jos ei muuta niin olla aktiivisesti mukana. Joku anto, joku ei, ja siinä niinku hän tapas sanoa et, ”kirvestä hiotaan aina kahdelta puolelta” (imitoi naismaisesti Snellua). – – et siellä oli kyl monta sielä oli semmosia Helsingin vieraita jotka majoitettiin vinttiin asti niin, että siellä oli vinnillä ja joka puolella niin niit sänkyi ja aamullakin semmonen tohina ettei oo mittään määrää niin, et kyllä siellä paljon oli yöpyjiä parhaimmillaan.”

Monille Snellun salonki oli varmasti juuri sellainen hätäsatama, jollaista muuan 32-vuotias kapteeni etsiskeli sanomalehden kontaktipalstalla vuonna 1948. Snellu oli leikannut ilmoituksen irti ja sujauttanut sen kalenterinsa väliin, josta Hautanen sen vuosikymmeniä myöhemmin löysi. Kuka tietää, vaikka kapteeni olisi löytänyt tiensä myös Snellun salonkiin:

”S.O.S. Liiaksi raskaassa painolastissa olevan huvipurren kapteeni etsii hätäsatamaa, jonne voisin purkaa osan kallisarvoisesta lastistani. Ar. vastaukset viikon aj. Riihimäen o.t. Kapteeni 32 v.”

Muistelma- ja valokuvakokoelmien lahjoittaminen arkistoon oli Urho Snellmanilta melkoinen statement ja kulttuuriteko. Sen ansiosta Snellu elää yhä keskuudessamme samoin kuin helsinkiläinen lääkäri ja mesenaatti Juhani Kirpilä, jonka ”homohovina” toiminut koti on nykyisin upea kotimuseo.

Snellman ja Kirpilä ovat molemmat hyviä esimerkkejä siitä, että vaikka piilottelu oli sateenkaariväen arkitodellisuutta kymmeniä vuosia, arkea elettiin silti valossa, varjossa ja elämälle nauraen. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että vihamielisenkin valtakulttuurin keskellä osattiin luoda homoseksuaalisia tiloja, joissa yhteisöllisyys kukoisti. Snellun ja Kirpilän kodit olivat puistojen, pisuaarien lisäksi tällaisia fyysisiä tiloja. Lisäksi niitä olivat tietyt homoystävälliset heteroravintolat, joihin tutustumme Turku-jutun jälkiosassa.

Lue lisää

Tuulihaukkatar : Gambriinista
Kirjoitettu: 28.01.2017, 10:45:02
Historian havinaa...

http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/02/homohistoriallinen-helsinki-12-kimpsut.html
Lue lisää

Kauneuspilkku : 2017
Kirjoitettu: 13.01.2017, 17:58:24
Olen viimeksi blogannut yli kaksi vuotta sitten, jotenkin tämä harrastus on hiipunut. Tässä välissä on tapahtunut tietysti kaikenlaista ja toisaalta elämä nyt ei kuitenkaan ole kovin erilaista kuin silloin. Koira tuhisee vieressä sohvalla, voisin tietysti sanoa takkatulen räiskyvän ja kynttilän liekin luovan kajoa näppäimistölle, mutta ihan sähkövalon kajossa tässä napsuttelen. Uutta uraa olen pohtinut ja opiskellutkin, tosin juuri nyt omatkin työt maittavat. Viime kesänä olin harjoittelemassa tätä uutta uraani varten ja olin kovin innostunut, syksyllä sitten urauduin takaisin vanhaan muottiin ja opinnotkin jäivät tauolle. On tietysti hyvä, että on suunnitelmia ja haaveita, ne ainakin kannattelevat silloin kun onni ei tunnu löytyvän arjesta. Yleisesti kuitenkin arki on ihan onnellista, vaikken näitä arkimaitoja,-jogurtteja ja -juustoja oikein tajuakaan. Tai siis nimenomaan maito, jogurtti ja juusto ovat mitä arkisimpia ruokia, turha sitä on korostaa. Juhlamaito? Kohta on mahdollista juhlia avioliittoa, kenelle se sitten onkin ajankohtaista. Kaikki voivat sinänsä juhlistaa sitä, että se on ylipäänsä mahdollista kaikille. Mietitään vielä, että miten sitä oman parisuhdestatuksen muuttumista juhlisi, hääjuhlat kun tuli pidettyä jo silloin kuin rekisteröitiin aprisuhde, joten se tuntuisi nyt todella oudolta. Mikäänhän ei meillä käytännössä muutu – sukunimenvaihtoleikkejä en ymmärrä hetsuikallakaan, eikä adoptio näillä vuosirenkailla ole mahdollista, mutta silti anonyymi ilmoitus – onko se lopulta siinä? No katsotaan, eihän meidän tarvitse mitenkään 1.3. omaa tilannettamme päivittää, voihan sen tehdä vaikka kauniina kesäisenä päivänä. Kuulemma saa vapaapäivän, vaikka luulin käyttäneeni sen rekisteröitymiseen, joten eiköhän se kannata sitten juhlistaa.
Lue lisää

Torontosta : Kummallinen hyokkays
Kirjoitettu: 12.01.2017, 16:29:02
Mies pukeutuneena Angry Bird hyokkasi ohikulkijan kimpuun kadulla yksi yo. Mies loukkaantui.
Lue lisää

Havainnoija : Vuosi 2017 jaa. alkoi - 11 kuvaa
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:10:51 (Muokattu: 03.01.2017, 04:04:19)
Alkusanat
Hyvää ja turvallista uutta vuotta sekä iloista mieltä kaikille.
------
Vuosi 2016
sujui omalta kohdaltani melko hyvin. Ikäviin asioihin kuului tietenkin hyvän ystäväni muutto ulkomaille, josta kerroinkin viime vuoden alkupuolella. Elämäni on hieman hiljentynyt, joskin me muut siitä neljän naapuriporukasta pidämme edelleen yhteyttä ja parannamme maailmaa sopivin väliajoin. Yhteydenpito on helppoa, koska asumme samassa talossa.

Olen toistaiseksi pysynyt terveenä, millä tarkoitan, että minun ei tarvitse käyttää mitään lääkkeitä ja näköni (ulkonäkö on eri juttu) on säilynyt sen verran hyvänä, etten vielä tarvitse silmälaseja. Alkusyksystä tosin iski nuhakuume, josta tavallaan parannuin, mutta sitten iski jälkitauti, joka olikin sen verran vakava, että jouduin käyttämään pari viikkoa kahta lääkettä, käymään yleislääkärin lisäksi kaksi kertaa erikoislääkärillä, joka sitten lopputarkastuksessa totesi, että olin parantunut, mistä olin hyvin iloinen.

Ulkoilun lisäksi olen viime aikoina innostunut lukemaan enemmän, enkä ole siksi blogejakaan saanut aikaiseksi, joskin tarkoitukseni on kirjoittaa enemmän tai ainakin esitellä ottamiani kuvia, sillä niitä on näyttämättä vuoden 2015 heinäkuusta lähtien.

Vuosi 2017
sujunee omalta kohdaltani ilman suurempia yllätyksiä, ellen sitten voita superjättipottia, jolloin melko varmasti hankkisin hieman isomman asunnon ja kävisin katsomassa maailmaa kotimaan ulkopuolella. Euroopan ja maailman tilanteesta olen hyvin huolestunut. Euroopassa on meneillään äärinationalististen populistipuolueiden esiinmarssi, joiden agendaan kuuluu yleensä myös homovihamielinen ääriuskovaisuus. Jopa Euroopan unionin jäsenmaissa demokratia, oikeusvaltio sekä ihmis- ja kansalaisoikeudet ovat uhattuina. Vuoden varrella selviää, mihin suuntaan ollaan menossa.
______

Linkkejä

Maamme tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan 1.3.2017
Tästä voitte valita lähimmän tai sopivimman maistraatin:
http://maistraatti.fi/fi/maistraatit/
Tietoa vihkimisestä:
http://maistraatti.fi/fi/Palvelut/vihkiminen_ja_parisuhteen_rekisterointi/
------
Katsaus vuoteen 2016 sateenkaarinäkökulmasta:
http://ranneliike.net/teema/katsaus-vuoteen-2016-sateenkaarinakokulmasta?aid=12701
------
Muuta

Populistinen maailmanjärjestys?
http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005024248.html
------
Saksan liittokansleri Angela Merkelin uudenvuodenpuhe, uutinen suomeksi
http://yle.fi/uutiset/3-9381774
Merkelin puhe saksaksi
http://www.dw.com/de/merkel-wir-sind-st%C3%A4rker-als-der-terrorismus/a-36958235
------
Myönteistä
Tiedebarometri 2016: huuhaan kannatus vähenee
http://www.tiede.fi/artikkeli/artikkelit/suomi-vannoo-tieteen-nimiin
------
Eläimellistä
Pihabongaus 28.-29.1.2017
http://birdlife.fi/lintuharrastus/pihabongaus.shtml
Gårdsplanskrysset
http://birdlife.fi/lintuharrastus/pihabongaus-sve.shtml
------
Maamme ensimmäinen tunnelivauva syntyi uudenvuodenyönä
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/se-syntyy-nyt-poikavauva-syntyi-uudenvuodenyona-tampereen-rantatunnelissa-mummu-toimi-katilona-24176438/
Jos javascript ei ole päällä, tässä toinen uutinen
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000005029080.html
------
Ilotulitus Oulun keskustassa
http://www.kaleva.fi/uutiset/galleriat/juhlavuoden-ilotulitus-kerasi-oulun-torin-tayteen-juhlijoita/9972/

Jakobstad firade med magnifikt fyrverkeri
http://online.osterbottenstidning.fi/Artikel/Visa/127578
______

Vuoden lyhimpinä päivinä ei ollut tälläkään kertaa lunta. Monena päivänä oli melko harmaata, mutta välillä oli myös hetkellistä auringonpaistetta.

Lue lisää

Havainnoija : Vuodenvaihteen kuvia
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:06:24 (Muokattu: 03.01.2017, 03:48:32)
Öisiä värejä.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:05:13
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:03:51
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 03:02:10 (Muokattu: 03.01.2017, 03:47:21)
Mustarastas (Turdus merula, ruotsiksi koltrast, viroksi musträstas) on levinnyt talvien leudontumisen myötä Etelä-Lappiin saakka ja yhä suurempi osa rastaista talvehtii Suomessa.
Mustarastas on luokiteltu elinvoimaiseksi; Uudenmaan maakuntalintu.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:59:57 (Muokattu: 03.01.2017, 03:44:47)
Fasaaninaaras

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:58:21
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:53:36 (Muokattu: 03.01.2017, 03:44:09)
Uudenvuodenaattona oli loistava ulkoilusää.

Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:52:27
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:51:18
Lue lisää

Havainnoija : 02.01.2017
Kirjoitettu: 02.01.2017, 02:49:40 (Muokattu: 03.01.2017, 03:42:53)
Uudenvuodenpäivänä säätila muuttui ja nyt tuntuu siltä, että talvi tulee toden teolla.

Lue lisää

Torontosta : Druncken pilot
Kirjoitettu: 02.01.2017, 01:07:11
Miroslav Gronych 37 olisi lentanyt Sunwing lentokonetta , han oli sammunut ohjaamoon ennen lentoa. Hanella oli alcoholia 3 kertaa enemman veressaan. Han on Thsekki kansallinen vuokrattu tuohon lentoyhtioon. Toinen pilotti lensi koneen heti Cancoon Mexico.
Lue lisää

Torontosta : Some storeys
Kirjoitettu: 30.12.2016, 16:51:50
Oli uutisissa Helsinki's (missa se on?) ex narcotic boss jailed for drug trafiking.
744 ihmista saanet jo tana vuonna assisted suiside, armokuoleman kun tuli lakiin kesalla.

Videogame taalla missa tapetaan muslimeja huntupaisia naisia ja gaymen. Onko se suomessa tehty? Onneksi se on lopetettu.
Doug Ford meidan crackcocein kaupunginjohtaja joka kuoli syopaan tanavuonna, hanen vaimonsa on tuomittu 2 juopumus ajosta.
Lue lisää

Lisää blogeja...

[ Blogien etusivulle | Uusimmat bloggaukset | Blogipalvelun ohjeet | Blogilista ]

Blogi

Blogi on päiväkirjamainen, julkinen ja säännöllisesti päivittyvä verkkosivu tai -sivusto, jossa kirjoittaja tai kirjoittajat kertovat omaan elämäänsä liittyvistä tai itseä kiinnostavista aiheista. Blogi on laina englannista, jossa blog on lyhentymä weblog-sanasta. Osittaisia synonyymeja blogille ovat mm. weblogi, loki, verkkoloki, verkkopäiväkirja ja nettipäiväkirja.

   
© Sateenkaariyhteisöt ry 2001-2017 - Tietoa meistä - Yhteystiedot ja palaute - FAQ - Käyttöehdot Tekstiviestipalvelut tarjoaa Labyrintti Media Oy